Valvomisen sunnuntai ”Valvokaa!”
Mal. 3:13-18, Ilm. 22:10-17, Mark. 13:33-37
Olen ollut huomaavinani, että viisaat ihmiset, joita pyydetään puhumaan seurakunnan tilaisuuksissa, mielellään heittävät pieniä piikkejä estyneenä pidetylle kirkkokansalle. Kirkolla näyttää olevan ongelma seksuaalisuuden kanssa, kirkuvat otsikot. Kirjailija Jari Tervoa siteerattiin eräässä lehdessä edellisellä viikolla: ”Kaikissa selitysmalleissa ja aatteissa, jotka pyrkivät olemaan kaiken kattavia, on väistämättä koomisia piirteitä.”
Näyttää siltä, ikään kuin olisi olemassa elämänalue tai ehkä elämänalueita, joiden suhteen kirkko on onnettoman kyvytön tai virkamiesmäisen kalsea. Kirkon ulkopuolella on pelastus ja viisaus, jonka kirkonkin toivotaan hitaasti löytävän. Mistä tällainen ajattelutapa oikein on peräisin? Miten on mahdollista, että kirkon sisälläkin elätellään mielikuvaa pelastuksesta, joka tulee jostain viisaudesta, jota kirkolla ei muka ole? ”Te puhutte uskaliaasti minua vastaan”, sanoo Herra. Olette sanoneet näin: »Turha on palvella Jumalaa. Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään, palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme?” (Mal. 3)
Kristillinen murhe ei taida olla kovin myyvä tuote. Suruttomuus on sana, joka on lähes kadonnut meidän kielenkäytöstämme. Sehän sisältää ajatuksen Jumalan mielen mukaisesta murheesta. ”Autuaita ovat murheelliset”, sanoo Jeesus. Mutta maailman ajattelussa ne, jotka kantavat sisimmässään Jumalan mielen mukaista surua, ovat säälittäviä tai naurettavia.
Evankeliumissa Jeesus kehottaa valvomiseen kolme kertaa. Kehotusten välissä hän esittää havainnollistavan esimerkin ja tämän esimerkin selityksen. ”Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, ovenvartijan hän käskee valvoa.” Valvominen liittyy siis siihen vastuuseen, joka kullekin on annettu. Valvomisella ei tarkoiteta mitä tahansa unettomuutta tai sängyssä pyörimistä huomisen murheiden takia. Hengellinen valvominen on valppautta ja keskittymistä omaan tehtävään. Ovenvartijan tehtävä havainnollistaa kristityn tehtävän. Havainnollistuksen jälkeen Jeesus toistaa kehotuksen valvoa ja nyt siihen liittyy selitys: ”Valvokaa, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta.” Miten viittaus talon herran pitäisi ymmärtää?
Jeesuksen valvomiskehotus liittyy siihen, mitä hän on sanonut juuri edellä. ”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä, milloin se aika tulee.” Se aika tarkoittaa Ihmisen Pojan tulemista. Talon herra, josta havainnollistava esimerkki puhuu, on siis Ihmisen Poika. Ajatuksen taustalla on valtava määrä Vanhan testamentin profeettojen ennustuksia Herran päivästä, juutalaisen kansan monia eri vaiheita ja monenlaista ajankohtaista opetusta siitä, mitä Herran päivä tulisi tarkoittamaan. Jeesuksen puhe on taustahistoriansa takia hyvin vaikea tämän päivän ihmisille. Sitä voidaan pitää täysin käsittämättömänä. Tai sitten sitä kohtaan tunnetaan ylikorostunutta kiinnostusta ja Raamatusta yritetään laskea päivämääriä.
Juutalaisuuden opetukseen Herran päivästä liittyi toisaalta voitonriemuinen optimismi. Jumala tulee puuttumaan asioihin. Toisaalta siihen liittyi synkkä pessimismi. Maailma on niin paha, ettei sitä voi mitenkään korjata. Tarvitaan kokonaan uusi luomus, uusi maa ja taivas. Juuri tähän lopun aikoja ja Herran päivää koskevaan keskusteluun Jeesus liittyi puhumalla Ihmisen Pojan tulosta. Jeesus ei siis ollut luomassa jotain uutta oppia viimeisistä tapahtumista. Hän vain selitti oppilailleen, mitä Herran päivä tarkoittaa.
