Uudesta vuodesta tulee mieleen lapsuuden lempikirjani Möö ja Paa. Se kertoi kahdesta ahkerasta hammaspeikosta, jotka suunnittelevat elämäänsä eteenpäin. Toinen hammaspeikoista, muistaakseni Paa, oli optimisti, Möö oli pessimisti. Kun heidän kulmahampaaseen rakentamansa talo oli porattu ja paikattu, eikä elämä näyttänyt kovin valoisalta, suu aukesi. Mitä oli tulossa? Paa yritti uskotella ja toivoa, että on tulossa pullaa ja päästään taas rakentamaan. ”En usko, että voi tulla mitään hyvää”, Möö lannisti. Eikä tullutkaan. Tuli harja, joka putsasi hammaspeikot soikkoon, soikosta viemäriin ja viemäristä suurelle merelle.
On siis kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka jakavat ihmiset kahteen ryhmään ja niitä, jotka eivät. Jos kuuluu ensin mainittuun ryhmään, voi jakaa ihmiset niihin, jotka sanovat aina, että tästä vuodesta tulee kaikkein paras, ja on niihin, jotka eivät usko, että voi tulla mitään hyvää. Mutta oikeasti ihmisiä ei voi jakaa kahteen ryhmään. Liioitteleva retostelu suuntaan tai toiseen tuntuu rasittavalta. Jo pelkästään siksi, että joskus yhden onni on toisen onnettomuus. Se, mikä koitui hammaspeikkojen tuhoksi, oli hammastarhan omistajan katsannossa oikein hyvä juttu.
Möön ja Paan tarina sai surullisen lopun, jota jäin pikkupoikana miettimään. Heidän sopimuksensa irtisanottiin, eikä heitä enää kaivattu takaisin. Löytyikö heille avaralta mereltä jokin satama, jonka suojissa he pääsivät työllistymään hyödyllisellä tavalla? Voisiko hammaspeikosta ylipäänsä olla kenellekään mitään hyötyä? Sitä tarina ei kerro, mutta pidän sitä mahdollisena, jopa todennäköisenä.
Veikkaan, että vuonna 2009 Möön ja Paan tarina tulee toistumaan lukemattomia kertoja eri muodoissaan. Ihmisiä irtisanotaan ja hampaita paikataan. Tulee sekä hyvää että pahaa, eikä niitä aina voi edes erottaa toisistaan. Toivotan siis oikein hyvää uutta vuotta 2009, jos tiedät mitä tarkoitan.
(Päivän blogi RadioDei 2.1.2009)
