Tämän illan kohtaamispaikassa Tuomiokirkon kryptassa oli aika marraskuinen aihe. Professori Juha Pentikäinen puhui siitä, mistä osaa puhua parhaiten eli suomalaisesta kansanuskosta, erityisesti kuolemasta ja kohtalosta. Väkeä oli paikalla vähänlaisesti, mutta alustus herätti paljon ajatuksia. Sellaisenkin ajatuksen, että olisi syytä ehkä puhua kuolemisesta ja poismenosta enemmänkin näinä uusavuttomuuden aikoina. Varsinkin kaupunkilaisessa ympäristössä tuntuu usein, että hautajaisia ei oikein osata eikä ehkä aina edes haluta järjestää kunnolla. Ihmiset kaipaavat jotain mallia, rohkaisua, ohjeita, virikkeitä.
Pentikänen sivusi myös kulttuurien aikakäsityksiä. Syklinen, vuoden ja ihmiselämän kiertoon perustuva aikakäsitys on syrjäytynyt pois nykyihmisen lineaarisen aikakäsityksen alta. Ihmiset mieltävät elämänsä alusta loppuun, mutta eivät itseään osana kiertokulkua. Olen varmaan vähän tyhmä, mutta tällainen puhe on minusta tuntunut aina jotenkin hassulta. Muistan opiskelijana monta kertaa tuskaisena miettineeni, mitä järkeä tällaisessa erittelyssä oikein on. Ei kai syklisen aikakäsityksen mukaankaan ihmiset elä uudestaan jotain sellaista, joka on aikaisemmin eletty, vaikka aurinko kiertääkin rataansa? Eikö jokainen ihminen - tai puu tai pensas - kuitenkin ole uusi?
Jostain syystä vasta nyt ensimmäistä kertaa yhdistin syklisen aikakäsityksen sielunvaellukseen. Jos nimittäin ihminen elää hyvin staattisessa yhteiskunnassa, jossa muutos elämän olosuhteissa ei ole - tai ainakaan näytä olevan - mahdollista, ja jos ihmisen osa eli kohtalo näyttää vääjäämättömältä, niin eikö silloin ole luontevaa ajatella, että oma elämä on vain jonkinlainen heijastuma tai representaatio jostain yleisemmästä elämänkulusta?
Yhtäkkiä tajusin ymmärtäväni paremmin, millä tavalla itse hahmotan maailmaa. Ajattelen, että olen ainutlaatuinen yksilö, jollaista ei ole koskaan aikaisemmin ollut eikä koskaan tule. Minulla on ainutlaatuinen tehtävä, jota kukaan muu ei voi tehdä. Se ei ehkä ole erikoisen tärkeä tai näyttävä tehtävä, mutta kuitenkin ainutkertainen. Elämäni on monessa suhteessa ennalta määrättyä, mutta siinä on myös huima määrä asioita, joihin voin suoranaisesti tai epäsuorasti vaikuttaa. Asiat eivät välttämättä mene samalla tavalla kuin ne ovat aikaisemmin menneet. Tästä seuraa se, että pidän itsestään selvänä ja hyväksyttävänä tavoitella asioita. Pidän itseäni vastuussa teoistani enemmän kuin tekojani osana yhteisön elämäntapaa. Koen pettymykset ja saavutukset henkilökohtaisesti, en osana yhteisöä.
Ehkä olen yltiöindividualisti. Ainakin tunnen sellaiseen ajattelutapaan liittyvän paineen. Aikuiselle kasaantuu liikaa vastuuta, kun hän ei elä elämäänsä osana suurempaa kokonaisuutta. Olen moneen kertaan eri yhteyksissä puhunut yhteisön merkityksestä, varmaankin itselleni ennen kaikkea. Samaan aikaan koen muodikkaan puheen "yhteisöllisyydestä" puistattavana piirileikkinä, jolla lauma individejä yrittää viihdyttää itseään. Yhteisö joko on tai sitten ei. Yhteisöllisyys piirileikkeinä ei sitä voi luoda. Ihmisenä olemiseen kuuluu joka tapauksessa se, että oppii hyväksymään sen, mikä on. Sen, että kuuluu yhteisöön, jota ei ole valinnut ja joka sanelee suuren osan ratkaisuistani. Myös sen, että joudun tekemään valintoja ilman yhteisön tukea tai jopa sen arvoja vastaan. Seuraava kysymys on, osaanko hyväksyä sen, että elämäni on osa isompaa kiertokulkua, jossa nyt vain sattuu olemaan minun vuoro.
Ja ehkä sen jälkeen tulee valaistumisen hetki: Juuri minulla on nykyhetki! Vain nykyhetki on olemassa. En ole valinnut sitä, mutta minut on valittu elämään juuri tässä. Enkeli odottaa miekka kädessään taivaan portilla, milloin on aika hakea minut taivaalliseen kaupunkiin. Kun se hetki tulee, nykyhetki muuttuu ikuisuudeksi ja aika menettää merkityksensä.
(En arvannut alkaessani kirjoittamaan, että ryhtyisin filosofoimaan. Olen kuitenkin suostunut tämän sähköisen päiväkirjan kanssa siihen, että on annettava vain se, minkä kunakin päivänä ehtii ja pystyy. Huomenna torstaina lähden Vivamoon kahden päivän kurssille pohtimana kirkkolakia, virkaehtosopimuksia ja kirkon hallintoa. Siellä filosofointi saa ihan uuden merkityksen...)