Kehotus valvomiseen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että nyt-hetki on tärkein. Valvominen on täsmällisessä yhteydessä Jeesuksen opetukseen vuorisaarnassa: ”Älkää huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä huolen itsestään.” Kukaan ei voi tietää, milloin talon herra tulee. Hänen tulemisensa ajankohtaa ei kannata edes lähteä arvailemaan. Se tulee tapahtumaan äkkiarvaamatta, yllättäen, ehkä aivan eri tavalla kuin oli uumoiltu. Siksi kaikkein olennaisinta on olla valmiina. Joka päivä meidän tulee suorittaa tehtävämme loppuun. Meidän tulee elää niin, että ei ole enää merkitystä sillä, milloin hän tulee. Hän saa tulla milloin vain. Jokaisesta päivästä tulee valmistautumista kohtaamaan kuningas.
Itä-Euroopan juutalaisten keskuudessa kerrotaan tarinaa eräästä hurskaasta miehestä, joka meni puhumaan rabbi Wolfille. Miestä häiritsi, että jotkut pelasivat korttia yöt läpeensä. ”Se on hyvä”, rabbi Wolf vastasi. ”Niin kuin kaikki ihmiset, hekin tahtoisivat palvella Jumalaa, mutta eivät tiedä miten. Nyt he kuitenkin oppivat pysymään hereillä ja keskittämään mielensä yhteen asiaan. Kun he ovat sen oppineet, ei tarvita muuta kuin että he kääntyvät – ja millaisia Jumalan palvelijoita heistä silloin tuleekaan!”
Tämä maailma on täynnä kortinpelaajia, ihmisiä, jotka haluaisivat palvella Jumalaa, mutta eivät oikein tiedä, miten. Jumalan kansan pidättyminen öisistä peleistä vaikuttaa heidän mielestään elämänkielteisyydeltä. Hurskaan ihmisen murheesta tehdään pilaa tai häntä säälitään. Kirkon elämänkielteisyyttä päivitellään. Vaikuttaa siltä, että viisaus löytyy korttipöydän ilonpidosta, eikä hurskaiden ikävänpidosta.
”Se on hyvä”, Jeesus saattaisi sanoa. ”Tällä tavalla ihmiset oppivat, mitä on valvoa ja keskittyä yhteen asiaan. Kun he ovat sen oppineet, ei tarvita muuta kuin että he kääntyvät – ja millaisia Jumalan palvelijoita heistä silloin tuleekaan!” Kirkon tulee siis kestää siihen kohdistuneet epäilyt, naurut ja iskut. Ja kirkko kestää, kun se itse pysyy valveilla ja kiinnittää katseensa Jeesukseen. Hän sanoo: ”Minä tulen pian ja tullessani minä tuon jokaiselle palkan, maksan kullekin hänen tekojensa mukaan. Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.”
”Autuaita ovat hiljaiset.” Jeesus sanoi elämänsä aikana joitain tosi hankalia asioita. Tämä on mun mielestä yksi niistä. Nykykäännöksessä sanotaan: ”Autuaita ovat kärsivälliset”. Sitä Jeesuksen sana tietysti juuri tarkoittaa. Hiljaiset ja kärsivälliset ovat niitä, jotka tulevat viimeisinä jonossa ja joiden yli puhutaan. Ajatellaan nyt vaikka liikennettä, joka on oivallinen kuva elämästä yleensä.
Olen puhunut tästä aikaisemminkin, koska ajan itse autoa ja kannatan autoilua ja siihen liittyvän teknologian kehittämistä. Liikenteessä äänekkäitä on ne, joilla on paljon massaa ja nopeutta. Hiljaisia on ne, joilla on vähän massaa ja vähän nopeutta, siis jalankulkijat, erityisesti pienet lapset ja vanhukset. Mitä autuasta on kökötellä kadun laidassa ja odottaa, että autovirta lakkaa tai että kohdalle tulee se autoilija, joka noudattaa tieliikennelakia ja päästää koululaisen ylittämään suojatien turvallisesti? Juuri tänään olin tilanteessa, jossa pysähdyin suojatien kohdalle päästääkseni jalankulkijan yli. Takaa tuli toinen auto, jolla oli niin kiire seuraaviin liikennevaloihin, että päätti ohitti minut ja pysähtymättä kaahasi suojatien yli. Onneksi jalankulkijalla oli kärsivällisyyttä. Muuten hän olisi liiskautunut konepellille.
