Mitä harhaoppi tuo mieleen? Epäreiluin perustein roviolla poltetut toisinajattelijat? Vai hankalat fundamentalistiänkyrät? Saako tai pitääkö harhaoppiset erottaa kirkosta? Pitäisikö kirkon sietää sisällään harhaoppisia?
Viime perjantaina olin erään ystävän 50-vuotissynttäreillä. Siinä pöydässä istuessa tuli puheeksi myös naispappeuden vastustus, kuinkas muuten. Olimme vieressä istuvan kanssa samaa mieltä, että kirkko on osoittanut ryhdikkyyttä asettamalla selvästi rajan siihen, että se ei hyväksy naispappien syrjintää. Yksimielisyys kuitenkin loppui, kun vierustoveri toivotti naispappeuden vastustajat tervemenneeksi perustamaan oman kirkkonsa. Kerroin näkemyksenäni, että sellaiseen ei missään tapauksessa pitäisi mennä, koska kirkko on ihan selvästi ollut sitä mieltä, että naispappeuden vastustus ei ole harhaoppi, vaan kyseessä on vain erimielisyys kirkon järjestyksestä. Keskustelukumppanini oli eri mieltä: harhaoppi se on. Siinä vaiheessa katsoin parhaaksi lopettaa keskustelun.
Nykyaikainen, kirkkoon myönteisesti suhtautuva, mutta kirkon elämään melko satunnaisesti osallistuva aikuinen on siis valmis ottamaan hyvin tiukan kannan sellaiseen, mitä hän pitää harhaoppina. Harhaopiksi hän on valmis määrittämään vääränlaisen suhtautumisen naisen asemaan. Harhaoppisuuden kriteerinä ei siis ole esimerkiksi käsitys siitä, kuka Jeesus on tai mitä Pyhän Hengen toiminnasta pitäisi ajatella. Näitä teologisia kysymyksiä kiinnostavampia ja ennen kaikkea ratkaisevampia ovat moraaliset, tasa-arvoon ja suvaitsevaisuuteen liittyvät käsitykset. (Saman logiikan mukaan tulemme kuulemaan kohta Suomessakin argumentteja, joiden mukaan homoliikkeeseen kriittisesti suhtautuvat ovat harhaoppisia ja heidän pitäisi erota kirkosta.)
Olin eilen Ruoholahden kesäillan kerhossa pitämässä oman osuuteni hienosta luentosarjasta, jossa käydään läpi vuosisata vuosisadalta koko kristillisen kirkon historia. Mun osuudeksi lankesi "kolmas vuosisata, kirkkoisät ja harhaopit". En pysynyt ihan tiukasti 3. vuosisadalla, vaan pyrin vähän laajemmin katsomaan, mitkä asiat olivat alkukirkon ihmisille tärkeitä ja mitä he olivat valmiita määrittämään harhaopeiksi. Uskalsin tehdä kaksi yleistystä:
1) Alkuperäistä kristillistä tunnustusta "Jeesus on Herra" pyrittiin toistuvasti sovittamaan yhteen antiikin filosofisen (lähinnä uusplatonilaisen) ajattelun kanssa. Kirkkoisät ja kirkolliskokoukset kuitenkin määrätietoisesti yhä uudelleen torjuivat liian yksiselitteiset ja loogiset selitysmallit Jumalan ja Kristuksen olemuksesta. Harhaopiksi siis määriteltiin liian tiukkaan johdonmukaisuuteen pyrkivät selitykset. (Asian toinen puoli on se, että antiikin filosofiset käsitteet tulivat häiritseväksi osaksi meidän edelleen käyttämiä uskontunnustuksia. Ei ole mikään ihme, että esimerkiksi helluntailaiset ovat vierastaneet ensimmäisten kirkolliskokousten hyväksymiä uskontunnustuksia, vaikka niiden ilmaisemaa asiaa ei olekaan asetettu kyseenalaiseksi.)
2) Kysymyksessä kuka kuuluu kirkkoon ja millä perusteella kirkko otti kannan, että siihen kuuluu sekä pyhiä että pahoja. Vasta viimeisellä tuomiolla nämä erotetaan toisistaan. Kirkon ei siis pidä yrittää moraalisin perustein luokitella tai erotella jäseniään. Tämän linjan vuoksi kirkon ulkopuolelle jäi ryhmiä, jotka olivat valmiita paljon tiukempaan seulaan. Näiden tiukkisten mukaan kirkkoon saisivat kuulua vain ne, joiden moraalinen vaellus on kristitylle sopivaa. He eivät myöskään hyväksyneet sellaisten pappien tai piispojen suorittamia toimituksia, joiden moraalia he epäilivät. Kirkko oli toista mieltä. Kirkolle kelpaa jopa harhaoppisten suorittamat toimitukset, kunhan ne on toimitettu oikein. Niinpä kirkko edelleen hyväksyy minkä tahansa kasteen, joka on toimitettu vettä käyttäen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, riippumatta siitä, kuka sen on toimittanut.
Jos nyt ajatellaan näitä kahta pointtia ja pöytäkeskusteluani ystävän 50-vuotispäivillä, niin syntyy mielenkiintoinen ajatuksenjuoksu. Harhaoppisuuden kriteeri on kirkon mukaan se, suhtautuuko yksittäinen ihminen kunnioittavasti kaikkien kristittyjen yhteiseen uskoon, että Jeesus on Herra. Epäillä saa ja kysymyksiä saa esittää, mutta järkiperäinen viisastelu johtaa harhaoppiin. Sen sijaan harhaoppiin ei johda huono moraalinen vaellus. Se on kyllä vakavan huolen aihe, mutta ei toimi kirkosta erottamisen perusteena sellaisenaan. Ei voi olla mitään toista kirkkoa, jonka toisella tavalla ajattelevat voisivat perustaa. Voi olla vain yksi kirkko, jos kerran Kristus on yksi.
Nykyaikaisen ihmisen ajattelu taitaa olla aika lailla täsmällinen vastakohta tälle kirkon opetukselle. Siitä, onko Jeesus Herra vai ei, ihminen voi ajatella mitä tahansa. Sen sijaan kirkon jäsenyyden edellytyksenä ja harhaoppisuuden kriteerinä on länsimaisen moraalikoodin (tasa-arvoisuus, moniarvoisuus, suvaitsevaisuus jne.) mukainen toiminta. Kirkko on siis arvoyhteisö, jonka ulkopuolelle jäävät ne Jeesuksen uskovat kristityt seurakuntineen, jotka eivät hyväksy yleistä moraalikoodia.
Mulla on tapan kärjistää tällaisia vastakkainasetteluja. Tietenkin asian voi nähdä myös paljon pehmeämmin. Mutta en oikeastaan halua. Vastakkainasettelut selkeyttävät ja antavat mahdollisuuden valita. Käy entistä selvemmäksi, että kristillisen kirkon ei pidä muuttaa peruskäsitystään siitä, mikä pelastaa ja mikä on harhaoppia. Sen sijaan sen tulee voimakkaasti toimia sen puolesta, että tätä pelastavaa sanomaa Jeesuksesta ei sekoiteta ihmisten - uskovaisten tai vähemmän uskovaisten - muuttuviin moraalikäsityksiin.
