Suunnilleen tällaisen puheenvuoron pidin Gummeruksen väelle perjantaina 15.6.2007 klo 9.
Pilapiirroksessa mies sanoo toiselle: ”Lähde hiljaisuuden retriittiin: päävaikenijoina Jari Sarasvuo ja Matti Kyllönen.”
Haluan sanoa jotain hiljaisuuden merkityksestä, mutta hiljaisuuteen on hankala tipahtaa yhtäkkiä. Hiljaisuus voi olla ahdistavaa, painostavaa, vaivaannuttavaa. Siksi aloitan siitä missä olemme, omasta sosiaalisesta ympäristöstämme.
Minäkeskeisyydestä kääntymykseen
Yhteisöllisissä kulttuureissa ihmisen menestykset ja pettymykset niihin liittyvine tunteineen käsitellään julkisesti. Meidän yksilökeskeisessä kulttuurissa yksityisyyden suojasta pidetään kiinni juridisesti. Samalla tuotetaan valtava määrä kaupallista tirkistelyä median kautta. Psykologian professori Markku Ojanen on kirjoittanut: ”Yhteisöllisen kulttuurin ihminen tulkitsee vastoinkäymiset ulkoistaen. Tällöin ongelmat tai vaikeudet ovat tilapäisiä, lyhytkestoisia ja ennen kaikkea ulkoisten syiden aiheuttamia. Länsimainen ihminen on sisäistävä, hän syyllistää helposti itsensä. Hän uskoo vaikutuksien olevan pitkäaikaisen kehityksen seurausta ja vaikuttavan hänen elämässään laaja-alaisesti.”
Ojanen jatkaa: ”Länsimaisen ihmisen tietoisuus minästä on tullut niin voimakkaaksi, että se häiritsee jokapäiväistä elämää. Ihminen kokee olevansa kuin näyttämöllä muiden tarkkailtavana. Hän tuntee, että hänen suorituksiaan koko ajan arvioidaan, ja mikä pahinta, hän itse arvioi kaiken aikaa omia suorituksiaan. Hänelle muodostuu suuria odotuksia siitä, millaiseksi hänen pitäisi kehittyä. Tietoisuus minuudesta tuo mukanaan paineen kehittää tätä salaperäistä minuutta. - - Jos hän ei kehitä itseään, hän on vain puolinainen ihminen.”
Minätietoisuus ahdistaa niin paljon, että siitä on tullut kiusankappale.
Tarvitaan uudenlaista havahtumista, henkisiä oppaita, jotka kertovat, miten kiusaavasta minätietoisuudesta pääsee eroon. Uuden henkisyyden ja hengellisyyden nousu ei kanavoidu pelkästään uskonnollisten instituutioiden kautta, vaan hengellisyydestä puhutaan toisella kielellä ja odottamattomissa paikoissa (Esa Saarinen, Jari Sarasvuo). Ei hengellisyys tietenkään ole kadonnut mihinkään kirkoista, vaikka sitä ei aina tunnisteta eikä siitä aina osata puhuta. Sanotaan, että kirkossa vaikuttava hiljaisuuden viljelyn liike on sen parhaiten varjeltu salaisuus. Hiljaisuuden viljelyyn kuuluvat retriitit, psalmilaulu, ikonit, tuohukset, luostareiden rytmiä jäljittelevät säännölliset rukoushetket. Kirkkojen säännöllinen jumalanpalveluselämä on suoraa jatkoa tälle hengelliselle harjoitukselle.
Vaikka hengellisyyttä harjoitetaan, hengellinen havahtuminen ei ole tekniikkaa. Se on ajattelutavan muutos, kääntyminen. Omaisuuden ja tekniikan kilpavarustelu on pohjimmiltaan minätietoisuuden vaimentamista eli oman kohtalon vastustamista. Kääntyminen tarkoittaa kääntymistä kohti toista, toisen huomioonottamista, tietoiseksi tulemista. Tämä tietoisuus syntyy hiljaisuudessa.
Mitä hiljaisuus on?
Hiljaisuus on lepoa yrittämisestä, suorittamisesta, tietämisestä, antamisesta ja ottamisesta. Hiljaisuus on läsnäoloa. Se on tuntuma itseen, kiireettömyys, painava, merkittävä olo, syvintä lepoa.
Meidän 7-vuotias Alissa kertoi koulusta tullessa: ”Äiti, mulla on etumuisti ja takamuisti. Etumuistissa on numerot, äkkiä muistettavat. Takamuistissa smurffilaulu soi koko ajan. Sitten on vielä kaikkeusmuisti, missä on kaikki asiat, mitä voi muistaa. Ihmismuistista saan mieleen äidin tai jonkun muun tutun kuvan, jos en oo pitkään aikaan nähnyt.” Vaimoni Tiina kysyi: ”Mistä sä olet oppinut nämä muistilokerot?” Alissan vastaus: ”En mistään, mä vaan tunnen sen.” Jos tunnet omat muistilokerot kuin lapsi, elät hiljaisuudesta.