Sama ilmiö on tullut eteen joissain tilanteissa, joissa sana on vapaa. Äänekkäimmät ja pisimmät puheenvuorot sisältävät usein eniten vaaratekijöitä. Niillä pyritään hallitsemaan tilanteita, pitämään muut vaiti, määrittelemään tilanne omasta näkökulmasta, ohjaamaan päätöksentekoa. Samaan aikaan ringissä istuu ihmisiä, joilla olisi sanottavaa, mutta jotka ovat hiljaa. He ovat kärsivällisiä. Heillä on aikaa odottaa. He eivät yritä taivuttaa toisia puolelleen.
Olen itse äänekäs, puhetaitoinen, mulla on massaa ja nopeutta. Joskus ihmettelen, miksi ihmiset eivät sano mitään. Miksi he eivät reagoi ja anna äänensä kuulua? Kunnes muistan, että autuaita ovat hiljaiset ja kärsivälliset. He perivät maan. Kun aika koittaa, tulee heidän vuoronsa. Ja he ovat valmiita. Koska eivät yrittäneet hallita muita ennen kuin olivat oppineet hallitsemaan itseään.
Ja tämä toimii myös liikenteessä.
"Uskon kestävyys ahdingoissa", 26. sunnuntai helluntaista, isänpäivä
Paikallinen seurakunta on maailman toivo! Mutta mitä sanottavaa sillä voi olla finanssikriisiin, ilmastonmuutokseen, terrorismiin ja maailman kriisipesäkkeisiin? Jeesus kyllä varoittaa: ”Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista - - Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä.” Mutta onko Raamatun puhe lopun ajoista sittenkään enää totta ja merkityksellistä? Eikö toivo ole siinä, että sivistys, lukutaito, demokratia ja vapaa markkinatalous leviävät kaikkien ulottuville?
Rooman piispa Benedictus XVI, kirjoittaa tästä aiheesta viime vuonna ilmestyneessä kiertokirjeessään Spe salvi, Pelastuksen toivo. Hän puhuu siitä, miten kristillinen toivo koko maailmaa koskevana pelastuksena on vähittäin muuttunut yksilökohtaiseksi pelastukseksi, jolla ei enää ole yhteisöllistä ulottuvuutta.
Benedictus kirjoittaa länsimaisen ajattelun viimeisistä vuosisadoista, joiden aikana on syntynyt unelma uudesta maailmasta. "Meidän aikamme on kehittänyt toivon täydellisestä maailmasta, joka on näyttänyt mahdolliselta saavuttaa tieteellisen tiedon ja tieteeseen perustuvan politiikan avulla.” Kirkon ja sen määrittelemän uskon tilalle alettiin uumoilla yksilökeskeistä ja älyllisesti tyydyttävämpää uskoa. Kirkon määräysvalta ei enää tunkeutuisi yhteiskunnallisen ja tieteellisen elämän alueille. Vähitellen Jumalan tilalle nostettiin ihminen, hänen osaamisensa ja hänen itsemääräämisensä. Keskeisiksi arvoiksi nousivat järki ja vapaus. Tämän uskonnon keskellä me elämme tänään. Kristillinen usko nähdään vanhentuneena tai enintään jonkinlaisena yksilön sisäisen kehittymisen tekniikkana.
Benedictus jatkaa: “Ajan kuluessa on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että toivo paremmasta maailmasta jatkuvasti katoaa näköpiiristä. - - On myöskin käynyt ilmeiseksi, että tämä toivo on ristiriidassa vapauden kanssa, sillä ihmiskunnan asiat riippuvat kunkin sukupolven vapaasti tekemistä päätöksistä.” Benedictus tarkoittaa, että jos paremman maailman toteutumiselle pitää asettaa joitakin ehtoja, näistä ehdoista itsestään tule toivon toteutumisen este. Ne estävät vapauden. Näin kävi kommunistiselle utopialle. Siitä piti tulla vapauden ja edistyksen yhteiskunta, mutta siitä tulikin totalitarismi, pakkovalta, joka tukahdutti vapauden.
On oikeastaan aika yllättävää, että tämän päivän maailmassa edelleen puhutaan edistyksen ja valistuksen tuomasta paremmasta maailmasta ikään kuin ei olisi mitään opittu. Ihmiskunta ei pysty itse luomaan niitä periaatteita, joiden perusteella hyvä määritellään. Itse määritelty oikeudenmukaisuus ei luo toivoa, vaan vankilan.
