Sekavissa tunnelmissa vuoden vaihteeseen

Leppävaaran kauppakeskus Sellon ampumisvälikohtaus pysäytti taas arjen - ehkä kymmeneksi minuutiksi. Suomalaisten uudenvuodenjuhlintaan tragedialla tuskin on vaikutusta. Ja niin pitääkin olla, ei traagisten tapahtumien edessä pidä eikä saa lamaantua. Väkivallan kohteeksi joutuneille ja heidän läheisilleen asia on tietysti aivan toisin. Kaikki pysähtyy, ehkä pitkäksikin aikaa. Myös Leppävaaran seurakunnalle tämä tietää toisenlaista uudenvuodenjuhlintaa. Kuulin, että Maikki oli huomioinut tapahtuman jo Tuomiokirkon klo 12 päivämessussa ja varmasti asia tulee olemaan esillä viikonlopun kaikissa jumalanpalveluksissa ympäri Suomea. Kirkkoa taas tarvitaan. Voimia ja viisautta sinne kriisin keskellä työskenteleville.

Mutta järkytyksen keskellä on hauskoja ja innostaviakin uutisia. Sain Facebookin kautta linkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) hulvattoman hauskaan tiedotteeseen: Läskillä lukutaitoa -laihdutuskampanja Nepalin opettajankoulutuksen hyväksi. Ideana on se, että joku suomalainen yksityishenkilö on luvannut maksaa Nepalin avustuskohteeseen 15 euroa jokaista suomalaisten laihduttamaa läskikiloa kohden. Lunastussumman ylärajana on kuulemma 10 miljoonaa euroa, jolla saa hankittua 666 667 kiloa läskiä. (Mikähän mahtaa olla kaikkien 5 351 300 suomalaisen yhteispaino? Entä voidaanko keskimääräisen painoindeksin perusteella laskea kansalaisten läskin yhteispaino?) THL tarjoaa kampanjaa seurakuntien toteutettavaksi siten, että lähtöpainon punnitus tapahtuu 7.2. mennessä ja saavutettu paino ilmoitetaan THL:een 7.6. mennessä.

Idea on loistava. Vaikka en ole näin lomalla ollessa voinut tietenkään puhua asiasta kollegoiden kanssa, uskallan kyllä taata, että ainakin Helsingin tuomiokirkkoseurakunta lähtee tähän ilman muuta mukaan. Läski-kampanjassa lähtökohtana on yksittäinen iso lahjoittaja, joka patistaa kansalaisia mukaan terveystalkoisiin hyvän asian puolesta. Se on oikeastaan käänteinen Pappi ja Idiootti -tyyppiselle kampanjalle, jossa lähtökohtana on monien pienten lahjoittajien innostaminen yhden ihmisen urakan varjolla hyvän tekemiseen. Tietysti kampanjoiden suuruusluokka on aivan eri tasoa. Joka tapauksessa kekseliäs ja hienosti joulun jälkeiseen ähkyyn ajoitettu idea, jolle pitää toivoa isoa menestystä.

Olen välipäivät lomalla, joten on vihdoin aikaa hieman lukemiseen. Tosin toistaiseksi olen päässyt vasta vähän alkuun. Luen ensimmäistä kertaa Kjell Westötä: Älä käy yöhön yksi. Olen jo yli puolenvälin, mutta en vieläkään tiedä, mitä siitä ajattelisin. Yksi päähenkilöistä on vuonna 1961 syntynyt Frank, joka asuu Kontulaa muistuttavassa lähiössä. Myös minä ja Westö olemme syntyneet vuonna 1961, ja ainakin minä asuin 70-luvun Kontulassa, joten tietysti tunnistan nostalgian. Mutta en oikein tiedä, mitä ajattelisin näistä tyypeistä, joiden elämää pitäisi jaksaa seurata. Kaikki mitä he tekevät tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä. Sellaista kai elämä enimmäiseen sitten on.

Luin myös eräältä ystävältä lahjaksi saamani Pyhiinvaeltajan kertomuksen (Hengen tie 2. Kirjaneliö 1979). Se on erään isä Luis Goncalves da Cámaran vuosina 1553-1555 muistiin merkitsemä pyhän Ignatius de Loyolan elämänkerta. Tarinassa on hyvin vähän hengellistä opetusta, se on pääasiassa tapahtumien kertaamista. Kuitenkin vaiheiden taustalla vaikuttava Ignatiuksen hengellinen pohdinta tulee omalaatuisella tavalla esille. Ignatius osoittautuu kertomuksen perusteella melko jääräpäiseksi, omaan sisäiseen ääneensä voimakkaasti uskovaksi, mutta kirkon auktoriteetille täysin lojaaliksi pyhiinvaeltajaksi. Hän siis pitää päänsä silloinkin, kun ulkoisesti täysin hyväksyy ja sopeutuu hänelle langetettuihin rajoituksiin. Ehkä tästä olisi hyvä jatkaa jollakin Jeesuksen Seuran eli jesuiittojen historiikilla, joka antaisi mahdollisuuden tarkastella, minkälaisen seuraajajoukon Ignatius itselleen keräsi.

Ensi vuonna nuorempana

Aamuhartaus uudenvuodenaattona 31.12.2009, Radio YLE1

Profeetta Jesajan sana: ”Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuva, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.”

Sain vuosi sitten vaimoltani joululahjaksi kirjan, jonka otsikko oli lupaava: Nuorempi ensi vuonna. Kirja lupaa terveyttä ja pitkää ikää sille, joka noudattaa sen kolmea yksinkertaista neuvoa. Kuntoile joka päivä, syö vähemmän ja terveellisemmin, ja kolmanneksi: sitoudu. Tässä vaimon rakkaudella valitsemassa lahjassa oli sopiva sekoitus huolenpitoa, lupausta ja mausteena pieni ripaus vaatimusta. Aloitin siis heti vuoden alusta ahkeran kuntoilun.

Ohjelma sai ajatuksissani lähes raamatulliset mittasuhteet, kun muistin edellä lukemani Jesajan kirjan kohdan. Kuntopyörää polkiessani näin mielessäni itseni nousemassa lentoon ylväästi kuin kotka, joka ylhäisestä korkeudestaan katselee maan matosten vaivaista vaellusta.

Kotka on tärkeä lintu. Kokonsa ja upean liitonsa vuoksi se on kiehtonut ihmisten mieliä muinaisista ajoista asti. Lentokonetta tuskin olisi keksitty, ellei ihminen olisi saanut päähänsä haluavansa liitää kuin kotka.

Muinaisitämaisen ihmisen mielessä kotka liittyi jumaltaruihin. Kotka oli aurinkolintu. Sen lentoa meren aaltojen yllä verrattiin auringon lentoon taivaan halki idästä länteen. Kotka oli taivaan hallitsija ja kuninkaiden symboli. Kotka löytyykin edelleen monien maiden lipuista ja vaakunoista.

Kotka oli myös yleinen kristittyjen hautamuistomerkkien kuva-aihe ensimmäisten vuosisatojen aikaan, ainakin Syyriassa. Ehkä tähän vaikutti Jesajan profetia. Kotka on aamun sarastuksen lintu. Se muistuttaa kuoleman voittajasta, valon tuojasta, uuden elämän antajasta, siis Kristuksesta.

