Valittelin tässä taannoin eräässä kokouksessa työtovereille, että oli adventin ja joulun aikaan melko vähän työtehtäviä. Kanttorit kuulemma huhkivat itsensä niin puhki joulun alla, että on syntynyt sanonta: ’Oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen’, sanoi kanttori, kun hulluksi tuli. Ehkä joillain papeilla adventti ja joulu on myös tiivistä sesonkiaikaa. Mutta ei minulla. Kuulin itseni sanovan, että ensi vuonna aion keksiä kaikkea uutta kivaa tekemistä.
Heti, kun olin möläyttänyt suustani tämän lennokkaan ajatuksen, tulin katumapäälle. Tajusin, että adventti tuntui siksi niin leppoisalta, että silloin keskitytään itse asiaan, jouluun, Jeesus-lapseen, odotukseen, ihmisten hengelliseen kaipaukseen. Sama ilmiö toteutuu osittain myös pääsiäisen tienoilla mutta varsinkin kesällä, jolloin on rippikoulut ja vihkisesonki. Ei helppous tekemisen vähyydestä johdu, vaan tekemisen mielekkyydestä.
Sen sijaan loka-marraskuun vaihde ja nyt taas tammikuun puolivälistä alkaen kalenteri tuntuu olevan täynnä seminaareja, neuvottelupäiviä, suunnitteluryhmiä, vuosikokouksia, raporttien laatimista, budjetointia, erilaisten intressien sovittelua, yritystä saattaa yhteen kysyntää ja tarjontaa. Nämä ovat isojen organisaatioiden piirteitä, isojen suunnitelmien taustatyötä, tehtäviä, joita jonkun on pakko tehdä. Kun organisaatiot kasvavat riittävän isoiksi, niiden sisäinen elämä on niin runsasta, että ulkopuolista maailmaa ei juuri tarvita. Ja silloin alkaa rappeutuminen, sillä terve ja kasvava organisaatio tarvitsee ulkoisen syyn olemassaololleen. Se, joka ei tarvitse, lakkaa vähitellen olemasta se, mikä se luulee olevansa. Se, joka tarvitsee, kasvaa siksi, joka sen tulee olla.
Tämän perusteella näyttää siltä, että kirkko elää ja hengittää Suomessa joulun, pääsiäisen ja kesän varassa. Ei siis haittaa, vaikka joulusesonki alkaakin joka vuosi vähän aikaisemmin. Eikä sekään ole paha, jos kesä venähtää pitkäksi. Hengittämiseen tarvitaan ilmaa. Ehkä tämä voisi toimia muissakin työyhteisöissä.