Kristillinen toivo on jotain ihan muuta. Rakkaus luo toivoa. Meidän kyvyttömyytemme ulkopuolelta tuleva rakkaus. Jumala itse tulee ihmiseksi, koskettaa meidän toivomme kannalta keskeisintä aluetta, kuolevaisuutta, ja rakkaudella voittaa kuoleman. Tässä on toivo, joka koskettaa koko ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa. Siksi paikallinen seurakunta, Kristuksen ruumis, on maailman toivo. Siksi tällä kirkolla on suurempi merkitys, kuin voisi kuvitella. Siksi kriisin hetkellä ihmiset tulevat kirkkoon.
Mutta seurakunta herättää vastustusta. Se joutuu sisäisiin ristiriitoihin. Mitä on se laittomuus, josta Jeesus varoittaa seuraajiaan? Kuka on kadotuksen ihminen, Vastustaja, josta Paavali kirjoittaa? Katsomme ensin kaksi vastausta menneiltä vuosisadoilta.
Vuonna 1537 julkaistuissa Schmalkaldenin kappaleissa Luther sanoo jo selvästi: ”paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan… Näin ollen, yhtä vähän kuin me pystymme palvomaan Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan paavia eli Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa.” 1880-luvulla laulettiin nk. Vanhasta virsikirjasta, jossa oli ihan oma osasto antikristusta eli paavia käsitteleville virsille. 1990-luvun alussa, kun Suomi oli liittymässä EU:iin, joissain piireissä se nähtiin paavin salaliittona protestanttista pohjolaa vastaan.
Mutta me emme enää elä 1500-luvulla kaivetuissa taisteluhaudoissa. Olemme nähneet, että paavi ei ole antikristus ja laittomuuden ihminen, vaan myös meille luterilaisille arvostettu veli Kristuksessa, Rooman piispa. Jos paavi ei enää ole antikristus, kuka on?
Kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf eli tilanteessa, jossa maallinen valta ja kirkko yhdessä yrittivät tukahduttaa kotien seuratoiminnan. Pietisminä tunnettu liikehdintä kolahti yhteen puhdasoppisen valtiokirkon ja sen kontrollihalun kanssa. Kuolinvuonnaan 1760 Zinzendorf kirjoitti kristityn suhteesta esivaltaan hyvin kauniisti ja arvostavasti, mutta tällä varauksella: ”Uskomme esivallan vallanhimon tyydyttämisen olevan epäjumalan palvomista emmekä hyväksy esivallan vaatimusta, joka on ristiriidassa Kristuksen valtakunnan evankeliumin kanssa.” Pakkovallaksi muuttuva esivalta voi olla antikristillinen. Mutta tämäkin ovat vanhaa historiaa. Esivalta ei enää ole mielivaltaa ja pakkovaltaa, vaikka purnaammekin politiikasta. Elämme demokraattisessa ja pääosin oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Kirkkokin sietää sisällään monenlaista.
Silti sekä Luther että Zinzendorf olivat omana aikanaan oikeassa. He molemmat tunnistivat oman aikansa ilmiöissä antikristuksen hengen. Jeesuksen ja Paavalin sanojen perusteella laittomuudella on yksi selkeästi tunnistettava piirre. Se nostaa yhden ihmisen muiden yläpuolelle. ”Monet tulevat esiintymään minun nimelläni ja sanovat: Minä olen Messias”, varoittaa Jeesus. ”Vastustaja korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle”, varoittaa Paavali. Keskiaikainen paavin valta tai yhteiskunnallinen pakkovalta, totalitarismi, ovat saman ilmiön eri muotoja. Nykyaikana tämän ilmiön voi tunnistaa yltiöyksilöllisyytenä, henkilönpalvontana, tähtikulttina, muista piittaamattomana itsensä korostamisena.