Mutta palaan vielä hetkeksi vuoden alussa alkamaani kunto-ohjelmaan. Kuluneeseen vuoteen sisältyi monia onnistumisen ja ehkä joitain voiman tunteenkin hetkiä. Mutta sisältyipä siihen myös läheisen ihmisen kuolema. Oma kuolevaisuus tuli hieman lähemmäksi. En onnistunut kääntämään biologista kelloa taaksepäin. Olen vääjäämättä vuoden vanhempi, vuoden lähempänä kuolemaa. Se ei ollut lahjaksi saamani kirjan vika, sillä ohjelma itsessään on mitä parhain. Kannattaa ehdottomasti harrastaa kuntoilua. On syytä syödä terveellisesti. Näille kahdelle ensimmäiselle ohjelman kohdalle antaa merkityksen kolmas: sitoutuminen. Kannattaa vaalia ihmissuhteita. Ei pidä pyrähtää lentoon heti ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa. Sitoutuminen tuottaa terveyttä. Sitoutuminen on raamatullista. Sitoutuminen on toisen asettamista etusijalle. Kristus asetti sinut etusijalle, vaikka joutui sen vuoksi kärsimään kuoleman. Siksi maailma pelastuu.

Läheisen kuolinvuoteen ääressä luimme yhdessä psalmin 103. Se alkaa näin:

“Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään.

Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.

Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.

Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.

Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka.”

Kotkan lento katkeaa joskus. Ihmisen aika on rajattu. Mutta sille, joka sitoutuu, joka sitoo itsensä Kristukseen ja Kristuksen kautta lähimmäisten palvelemiseen uusi vuosi on jälleen askel lähemmäksi ikuista nuoruutta.

Jeesus Kristus, elämän ja kuoleman Herra. Kiitos ajasta, jonka olet meille antanut. Kuljeta meitä sinun seurassasi, niin että matkamme päättyy hyvin ja pääsemme luoksesi kirkkauteen. Aamen.

Ennustamisesta

Iltahartaus, Radio YLE1, 30.12.2009

Ennustaminen on vaikeaa, sanotaan. Erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Säätiedotuksia seuratessa tosin vaikuttaa siltä, että se on kuitenkin mahdollista. Tietokoneiden tehot ovat kasvaneet ja matemaattiset laskentakaavat saatu entistä virtaviivaisemmiksi. Myös tiedonhankintamenetelmät eli sääsatelliitit ja muut havaintolaitteet ovat kehittyneet. Siksi saamme säätieteilijöiltä jatkossa yhä luotettavampia ennusteita.

Futurologien eli tulevaisuudentutkijoiden tehtävänä on laatia ennusteita ihmiskunnan tulevaisuudesta. Mitä kauemmas tulevaisuuteen ennusteiden pitäisi ulottua, sitä hankalampaa se tietysti on. Ihmiskunnan tulevaisuuteen liittyy niin paljon enemmän tuntemattomia tai huonosti tunnettuja tekijöitä kuin säätilaan, että ennusteet ovat väistämättä melko ylimalkaisia. Menetelminä ovat olettamukset ja todennäköisyydet. Tulevaisuudentutkimus etsii merkkejä tulevasta katsomalla tarkasti menneisyyteen ja laatimalla sen perusteella ennusteita siitä, miten asiat todennäköisesti tulevat kehittymään.

Joistain kehityssuunnista vallitsee käsittääkseni melko suuri yksimielisyys. Maailman väestön kasvu jatkuu voimakkaana. Myös väestön keskimääräinen elinikä kasvaa, mikä on seurausta siitä, että tappavat taudit saadaan kuriin lääketieteen kehittymisen myötä. Ylipäänsä kaikki teknologia kehittyy edelleen huimaa vauhtia. Globalisaatio etenee eli ihmiset tulevat yhä tietoisemmiksi muista maista ja maanosista. Sen vastavoimina esiintyy paikallisia ääriliikkeitä ja terrorismia. Terrorismiakin isommalta haasteelta näyttää se, että maailman kasvava väestö kuluttaa entistä enemmän energiaa. Ennusteiden kannalta ilmastonmuutos on todella iso kysymysmerkki. Pystytäänkö ilmaston lämpeneminen saamaan kuriin sopimuksilla ja uudella teknologialla, vai ei?

Nämä koko ihmiskuntaa koskevat kehityssuunnat vaikuttavat jossain määrin meihin yksilöinä. Tai ainakin niiden pitäisi vaikuttaa. Oletko osa ongelmaa vai oletko osa ratkaisua? Annatko ostoskorissa tilaa omantunnon äänelle vai jatkatko itsekästä omaan napaan katsomista. Heprealainen psalminkirjoittaja kahden ja puolen vuosituhannen takaa antaa neuvoksi: ”Katsele nuhteetonta, tarkkaile rehellistä – rauhan miehellä on tulevaisuus!” Se on tietysti hyvin summittainen neuvo, mutta perustuu kokemukseen ja toimii hyvin. Jos tulevaisuus näyttää epämääräiseltä tai täysin hämärältä, kannattaa kulkea siihen suuntaan, missä rehelliset eli eettisesti ajattelevat ihmiset kulkevat.

Evankelista Luukas kertoo vanhasta miehestä nimeltään Simeon. Kerrotaan, että hän odotti Israelille luvattua lohdutusta. Aikaa oli kulunut, sorto oli jatkunut, valoa ei juuri näkynyt ja Simeon tiesi jo kohta kuolevansa. Silti hän jaksoi toivoa ja odottaa. Ja sitten eräänä päivänä, kun nuori äiti Maria tuli ja laski hänen syliinsä pienen lapsen, Simeon tiesi odotuksen loppuneen. ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi”, hän sanoi Marialle. ”Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta ja sinunkin sydämesi läpi on miekka käyvä.”

Mitä Simeon oikein näki? Ja mistä hän sai perusteet tälle ennustukselleen? Uskottavan ihmiskuntaa koskevan ennusteen perusteena pitää olla totuudenmukainen käsitys ihmisluonteesta. On tunnettava ihminen, jonka sisällä käy jatkuva kamppailu valon ja pimeyden, hyvän ja pahan, välittämisen ja itsekkyyden välillä. Ylioptimistinen usko ihmisen kykyyn nostaa itsensä itsekkyyden suosta on osoittautunut yhtä haitalliseksi kuin piittaamaton oman onnen tavoittelu. Ihmisessä on itsessään on koko maailma. Hän voi tuhota tai rakentaa. Sama ihminen osaa tappaa ja rakastaa. Juuri siksi ihmiskunta tarvitsee pelastajan. Olipa uskonnollinen vakaumuksesi mikä tahansa tai vaikka sitä ei olisi ollenkaan, me tarvitsemme yhteisen pelastajan. Mutta ei meille kelpaa minkälainen tahansa pelastaja. Emme tee mitään pelastajalla, jolla on suurin kansansuosio tai joka vastaa yleistä mielipidettä. Tarvitsemme pelastajan, joka kuljettaa mukanaan totuutta ihmisestä. Pelastajaa, jolla on avain ihmisen sydämeen. Hän on Jeesus Kristus. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta.

