Teemu piti saman spiikin, josta oli puhetta jo syksymmällä liittyen puhelinmyyjien koulutukseen. Taustalla on kolmio tunnelma-tekeminen-tulos. Jos keskitytään vain tunnelman luomiseen, ei saavuteta pitkän tähtäimen tulosta. Jos keskitytään vain tulokseen, ihmiset ahdistuu. Mutta jos keskitytään tekemiseen, tulostakin syntyy vähitellen ja sitä kautta tunnelma paranee ja toivon mukaan myös tekeminen saa uutta potkua. Tämä siis tausta-ajatuksena.
Nyt siis oli kyse siitä, miten tämä liittyy seurakuntatyöhön vai liittyykö ollenkaan. Onko mahdollista ajatella, että seurakuntatyössä nimenomaan myynti eli markkinointi eli evankeliumin esilläpitäminen takkuaa? Tuote on ammattimaisesti tuotettu, mutta kukaan ei tiedä siitä. Mainoskampanjoilla pyritään ehkä tarttumaan tähän, mutta ne luovat vain lyhytaikaista tunnelmaa ja voivat tuntua falskeilta. Tuloksen mittaaminen kirkossa keskittyy tilastoihin, joilla ei kuitenkaan ole mitään suoraa vaikutusta tekemiseen. Tunnelmallisesti niiden vaikutus on yleensä latistava, vaikka ihan yhtä hyvin voitaisiin näyttää tilastoja, jotka saa minkä tahansa muun suomalaisen instituution tai firman kalpenemaan.
Olisiko siis ajateltava markkinoinnillisesti, että on keskityttävä tekemiseen. Puhelinmyyjällä tämä tarkoittaa varsin suurta sietokykyä torjunnan suhteen. On soitettava ehkä sata puhelua, että saa myytyä 5 lehtitilausta. Mutta soittamalla uskollisesti ne sata puhelua, tulosta kuitenkin syntyy. Vääjäämättä. Samaan uskovat spam-viestien lähettäjät.
Ja nyt tullaan olennaiseen kysymykseen. Onko evankeliumia todellakin tarjottava sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä? Pitäisikö ihmisille useammin tarjota ihan arkisissa kohtaamisissa mahdollisuus sanoa, mitä heidän hengelliselle elämälleen kuuluu? Tulisiko kristityn tietoisesti varautua ja asennoitua tiettyyn määrään torjuntaa ja silti uskollisesti jatkaa asiansa esillä pitämistä?
Luulisin, että tästä ajatusrakennelmasta useimmille tulee mieleen jonkinlainen pakkoevankeliointi. Sellaista halutaan välttää. Kukaan ei kaipaa kiiluvasilmäistä fanaatikkoa toitottamana korvaan Jeesuksesta. Mutta kun asetelman kääntää päälaelleen, sitä on pakko miettiä uudestaan. Onko torjunnan välttelyn seurauksena yllättäen se, että hengellisistä asioista puhutaankin sitten vain niiden kanssa ja niissä tilanteissa, joissa se "kuuluu asiaan" ja joissa ei sen vuoksi synny mitään uutta oivallusta? Näin ollen varovaisuus ja asiallisuus tuottaakin juuri sitä, mitä kammoksutaan, eli sisäpiiriläisyyttä ja hengellisyyden jäämistä pienen aktiivijoukon asiaksi.
Mun mielestä tätä kannattaa miettiä. Kaikki tietävät, että Jehovan todistajat käyvät ovilla. On vääjäämätöntä, että siellä on yksinäisiä, jotka odottavat vain sitä, että joku tulee ja kuuntelee. Luterilaiset seurakunnat eivät käy soittamassa ovikelloja, eivätkä taida helluntailaisetkaan enää tehdä sitä. Pelätään torjuntaa, maineen menemistä ja epäeettisyyttä - usein syystäkin. Mutta samalla kadotetaan tekemisen eetos.
Paitsi Yhteisvastuukeräyksen yhteydessä! Taidanpa tehdä elämässäni ensimmäisen kerran niin, että tutkin mahdollisuuksia lähteä lippaan kanssa Kruununhaan oville, kun tämän vuoden Yhteisvastuukeräys alkaa.