Jeesus lähti ulos temppelistä ja vei opetuslapsensa Öljymäelle. Vanhan liiton temppeli oli tulossa tiensä päähän (”ei kiveä kiven päälle”). Jeesus oli muodostamassa aivan uutta temppeliä ja uutta liittoa. Uuden temppelin peruskivenä on itse Jeesus ja hänen seuraajansa ovat siinä elävinä kivinä. Tämä uusi temppeli tuo pelastuksen toivon koko maailmalle, koska se on rakennettu Jumalan ainutlaatuisen rakkauden uhrille. Laittomuus, josta Jeesus puhuu, on Kristuksen uhrin korvaamista jollain muulla, kiinnittymistä johonkin muuhun peruskiveen kuin Jeesukseen. Mikä tahansa, vaikka itsessään kuinka hyvä ja kaunis periaate tai tavoite, joka korotetaan Kristuksen yläpuolelle, sotii toivoa vastaan. Siksi jokainen yhden ihmisen vallanhalusta syntynyt tai sitä pönkittävä liike kirkon sisällä on antikristillinen. Varokaa siis niitä, jotka sanovat, että kirkko ei anna tarpeeksi tilaa yksilölle. Kuunnelkaa ainakin tarkkaan, tarkoittavatko he yksilöllä itseään.
Kun keskustelimme Harri Viitasen kanssa tästä messusta, Harri muisti sävellyksensä vuodelta 1981 Kyrie, passacaglia & fuga. Kuulemme tämän messun päätössoittona kolmannen osan eli Fugan, esitetään nyt ensimmäistä kertaa jumalanpalveluksen yhteydessä. Se on vahva teos, jossa voi kuulla uuden ajan teknisen optimismin, ihmisen hämmennyksen ja toivottomuuden ja aivan lopuksi Pyhän Jumalan ja hänen seurakuntansa yhteydessä löytyvän todellisen, iankaikkisen toivon.
Harrin sävellyksen taustalla on äsken mainitsemani Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin kirjoitus. Sen keskeinen sanoma on sama, jonka Jeesus esitti Öljymäellä opetuslapsilleen, jonka puolesta Paavali taisteli, jonka Luther halusi puhdistaa ja jota meidän aikamme tarvitsee: Kristuksen ruumis, paikallinen seurakunta, on maailman toivo.
”Me muistutamme seurakuntaa, että Kristuksen valtakunta menestyy vain halveksittuna ristin valtakuntana. - - Hänet piestiin, piikkikruunuin kruunattiin, ristiinnaulittiin ja tapettiin, mutta hänen tehtävänsä täyttyi. Näin myös kristityn alhaisuudessa toimii väkevä Jumala, joka on Rauhanruhtinas. Kristuksen omat palvelevat vasaran eli maailman iskujen alaisena. Alasimen tehtävänä on olla hiljaa – rauhassa – alallaan. Vasarat murtuvat, mutta alasin – seurakunta – kestää.”
Sinä olet osa tätä seurakuntaa. Nouse kanssani sen merkiksi yhteiseen uskontunnustukseen.
Onnellisten pyhäin päivä
Onnellisia ovat surulliset. He kantavat surussaan myös niitä, jotka eivät sure, vaikka pitäisi. Ja niin he pitävät huolen siitä, että suru tulee surruksi. Surusta tulee näin heidän lohdutuksensa, eikä lohdutusta voida koskaan ottaa heiltä pois.
Onnellisia ovat ne, jotka antavat etuileville paikkansa jonossa. Kun he vihdoin tulevat viimeisenä luukulle, heille annetaan se, mitä edellä käyneet eivät voineet ottaa vastaan, nimittäin valta. He ovat onnellisia, koska saavat ryhtyä hallitsemaan muita vasta opittuaan ensin hallitsemaan itseään. Monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeiseksi.
Onnellisia ovat ne, joiden sydän on puhdas. He näkevät Jumalan kasvot siellä, missä muut näkevät itsekkyyttä, katkeruutta, pahantahtoisuutta ja loukkausta.
Onnellisia ovat riitojen sovittelijat. He saavat nähdä, miten viha ja loukkaus muuttuvat yhteisen ihmisyyden tunnustamiseksi ja sitä kautta uudeksi mahdollisuudeksi. He saavat tunnustuspalkinnon, joka on mittaamattoman arvokas. He saavat Jumalan lapsen nimen.
Jotkut saavat tunnustuksen vasta kuoltuaan. Siksi on opittava katsomaan heitä, joiden elämä on jo kokonainen, jotka ovat menneet edeltä. Omaa elämää ei koskaan voi katsoa kokonaisena, koska se on aina kesken. Siksi ihminen mittaa onnellisuutta usein liian kevyillä mittareilla.
Onnellisia ovat ne, jotka elävät ja kuolevat uskossa Jumalaan. Heille kuolema ei ole loppu, vaan voitto. Onnellisia ovat he, sillä heidän on kaikki.