Jeesus Kristus, ihmisiä rakastava ikuisen Jumalan ikuinen Sana. Tee meistä sinun opetuslapsiasi armossa ja totuudessa, niin että maailma pelastuu. Aamen.

Tapaninpäivän Pisara

”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella.” Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että näillä sanoilla oli se vaikutus, mikä niillä oli. Stefanos, yksi varhaisimmista Jeesuksen seuraajista, joka oli raahattu Suuren neuvoston eteen vastaamaan tekaistuihin syytteisiin, sai maksaa sanoista hengellään. Ensin hän oli hieman yllyttänyt neuvoston edessä syytteitä huutelevaa väkijoukkoa: ”Te niskuroijat,” hän heitti näille takaisin. ”Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä.”

Ehkä Stefanos olisi voinut asetella sanansa hieman hillitymmin, niin olisi säästynyt kivitykseltä. Tosin tarkkaan ottaen se, että Stefanos väitti heitä niskuroijiksi ja Pyhän Hengen vastustajiksi, sai väkijoukon ainoastaan suuttumaan ja kiristelemään hampaitaan. Kivitykseen asti tilanne yltyi vasta, kun Stefanos väitti näkevänsä taivaat avoinna.

Tapaninpäivä on vastakohta joulupäivän rauhan ja sovinnon sanomalle. Seimeen syntynyt lupausten lapsi tuli tuomaan maahan rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin hänen seuraajansa saivat tuntea nahoissaan, että rauhaa ja hyvää tahtoa on ihmisten välillä usein aivan liian vähän. Mutta joulun kertomus ei olisi tosi, jos tätä toista puolta, täydentävää vastakohtaa, ei olisi olemassa.

Rauha ei synny passiivisella välinpitämättömyydellä. Hyvä tahto ihmisten kesken ei ole kohteliasta piittaamattomuutta. Usein on tietysti viisasta vaieta; totuutta ei pidä väkisin tyrkyttää. Mutta jokaisen kohdalla tulee aika, jolloin totuus yllättää. Mitä me silloin teemme? Avaammeko silmämme vai tartummeko kiveen? Entä olemmeko valmiita seisomaan totuuden puolesta, vaikka ympärillämme kiristeltäisiin hampaita?

Ehkä Stefanoksen todistuksen ydin ei ollutkaan siinä, että hän näki taivaat avoinna, vaan siinä, mitä sanoi viimeisinä sanoinaan, kun kivet jo alkoivat lentää: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Anteeksianto. Juuri siinä on rauha ja ihmisille hyvä tahto. Siinä on taivaat avoinna silmiemme edessä.

Pisara 26.12.2009 Arto Antturi

Sota rauhan puolesta

Vietimme Tuomiokirkon tapaninpäivän messun yhteydessä lähetyssihteeri Leena Tammisen eläkkeellelähtöjuhlaa. Siitä johtuu saarnan aloitus. Kirjoitin myös tänään lähetettävän TV1:n Pisaran samasta aihepiiristä. Ehkä julkaisen sen illalla.

Päivän teksteinä luettiin Jeremia 15:15-20 (3. vuosikerran teksti), Apt. 6:8,11-15, 7:51-60 ja Matteuksen evankeliumi 10:16-22.

Leena hyvä. Jumala kutsui sinut työhönsä ja sinä vastasit myöntävästi. Olet toiminut lähetyssihteerinä tässä seurakunnassa 12 vuotta. Sinun sydämessäsi on palanut tuli Jumalan valtakunnan asialle. Tiedämme, että olet kova lukemaan ja olet halunnut myös jakaa sitä, mitä olet itse sanasta löytänyt. Ehkä Jeremian kokemus ei ole kovin kaukana sinun kokemuksestasi: ”Kun sinun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu. Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi!”

Lähetystyö on kirkon perusolemuksessa. Kristittynä oleminen merkitsee lähetettynä olemista. Missään muualla Jeesuksen ja Uuden testamentin sanoissa tämä lähetettynä oleminen ei ehkä saa yhtä vavisuttavan totista ilmaisua kuin Johanneksen evankeliumin pitkässä jäähyväispuheessa. Siihen kuuluvassa ylimmäispapillisessa rukouksessaan (Joh. 17) Jeesus rukoilee Isää: ”Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.” Seimeen syntynyt lupausten lapsi tuli tuomaan maahan rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Tätä sanomaa Kristuksen seuraajat on lähetetty levittämään kaikkeen maailmaan.

Mutta vain muutamaa vuosikymmentä myöhemmin he saivat tuntea nahoissaan, että rauhaa ja hyvää tahtoa on ihmisten välillä usein aivan liian vähän. Tapaninpäivän evankeliumi on vastakohta joulupäivän rauhan ja sovinnon sanomalle. Myös nämä Jeesuksen rukouksen sanat olivat totista totta ensimmäisille kristityille: ”Minä olen ilmoittanut heille sanasi ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu.” Mistä johtuu tämä viha, jota sanoma Kristuksesta herättää?

Jeesus sanoi (Matt. 10:24): ”En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” Se vaikuttaa sodanjulistukselta. Ja tavallaan se sitä onkin. Mutta ei Jeesus sillä tarkoittanut miekkalähetystä ja ristiretkiä, siis kristinuskon levittämistä tai sen asian puolustamistä väkivallalla. Ei tietenkään. Evankeliumi, sanoma Jeesuksesta, on sodanjulistus kaikkea pahuutta vastaan ja ihmisen sielun pelastuksen puolesta. Taistelu käydään ihmisten sieluista ja juuri se herättää maailman vihan.

Arvioidaan, että ainakin sadan miljoonan kristityn ihmisoikeuksia rajoitetaan uskon takia. Kristityillä ei ole täysiä ihmisoikeuksia kommunistimaissa, siis Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Laosissa ja Vietnamissa. Sri Lankassa on suljettu satoja kirkkoja jatkuvien hyökkäysten takia. Nigeriassa on kymmenen vuoden aikana surmattu 10 000 ja Indonesiassa 5 000 kristittyä. Muslimimaissa kristittyjä pidetään usein USA:n tai lännen agentteina, siis lähes terroristeina. Myös diktatorisesti hallituissa maissa, kuten Valko-Venäjällä, on protestanttisten herätyskristittyjen tilanne vaikea.

Mutta olen nyt puhunut liian yleisellä ja liian kaukaisella tasolla. Asiat näyttävät aina jotenkin helpommin käsitettäviltä ja mustavalkoisemmilta, kun niitä voi katsoa matkan päästä. Ei ole niin paljon kyse siitä, ketä vainotaan ja ketkä ovat vainoajia. Kysymys on siitä, miten suhtaudumme totuuteen.

