Ahdasmielinen sosiaalinen kontrolli ja vallankäyttö on oikeasti inhottavaa, eikä sitä pidä ihannoida. Siitä pitää kasvaa ulos ja ylös. Olisko 40 tai 50 täyttäneellä jo aikuisuutta sanoa, että kapinoin nuorena sellaistakin vastaan, mikä oli oikeastaan ihan hyvä juttu? Ja että mun kapinaa ei tajuttu juuri siksi, että siinä oli sekottuneena aitoon avarakatseisuuteen myös aimo annos typeryyttä? Enkä tarkoita nyt tupakointia, vaan nykyisten viisi- ja kuusikymppisten jälkipuberteettia.
Lilli Riihirannan ohjelmasarja Mitä uskoa? puhuttaa. Ainakin niitä, joiden sielunmaisema nautti sen katsomisesta. Tai kesti sen katsomisen. (Mulla on tässä aika lähellä esimerkki ihmisestä, jolle pappien ahdistavan hidas ja vaivalloinen höperehtiminen tuottaa näppylöitä ja krampin kaukosäädintä pitävään käteen...) Ohjelmasarja syveni hienosti loppua kohden. Lillin etsintä oli aitoa ja näyttäytyi sellaisena - siitä huolimatta, että tv-dokumentti leikkaa pois suuren osa ihmistä ja tekee tästä väistämättä roolihahmon.
Lilli teki valintansa toisessa jaksossa: hänelle on tilaa luterilaisen kirkon "liberaalissa siivessä". Sieltä hän myös etsi vastauksensa. Mitä sieltä löytyi? Sympatiaa, ymmärtämistä, paijaamista, kipuilua, rinnalla kulkemista, "saamme jäädä tätä pohtimaan", kaikki saavat tulla, kaikki saavat pullaa. Ei tällainen kirkko ihan huono voi olla. Parhaimmillaan se on äiti. Tai A-klinikka, ammattiauttajien vastaanotto. Tosin ehkä hätäinen vertaus A-klinikkaan on kohtuuton. Voi olla, että A-klinikoiden paranemisprosentti on korkeammalla tasolla.
Liberaalissa kirkossa ei erityisemmin tarvitse uskoa paranemiseen, pikemmin huononemiseen. Kuljetaan ihmisen kanssa palan matkaa ja jaetaan yhteistä tuskaa. Katsellaan taivaalle ja toivotaan, että ehkä on jotain. Ymmärretään, että kaikkien mielestä ei ole mitään ja sekin on tärkeää sanoa ääneen. Oli suorastaan hämmästyttävän raikas poikkeus, kun Heltelän Marja (jonka tyyli muutenkin oli lämmin ja kommunikoiva) ei jäänyt vain pohtimaan ja kipuilemaan, vaan esitti Lillille vastakysymyksen.
Ohjelmasarja saattaa osoittautua merkkipaaluksi. Siinä tuli kaiken kansan arvioitavaksi aivan omilla eväillään se kirkko, jonka ihmiset gallupien mukaan haluavat: demokraattinen, suvaitsevainen ja auttava. Uumoilen, että juuri tämän saman kirkon sisällä on silti vielä jotain, jota ei ole nyt nähty ja jota kaivataan. On jotain, joka ei tyydy paijaamaan, mutta ei myöskään redusoidu vanhakantaiseksi herätysliike-ahdasmielisyydeksi eikä kulttuurikonservatiivisuudeksi. Jotain, joka menee liberaali-konservatiivi-jaottelun yli ja ali joka kohdasta. Jotain, joka on kiinni tässä ajassa, sen globaaleissa haasteissa, kuluttaja-ihmisen tyhjyydessä ja joka samalla on kiinni juurissaan ja Jeesuksen radikaalisuudessa.
Ja sitten. Mitä mieltä olette tästä: Jeesus teki läpimurron saarnaamalla Kapernaumin synagogassa, paransi sen jälkeen Simonin anopin ja kaikki halusivat tuoda sairaansa hänen luokseen. Juuri silloin, kun brändiä oli alettu luomaan ja ensimmäiset markkinointiponnistukset oli tehty, Jeesus vetäytyi yksinäiseen paikkaan rukoilemaan ja heti sen jälkeen sanoi opetuslapsilleen: "Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen." (Mark. 1:35-39). Miksi vetäytyminen, miksi pois lähteminen? Mikä esimerkki sitoutumisesta tämä on? Kommentoi.