Kaikkein helpoin ja ehkä nykyään yhä yleisempi vastaus on, että totuudella ei ole väliä. Se on jokaiselle vähän erilainen. Totuuteen ei pidä hirttäytyä. Pitää ymmärtää, että on monenlaisia totuuksia. Mutta tämä vastaus ei ainakaan minua tyydytä. On totta, että on kuunneltava toisten näkemyksiä. On ymmärrettävä, että oma totuus voi olla joltain osin vajaa. Mutta paljon tärkeämpää on ymmärtää, minkä puolesta olemme lopulta valmiita seisomaan. Mikä on se raja, jonka yli emme ole valmiita astumaan ja missä emme voi antaa periksi? Eräs Italiaan muuttanut ystävä kertoi eilen, minkälaista on hoitaa auton rekisteröintiin liittyviä asioita. Rekisterissä olevan omistajan nimen vaihtaminen tapahtuu kuulemma 8-sivuisella lomakkeella, jota varten pitää saada erilaisia leimoja eri virkamiehiltä. Kun asia ei silti ole edennyt, tämä ystävä oli siitä valittanut italialaisille kollegoilleen, korkeasti koulutetuille tiedemiehille. Heidän neuvonsa oli sujauttaa 100 euron seteli hakemuksen liitteiden väliin. Ystävän raja tuli kuitenkin siinä vastaan. Korruption hyväksyminen voi olla heidän totuutensa, mutta sen ei tarvitse olla minun totuuteni. Esimerkki on tietysti arkinen ja kyse on vähäpätöisestä kärsivällisyydestä. Mutta asia on sama.

Milloin sinun vakaumuksesi on viimeksi koeteltu? Milloin olet viimeksi joutunut miettimään valehtelemisen ja asioiden kohteliaan kaunistelun välistä rajaa? Ja milloin olet viimeksi joutunut kärsimään periaatteesi vuoksi? Jos tunnistamme itsessämme tämän närkästymisen, alamme päästä lähelle tämän päivän Raamatun sanan tunnelmia. ”Herra, sinä tunnet minut! Muista minua ja pidä minusta huoli, kosta sinä ahdistajilleni!” – Jeremian ahdistus on jokaisen Jumalan palvelijan ahdistus jossain elämän vaiheessa. Tajuamme, että pelkkä armollisuus ilman oikeudenmukaisuutta on tie sekasortoon. Mutta samalla tiedämme, että oikeudenmukaisuus ilman armollisuutta on julmuutta.

Ehkä tätä taustaa vasten ymmärrämme paremmin, mikä Stefanoksen kivittämisessä oli niin tärkeää. Stefanos oli raahattu Suuren neuvoston eteen vastaamaan tekaistuihin syytteisiin. Ensin hän oli hieman yllyttänyt neuvoston edessä syytteitä huutelevaa väkijoukkoa: ”Te niskuroijat,” hän heitti näille takaisin. ”Aina te olette vastustamassa Pyhää Henkeä.”

Ehkä Stefanos olisi voinut asetella sanansa hieman hillitymmin, niin olisi säästynyt kivitykseltä. Tosin tarkkaan ottaen se, että Stefanos väitti heitä niskuroijiksi ja Pyhän Hengen vastustajiksi, sai väkijoukon ainoastaan suuttumaan ja kiristelemään hampaitaan. Kivitykseen asti tilanne yltyi vasta, kun Stefanos sanoi: ”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella.” Tuntuu melkein mahdottomalta ajatella, että näillä sanoilla oli se vaikutus, mikä niillä oli. Väkijoukko alkoi huutaa suurella äänellä, tukkivat korvansa ja ryntäsivät yhtenä miehenä hänen kimppuunsa.

Rauha ei synny passiivisella välinpitämättömyydellä. Hyvä tahto ihmisten kesken ei ole kohteliasta piittaamattomuutta. Usein on tietysti viisasta vaieta. Totuutta ei pidä väkisin tyrkyttää. Mutta jokaisen kohdalla tulee aika, jolloin totuus yllättää. Mitä me silloin teemme? Avaammeko silmämme vai tartummeko kiveen? Entä olemmeko valmiita seisomaan totuuden puolesta, vaikka ympärillämme kiristeltäisiin hampaita?

Mutta Stefanoksen todistuksen ydin ei ollut siinä, että hän näki taivaat avoinna, vaan siinä, mitä sanoi viimeisinä sanoinaan, kun kivet jo alkoivat lentää: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Anteeksianto. Juuri siinä on rauha ja ihmisille hyvä tahto. Siinä on taivaat avoinna silmiemme edessä.

Herra sanoo meille tänä tapaninpäivänä:

”Jos muutat mielesti, minä otan sinut jälleen palvelukseeni. Jos et puhu joutavia, vaan puhut niin kuin puhua tulee, saat jälleen olla minun suunani. Ihmiset kääntyvät sinun puoleesi, mutta älä sinä käänny heidän mielensä mukaan. Minä teen sinusta lujan pronssimuurin.”

Se on mahdollista, kun Kristuksen lupaama Pyhä Henki saa täyttää meidät. Siihen luottaen nousemme tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.

Neljä askelta jouluun

Lainasin idean adventin ajan puheisiini Advent Conspiracy -sivuilta, missä esitetään neljä jouluun valmistautumisen teesiä. Tosin käänsin ne hieman eri järjestykseen, mutta itse ajatus oli sama.

1. Kuluta vähemmän ja harkitummin

Kuluttamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Kun kaikkea kulutettavaa ei voi itse valmistaa, pitää ostaa. Ostamisen kautta syntyy työpaikkoja ja hyvinvointia. Joululahjojakin on kiva antaa ja saada. Mutta jokainen ymmärtää, että liika on liikaa. Eikä joulua voi ostaa. Vaikka mainoksessa lukisi isoilla kirjaimilla päinvastaista, joulua ei voi ostaa.

2. Anna enemmän

Antaminen alkaa vasta sitten, kun pääsemme eroon kuluttamisen pakkomielteestä. Antaminen on aikaa. Mene kävelyllä ystävän kanssa. Laula vielä kerran kauheimmat joululaulut sen ihmisen kanssa, joka sitä odottaa. Soita mummolle joulutervehdys.

3. Rakasta kaikkia

Jos pystymme katkaisemaan kuluttamisen kierteen ja löydämme aikaa antamiselle, ehkä sitä kautta sydän avautuu rakkaudelle kaikkia kohtaan, lähellä ja kaukana. Rakkaus on kekseliäs. Rakkaus on käytännöllistä.

4. Anna kunnia Jumalalle

Joulussa ei ole kysymys minusta ja sinusta. Joulussa on aina lopulta kysymys Jeesuksesta, siitä, että maailmankaikkeuden Luoja, jonka käskystä kaikki on syntynyt ja jonka varassa kaikki pysyy, tulee omasta tahdostaan pieneksi ihmiseksi ja syntyy köyhään seimeen osoittaakseen meille ihmisille, mitä rakkaus ja hyvä tahto on.

Yritin puheita pitäessäni miettiä, miten Jumalalle kunnian antaminen käytännössä toteutuu. Tai miten sen selittäisi niin, että sen ymmärtää myös se 14-vuotias teini, joka on juuri oppinut pois lapsen kunnioituksesta vanhempia kohtaan? Kunnioitus ei ehkä ole meidän aikamme vahvimpia hyveitä. Auktoriteetit on riisuttu ja tasapäisyyttä pidetään demokraattisena hyveenä. Ja mikäpäs siinä, niinhän se ihmisten kesken pitääkin olla.

Mutta kyllä respectiä pitää olla. Ja pitää olla tapoja, joilla kunnioitusta osoitetaan. Jouluna se tarkoittaa ainakin hiljentymistä seimen ääressä. Siis hiljaa olemista ja jouluevankeliumin kuuntelemista. Se tarkoittaa joululaulujen hyräilemistä ajatuksella. Se tarkoittaa lahjojen antamista kiitollisella sydämellä. Se tarkoittaa Luojan kunnioittamista luoduissaan eli lintujen ruokkimista, köyhän ottamista joulupöytään ja ystävällistä sanaa kaupan jonossa. Se tarkoittaa sydän avaamista joulun Herralle.

Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisille, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!

Arkipiispa vai arkkipiispa

Arkkipiispan vaaliasettelu on tehty. Ehdokkaiden joukosta ei löydy arkipiispaksi pyrkineen Juha Luodeslammen nimeä. Samalla on käynyt ilmi, että Juha oli ihan tosissaan pyrkimässä myös arkkipiispaksi. Hän ei kuitenkaan saanut taakseen vaadittavaa kymmenen valitsijan ryhmää.

Liityin itsekin Juhan Facebook-ryhmään ("Juha Luodeslampi arkipiispaksi"), koska mielestäni ajatus arkipiispasta oli hyvä. Kyselin ryhmän sivuilla, missä tällaisen arkipiispan sijoituspaikka olisi ja kuka sellaisen viran on perustanut. Juha vastasi, että virka tuli perustetuksi yleisen pappeuden yhteydessä ja että sen sijoituspaikka on siltojen alla ja ostoskeskuksissa. Juuri näin. Ja tällaisilla kriteereillä varustettuja arkipiispoja on jo olemassa. Heitä ei ole tarvinnut millään vaalilla valita, vaan he toteuttavat virkaansa juuri siellä ostoskeskuksissa ja siltojen alla tekemättä itsestään numeroa. Kannatan lämpimästi näiden arkipiispojen työn näkyväksi tekemistä vaikkapa sitten Facebook-kampanjalla.

Nyt siis kuitenkin kävi niin, että arkipiispan titteli ei sittenkään riittänyt, vaan Juhan teki sittenkin mieli arkkipiispaksi. En tiennyt olevani osa kampanjaa, jota ei pitänyt olla olemassakaan, mutta joka kuitenkin oli. Jotain arkipiispan hohdosta meni siinä samalla. Mieleeni tuli Frederick Rolfen satiirinen romaani Hadrian the VII, joka antaa traagisen kuvauksen siitä, mitä tapahtuu, kun arki-ihminen valitaan paaviksi.

Hyviä miehiä on joka tapauksessa tarjolla arkkipiispan tehtäviin. Turkulaisia kirkkoherroja - nykyisiä tai entisiä - on runsain mitoin: Salmi, Lehikoinen, Rissanen, Hirvonen. Sama määrä on teologian tohtoreita: Mäkinen, Rissanen, Salmi, Ruokanen. Nykyisiä piispoja on kolme: Salmi, Häkkinen ja Mäkinen. Professoreita on vain yksi: Ruokanen. Itse asetun kannattamaan Miikka Ruokasta. Miikka on mun kokemuksen mukaan avarakatseinen, mutta samalla tarkkasilmäinen, keskustelukykyinen, uudistusmielinen, tajuaa kirkon sanoman muuttumattoman ytimen ja osaa sanoa sanottavansa selkeästi. Paras mies voittakoon ja Jumalan tahto tapahtukoon.

Edessä on adventtirutistuksen viimeinen päivä, perjantai. Päivät näyttävät venyvän aamuseitsemästä iltakahdeksaan ja ihmisiä tulee tavattua eri tilaisuuksien yhteydessä sadoittain. "Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen", sanoi kanttori mielenhäiriössä. Papin joulu ei ole ihan yhtä vauhdikas, enkä kiireenkään keskellä osaa valittaa. Tätä vartenhan me ollaan olemassa. Jouluruokaa ja joulutorttuja en ehkä hirveästi jää kaipaamaan tämän jälkeen.

Uusi viikko, uudet kujeet

On aika päivittää tapahtumat ja ajatukset.

Ensinnäkin Idiootti siis tuli luettua loppuun asti, kaikki 886 sivua; viimeinen lause Mauno Koiviston aukiolla luettiin lauantaina klo 13:37. Vielä emme ihan tarkasti tiedä, mikä tuli kampanjan lopulliseksi saldoksi, mutta sellainen käsitys mulla on, että kahdeksaan tuhanteen päästään. Jos vielä haluat ostaa luettuja sivuja, laita kymppisi Suomen World Visionin tilille 174530-28185 viitteellä 6677, niin lahjoituksesi kirjautuu Pappi ja Idiootti -kampanjaan.

Lukeminen sujui yllättävän mukavasti. Pisimmät rupeamat olivat noin kahden ja puolen tunnin mittaisia. Tuuraajia oli riittävästi, joten ehdin pitää kunnollisen lounastauon torstaina ja perjantaina, sekä useita vähän lyhyempiä taukoja sen lisäksi. Oikeastaan olisin ehkä pärjännyt vähemmilläkin tuuraajilla. Lukemiseen tuli sellainen virtaus, että ajan kuluminen unohtui. Mulla oli monta kerrosta vaatteita tietysti päällä, tuolilla oli paksu lammasturkki selkää lämmittämässä, jalkojen päällä villainen viltti ja vielä lampaan talja polvilla. Jalkoihin Tiina osti kelsinahkaiset tohvelit villasukkien päälle. Kylmä ei siis oikeastaan ollut.

Ehdottomasti kovemmat oltavat oli niillä vapaaehtoisilla, jotka päivystivät lippaan kanssa teltan ulkopuolella. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että koko kampanja henkilöityi minuun, vaikka toteutukseen tarvittiin iso tiimi. Tiina, Henna ja Lepa tekivät suurimman työn. Suomen World Visionin väki oli myös mukana isolla joukolla ja henkilökohtaisella antaumuksella. Julkisuus - joka tavoitteen kannalta oli tietysti ihan välttämätön asia - menee kuitenkin niin, että se tarvitsee kasvot. Mutta kyllä tällaisen kampanjan positiivisiin puoliin kuuluu ilman muuta yhteisen tekemisen ilo.

Lauantaina lukeminen siis päättyi ennen kahta iltapäivällä ja kalenterissa oli sen jälkeen vielä kahdet ristiäiset, klo 15 ja 16.30. Olin vähän pelännyt äänen menemisen puolesta, mutta se kesti hyvin ja lapset tulivat kastetuiksi. Hieman nuhainen olo kyllä oli ja on edelleen. Eilen olin aamulla messuvuorossa avustajana, joten selvisin vähällä puhumisella. Illalla olivat vuorossa Tuomiokirkon kauneimmat joululaulut. Olin jo ajoissa sopinut, että Tiina tulee mukaan juontamaan sillä ajatuksella, että jos ääni ei kestä. Mutta ihan hyvin sekin meni. Kirkko oli täynnä, en tiedä, riittikö kaikille edes istumapaikkaa. Puhallinorkesteri Apollo antoi laulamiseen puhtia ja Viitasen Harri toimi esilaulajana.

Mulla oli tietysti laulujen välissä pieni puheenvuoron paikka. Puhe meni ihan mukavasti, vapaasti ja luontevasti. Kerroin Idiootti-kampanjasta ja adventin neljästä haasteesta: anna kunnia Jumalalle, kuluta vähemmän, anna enemmän ja rakasta kaikkia. Jostain syystä kirkosta poistuessani mielen valtasi tyrmistyttävä ajatus, että puhe oli täydellinen riman alitus. Annoinko itse kunnian Jumalalle? Miksi ihmeessä siitä Idiootti-kampanjasta piti vielä mainita? Oliko tärkeää saada sanoa, että istuin torilla lukemassa 29 tuntia? Olen itse täydellinen idiootti, kun en pysty erottamaan joululauluja laulamaan tulleiden seurakuntalaisten hiljentymisen tarvetta omista touhotuksista. (En kerro tätä saadakseni lukijoilta lohduttelevia kommentteja, vaan paljastaakseni papin itsetunnon häilyvyyden.)

On tullut tavaksi, että vuosittain Kirkko ja kaupunki julkaisee takasivullaan joululauluissa käyneiden ihmisten ärsyyntyneitä kommentteja milloin mistäkin papin sanomisesta. Useimmiten ärsyyntymisissä on tietysti perää, kuinkas muuten. Mutta silti niistä paistaa läpi se surullinen seikka, että seurakuntalaiset eivät tunne pappiaan, eikä pappi seurakuntalaisiaan. Pakko sanoa, että en tuntenut minäkään kuin murto-osan yli tuhannesta joululaulajasta. Toivottavasti minusta huolimatta tilaisuudesta jäi hyvä ja rauhallinen mieli.

Ja sitten muihin päivän uutisiin.

Vihdoinkin on löytynyt tie onneen. Sinne on kuulemma vain yksi tie ja sen on "oman elimistön tunteminen, kuunteleminen ja sen toiveiden täyttäminen". Näin kertoo meille Kultaiset vuodet -ilmoitusliitteen kannessa Sikke Sumari.

Kööpenhamina. On toinenkin tie onneen: ilmastonmuutosneuvottelujen vauhdittaminen (mitä se muuten on? sitäkö, että neuvotellaan kovemmalla vauhdilla?) marssimalla kokouspaikan lähistöllä kivi taskussa. Pystyn mielessäni kuvittelemaan, miten kivaa on nuorisolla Kööpenhaminan kaduilla. Jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi ja uskoisin maailmanlopun olevan pysäytettävissä mielenosoituksilla, olisin takuulla siellä mukana. Vastassa on ankara väkivaltakoneisto (tosiasiassa vastassa on ihan tavallinen poliisi, mutta on kivempi ajatella, että ne eivät ole ihmisiä, vaan koneisto) ja turvana oma totuus. Eikä totuus pala tulessakaan. Näillä mielenosoittajilla on siis oikeasti hieno asenne. Nyt enää tarvitaan, että he kääntyvät ja alkavat toimia rauhan puolesta.

Viikki. Tulee mieleen 60-luvun lopun ja 70-luvun alun Kontula. Rakennetaan uusi asuntoalue, jonne ihmiset muuttavat ties mistä. Kukaan ei ole syntynyt siellä, eikä se ole (vielä) kenenkään koti. Nuoriso yrittää päästä mukaan jengiin herättämällä huomiota. Yleensä se onnistuu parhaiten rikkomalla tai sotkemalla jotain. Tai antamalla jollekin turpiin.

Nythän Viikki ja Latokartano ovat vain pieni pala isommasta kokonaisuudesta. Helsinkiin on tulossa uusia asuinalueita kymmenilletuhansille. Jotta niistä tulisi onnellisten ihmisten asuinpaikkoja, tarvitaan ehkä muutakin kuin oman elimistön tunteminen, sen toiveiden täyttäminen ja ilmastonmuutoksen vastustaminen. Tosin ei näistä kumpikaan ole paha asia, jos ne löytävät tiensä vaikkapa tulevan Jätkäsaaren Nuorisoseuran toimintasuunnitelmaan. Tie onneen ei kulje oman navan kautta. Eikä se kulje myöskään toisten syyllistämisen kautta. En tiedä, onko onneen vain yksi tie. Mutta sen tiedän, että itseriittoinen nautiskelu tai poliittinen mellakointi jäävät vielä pahasti puolitiehen. Paljon radikaalimpaa, vaikeampaa ja samalla kestävämpää on omasta onnesta luopuminen toisen hyväksi.

Idiootin ensimmäinen väliaikatiedote

Teltta nousi ripeästi, kiitos ison vapaaehtoisjoukon. Meitä taisi olla seitsemän aikaan torilla pitkälti toistakymmentä ihmettelemässä mikä putkenpää kuuluu mihinkin. Teltta siis saatiin hyvin pystyyn, mutta sähkön kanssa kesti hieman kauemmin, joten lukeminen pääsi alkamaan hieman suunniteltua myöhemmin, noin klo 7.50. Ensimmäisenä tuuraajana paikalle saapui noin klo 10.10 Helsingin adventtikirkon pastori Sakari Vehkavuori ja klo 11 eli näihin aikoihin, kun kirjoitan tätä, remmiin on astunut Sana-lehden pastori Freija Özcan.

Aamun parituntisen session aikana ehdin jo antaa haastattelut Ylenaikaiselle ja RadioDeille suoriin lähetyksiin. Kun näihin haastatteluihin kulunut aika noin 2x5 min lasketaan kokonaisuudesta pois, mun laskujen mukaan ensimmäisen lukurupeaman tehollinen kesto oli 2 t 10 min. Sen aikana tuli luetuksi 55 sivua, joten keskimäärin sivun lukemiseen meni 2,36 minuuttia. Se on ennakkoon lasketun 2 minuutin sivuvauhdin kannalta huolestuttavan hidas lukunopeus. Voi olla, että kellonajat eivät kuitenkaan ole ihan täsmällisiä. Ja olihan siinä pari muutakin pienempää taukoa.

Sain siis tuuraajien avustuksella tähän väliin ihan kunnollisen lounas- ja lepotauon. Kävin kuumassa suihkussa ja ruumiinlämpö alkaa palata taas normaaliksi. Kylmä siellä nimittäin tulee, vaikka mulla on monta kerrastoa päällekkäin ja ilmaa välissä. Erityisesti tietysti varpaat ja sormet kylmettyvät. Tiina lupasi mennä kenkäkauppoihin etsimään huopikkaita. Äidiltä saaduista paksuista villasukista huolimatta tavalliset nahkaiset varsikengät kylmettyvät aika nopeasti kylmää katua vasten. Siitäkin huolimatta, että mulle on tuotu jalkojen alle parikin kerrosta eristävää styroksia ja muovia.

En tiedä, olenko tarpeeksi muistanut sitä joka käänteessä mainita, mutta mun kannalta ehdottomasti kivointa koko touhussa on nähdä se innokkuus, jolla ystävät on tarttuneet tähän. Yksin tätä ei tietenkään voisi tehdä. Pelkästään äänentoiston ja teltan pystytys kaikkineen vaatii monia käsiä. Puhumattakaan niistä ystävistä, jotka parhaillaankin päivystävät lipas kourassa aika koleassa ulkoilmassa kertomassa ohikulkijoille, mistä kampanjassa on kysymys.

Yritän siis nyt huoltaa ääntäni seuraavaa kolmen tunnin rupeamaa varten, joka on klo 12-15. Noin tunnin tauon jälkeen lukeminen jatkuu siis vielä klo 19.30 saakka, jolloin on vuorossa purku. Vaikka väkeä oli aamulla jo mukavasti, saa ilman muuta tulla auttamaan vielä purkamisessa. Ja taas huomenna aamulla klo 7.

Enää vuorokausi

Idiootin lukeminen alkaa suunnitelmien mukaan huomenna torstaina klo 7.30. Enää siis vuorokausi aikaa saada viikon verran vaivannut kurkkukipu hoidettua. Vähän alkaa kyllä jännittää. No, sillä äänellä luetaan, mikä on käytössä. Viime yö meni nieleskellessä, vaikka illalla kurlasin, join kuumaa ja käytin erilaisia rohtoja. Aika paljon hyvää tarkoittavia neuvoja olen myös saanut, mutta en ole niitä osannut vielä noudattaa.

Olin maanantain ja tiistain tuomiokapitulin järjestämällä seurakunnan johtamisen kurssilla, tarkemmin sanottuna sen toisella lähijaksolla (ensimmäinen oli syyskuussa). Kurssista jäi erittäin korkeatasoinen käsitys, mistä isot kiitokset Reijolle ja Kaitsulle. Käsiteltiin oikeita asioita, oli aikaa kysyä ja pohtia (joskus ehkä vähän liikaakin) eikä teetetyt tehtävät olleet turhanpäiväisiä. Kurssi oli hyvä taustatekijä, kun arvioin marraskuisen GLS-seminaarin antia tai muita omassa työssä olevia vaiheita ja haasteita. Oikeastaan molemmissa oli tärkeää melko matalan profiilin käsitys johtamisesta. Ei niin, että johtamisella ei olisi väliä tai että sitä ei tarvittaisi, vaan että johtaminen on asioihin tarttumista ja niistä vastuun kantamista.

Huominen siis hieman mietityttää, vaikka en osaa siihen erityisemmin enää valmistautua. Toivon tietysti, että aamulla meillä on riittävästi porukkaa paikalla, että saamme teltan ja kaikki siihen liittyvät tarvikkeet rivakasti pystyyn. Jos luet tämän ja haluaisit olla omalla panoksellasi auttamassa keräämään Kenian nälänhädän uhreille pientä joululahjaa, tule siis Mauno Koiviston aukiolle huomenna torstaina klo 7.

Kirkko ja kaupunki teki kampanjasta ihan näyttävän jutun ja myös päätoimittaja Seppo Simola viittaa siihen rohkaisevasti pääkirjoituksessa. Kiitokset sinne! Mulla tuskin tulee torstaina ja perjantaina olemaan kauheasti mahdollisuuksia miettiä, kuka tästä tietää tai mitä ihmiset tästä ajattelevat. Yritän siis keskittyä lukemiseen. Jos ääni alkaa pettää, yritämme sitten saada remmiin kollegoita, jotka ainakin tähän asti ovat suhtautuneet tuuraamiseen isolla innolla.

Nyt lähden viettämään Suomen Pankin finanssivalvonnan adventtihartautta. Iltapäivällä on vuorossa oikeusministeriö ja siinä välissä pari kokousta...

Pyhän Nikolauksen ja Suomen itsenäisyyden päivä

Olimme äidin luona itsenäisyyspäivän juhlalounaalla, nyt siis ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen. Pöytä oli koreana, kuten äidillä aina, ja mielet kiitollisia. Isällä oli tapana muistuttaa itsenäisyyspäivän nimipäiväsankarista eli pyhästä Nikolauksesta, Myran piispasta ja ihmeidentekijästä. Jossain vaiheessa, muistaakseni 80-luvulla, meillä oli jopa yritys siirtää joululahjojen antaminen Niilon-päivälle vanhan hollantilaisen tavan mukaan. Muistan itsekin pitäneeni ideaa niin hyvänä, että en ainakaan muutamaan vuoteen antanut jouluna mitään lahjoja kenellekään. Ehkä ajatuksen toteutus jäi puoliväliin...

Saimme siis äidiltä paitsi maittavan juhla-aterian, myös kassillisen joululahjoja kotiin vietäväksi. Aterian jälkeen ajoimme vielä Nurmijärvelle sytyttämään kynttilän isän haudalle. Aika moni muukin oli käynyt haudoilla ja Nurmijärven kirkkomaa loisti kauniina kynttilämerenä. Totesimme kyllä äidin kanssa yhteisesti, että ei isä meidän mielestä ole siellä. Ei isälläkään ollut koskaan tapana käydä haudoilla. Eikä Jumala ole kuolleiden vaan elävien Jumala. Mutta tietysti on hyvää ja terveellistä muistuttaa itseään kuolevaisuudesta tasaisin väliajoin.

Itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa taisi tosiaan käydä niin, että ekumeeninen esirukous jäi vahingossa pois. No, sellaista sattuu, eikä juhla siitä sinänsä pahennu. Kyllä Isä meidän -rukous riittää. Toki oli harmi, että vasta vihitty uusi katolisen kirkon piispa Teemu Sippo ei näin päässyt lausumaan rukoustaan Suomen puolesta.

Piispa Simo Peuran saarna lähti mielestäni liikkeelle loistavan lakonisesti: Raamattua pitää lukea ajankohtaisten tapahtumien valossa. Koska evankeliumissa puhuttiin taivaan voimien järkkymisestä ja erilaisista luonnonmullistuksista, olisin ilman muuta olettanut, että Peura olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja viitannut ilmastopuheisiin. Olin ehkä lievästi pettynyt, kun hän nostikin taloudellisen laman suuremmaksi uhkaksi ja vertasi sitä sodanajan vaikeuksiin. Lainaukset sodanajan kirjeenvaihdosta olivat joka tapauksessa koskettavia. En osaa ulkomuistista referoida puhetta, enkä tehdä siitä täsmällistä analyysiä. Ehkä sen sanoma jäi kuitenkin hieman etäiseksi.

Kahden regimentin oppi oli vahvasti esillä. Kirkon tehtävä on puhua Jumalasta. Moraalista voivat puhua muutkin. Jos kirkko ottaa liian vahvasti moraalisen äänitorven roolin, on vaarana, että yhteiskunta ulkoistaa moraalin sille. Suurinpiirtein näin muistan piispan sanoneen. Olen täysin samaa mieltä tästä perusjaottelusta. En kuitenkaan ole ihan varma, ymmärsinkö perustelun oikein. Sanoiko Peura, että liian voimakkaasti moraalista puhuva kirkko on vaarassa muuttua moraalin erikoisosaajaksi? Vaara on toki olemassa, mutta eikö se ole juuri päinvastainen: että kirkko jää moraalikäsityksineen täysin ulkopuolelle, epärelevantiksi, oudoksi linnuksi? No, ehkä juuri tätä Peura tarkoitti. Ja tällaisesta kehityksestä meillä on tietysti jo nyt merkkejä. Siellä, missä kirkon sanoma käsitetään median paisutteleman seksuaalimoraalin kautta, kirkkoa pidetään vanhentuneena ja epäkiinnostavana. Siellä, missä kirkko nähdään hengellisyyden edustajana, sillä on yhä luottamusta. Tosin kaikki mittarit näyttävät osoittavan, että kirkkoa ei ensisijaisesti mielletä hengellisyyden kautta, vaan instituutiona.

Pappi ja Idiootti -hanke etenee. Lukeminen alkaa siis nyt alkavan viikon torstaina klo 7.30. Teltta pystytetään Mauno Koiviston aukiolle, joka on aivan Narinkkatorin vieressä, vanhan linja-autoaseman päädyssä. Lukeminen tapahtuu seuraavan aikataulun mukaan:

to 10.12. klo 7.30-19.30

pe 11.12. klo 7.30-19.30

la 12.12. klo 9-14

su 13.12. klo 13-17

Meillä on parinkymmenen hengen tukitiimi ihmisiä, jotka tulevat päivystämään telttaan aamusta iltaan keräyslippaiden kanssa. Teltan pysytytys ja purku aamuin illoin vaatii myös oman tiiminsä. Tietääkseni meillä on tähän roudaukseenkin tarpeeksi väkeä, mutta varmasti vielä mahtuu mukaan. Jos siis voisit tulla jotain aamuna tai iltana auttamaan roudauksessa ilmoittaudu Mauno Koiviston aukiolla torstaina klo 7. Teemme silloin ensimmäisen pystytyksen, jonka yhteydessä katsotaan vuorot.

Rahaa on kerätty tähän mennessä varmasti reilut 2000 euroa eli yli 200 ensimmäistä sivua Idiootista on maksettu. Tosin mulla on sellainen kutina, että paljon useampi on maksanut tukensa, mutta osa tukimaksuista on ehkä mennyt perille eri viitteellä, eikä näin ollen näy osana tätä kampanjaa. Jos haluat osallistua, laita kymppisi Suomen World Visionin tilille 174530-28185 viitenumerolla 6677.

Ja olet tietysti enemmän kuin tervetullut istahtamaan hetkeksi telttaan kuuntelemaan Idioottia. Siellä on siis mahdollisuus tehdä lahjoitus käteisellä keräyslippaaseen. Kiitos tuesta Kenian nälänhädän uhrien puolesta!

Itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalvelus

Jäikö siitä esirukous kokonaan pois? Täytyy kyllä tunnustaa, että en ihan sataprosenttisesti seurakunnut televisiota. Mutta silti voisin väittää, että Heltelän Marja otti kolehtirukouksen jälkeen Isä meidän -rukoukseen. Siinä välissä olisi käsittäkseni pitänyt olla ekumeeninen esirukous, jota varten siellä oli kuorissa istumassa ainakin piispa Teemu Sippo ja pastori Jari Portaankorva. Mutta todennäköisempää on, että en todellakaan seurannut tilannetta tarpeeksi.

Piispan saarna oli vahvaa kahden regimentin oppia. Kirkon tulee puhua Jumalasta, eikä moraalista.

Mutta nyt pitää lähteä äidin luokse juhlalounalle, joten jatkamme raportointia myöhemmin...

Lemmikkien ja niiden omistajien joulusiunaus

Puhe Tuomiokirkon portailla 1.12.2009 klo 19

Isän ja Pojan ja (+) Pyhän Hengen nimeen.

Kristityt ovat yksinkertaista väkeä. Joidenkin mielestä olemme liiankin yksinkertaisia. Mutta se ei ole paha asia, sillä kaikkein tärkeimmät asiat ovat yleensä yksinkertaisia. Yksinkertaisuus tarkoittaa kristityille muun muassa sitä, että teemme sitä, mitä Jeesus ja häntä seuranneet pyhät ovat opettaneet.

Jeesus antoi seuraajilleen käskyn kastaa ja me kastamme.

Paavali kehotti rukoilemaan esivallan puolesta ja me rukoilemme esivallan puolesta joka sunnuntai tässäkin kirkossa.

Jeesus aterioi viimeisenä iltana ystäviensä kanssa ja me vietämme toistuvasti tuon aterian muistoa.

Uskon sankarit siunasivat vainoojiaan, joten meidän tulee rukoilla jatkuvasti kaikkien puolesta.

Entä sitten tämä siunaaminen? Se kiinnostaa ihmisiä. Ketä siunataan ja ketä ei? Mitä siunaaminen oikein sisältää? Siunaaminen käsitetään hyvän tahdon eleeksi ja toisen ihmisen tai asian hyväksynnäksi. Ja sitä se onkin.

Mutta varsinaisesti siunaamisessa on kyse paljon merkittävämmästä asiasta, siitä että Jumala siunaa. Ihminen on vain välittäjä. Emme siis voi siunata mitään sellaista, mitä Jumala ei ensin ole jo siunannut. Siunaaminen on osallistumista Jumalan siunaukseen.

Rocktähti Bono kertoi saaneensa nuorena ystävän neuvon: "Do not ask God to bless what you are doing, Bono. Try to find out what God is doing and it is already blessed." ("Älä pyydä Jumalaa siunaamaan se, mitä sinä teet, Bono. Etsi sen sijaan se, mitä Jumala tekee, ja se on jo siunattu.")

Raamatun ensimmäisessä luvussa, luomiskertomuksessa, joka hämmästyttävällä tavalla noudattaa nykyaikaista ymmärrystä maailman synnyn järjestystä, sanotaan: "Jumala loi suuret meripedot ja kaikki muut vesieläimet ja kaikki siivekkäiden lajit." Sitten: "Hän siunasi ne sanoen: Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää - -." Luomisen viimeisenä eli kuudentena päivänä Jumala loi maaeläimet ja lopuksi ihmisen. Aivan samoin sanoin Jumala siunasi myös ne. Siis kaikki ihmiset ja eläimet tulivat Jumalan siunaamiksi. Ihmiselle Jumala antoi erityisen tehtävän vallita kaikkea luotua parhaansa mukaan.

Siksi parasta, mitä voimme tehdä, on osallistua siihen, mitä Jumala on jo tehnyt, ja siunata kaikkia hänen luomiaan.

Rukoilkaamme (Efraim Syyrialaisen rukouksen sanoin):

Pyhä kolmiyhteinen Jumala.

Kaiken hyvän lähde on se, että olet meidät luonut.

Että pidät meitä yllä, se on kaiken siunauksen lähde.

Kaiken tiedon lähde on se, että kasvatat meitä.

Että herätät meidät, se on kaiken elämän lähde.

Kiitämme sinua laupeudestasi ja siitä, että sinun totuutesi

on koko olemassaolomme hengitys.

Siunatkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.