Hiljaisuus on suojapaikka. Sinne eivät muut pääse. Yksityisyydelle on oltava tilaa. Hiljaisuus on intiimi paikka, kuin sauna. Retriiteissä ei puhuta toisille, koska osoitetaan kunnioitusta toisen hiljaisuudelle.
Hiljaisuus on kuulemista ja kuuntelemista. Hiljaisuus on äänessä. Ääntä ei ole ilman hiljaisuutta, eikä hiljaisuus ole äänettömyyttä. Ääni kantaa mukanaan hiljaisuutta. Sisäinen hiljaisuus on riippumaton metelistä ympärillä. Hiljaisuus on äänen kaikupohja. Musiikin kuulee hiljaisuutta vasten. Tärkeimmät asiat voi sanoa kaikkein hiljemmin.
Hiljaisuus asuu meissä. Se on osa ihmisluontoa, ympäröivässä luonnossa. Hiljaisuutta ei tarvitse etsiä, vain avautua sille.
Mitä hiljaisuus vaikuttaa?
Se suojaa informaatiotulvalta. Otamme jatkuvasti vastaan miljardeja bittejä informaatiota. Markkinointi ylikuormittaa aisteja. Hiljaisuus on sydämen tahdistaja. Se antaa aikaa kelata, sulatella, prosessoida vaikutteita, jotta ulkoinen ja sisäinen elämä olisivat samassa tahdissa. Sitä kautta hiljaisuus on myös kestävin työtehokkuuden lisääjä. Monet työelämän ongelmista on sidoksissa siihen, että ihmiset uupuvat, kun ulkoinen ja sisäinen tahti ei ole sama. Hiljentyessäni kunnioitan elämän perusrytmiä. Ei tarvitse hötkyillä, olen tasapainoinen.
Hiljaisuudessa elämä saa merkitystä. Kuulen omaa elämäntarinaani. Hiljaisuus on rajattomuuden aika, kuten lapsuus, jossa ei ole aikarajoja. Mennyt, nykyhetki ja tulevaisuus tulevat hiljaisuudessa yhteen. Hiljaisuudessa on mahdollista kuulla elämän tärkein viesti. Jokin ”kolahtaa”. Siksi sanotaan, että vain hiljaisuudesta lausutut sanat merkitsevät jotain.
Hiljentyessäni asetun vastaanottajan asemaan. Vastaanottaminen on eri asia kuin ottaminen. Siksi hiljaisuus hoitaa.
Eilen ilmestyneessä Kotimaa-lehdestä jäi mieleen pyörimään eräs insertti: ”Muistan tarkasti, miltä tuntui, kun aloin päästä totuuden tuntoon.” Oli pakko kaivaa lehti uudestaan esiin ja etsiä sieltä 80-vuotiaan Vienan-Karjalassa syntyneen Heikki Kyyrösen lempeä tilitys elämästään. 10-vuotiaana hän oppi halveksimaan vanhempiensa kristillisyyttä ja poltti perheensä ikonit. Sitten hän sanoo: ”Muistan tarkasti miltä tuntui, kun aloin päästä totuuden tuntoon. Olin aina salannut pahat tekoni, mutta nyt omatuntoni heräsi kerta kaikkiaan.” Liitän tämän vanhan miehen tilityksen siihen, mitä Paavali sanoo rakkaudesta, että se ”ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa”. Siinä on kyseessä realistinen omakuva, naamioista luopuminen, samanaikainen vastuun, syyllisyyden ja armon kokeminen, ”totuuden tuntoon” tuleminen.
Jeesus ja aviorikoksesta tavattu nainen
Johanneksen evankeliumissa (luku 8) on kertomus Jeesuksesta ja avionrikkojanaisesta. Lainopettajat tuovat yhtäkkiä Jeesuksen ja kansanjoukon keskelle naisen, jonka he sanovat tavatun itse teosta. ”Lain mukaan sellaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” Jeesukselle asetetaan ansa: joko olet liberaali lepsuilija, joka heti pienimmäistäkin epämukavuuden tunteesta on valmis luopumaan yhteisestä moraalikoodista, tai sitten olet tiukkis, joka antaa moraalikodiin ajaa inhimillisyyden yli. Jeesus ei suostu kumpaankaan malliin. Hän on hiljaa ja kirjoittaa jotain maahan.
Onko hiljaisuus tässä heikkouden merkki? Ehkä lainopettajat ajattelevati niin. He vaativat Jeesukselta vastausta.
Jeesus suoristaa selkänsä ja vastaa: ”Se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.” Sitten hän kumartuu jälleen piirtämään maahan. Laskeutuu hiljaisuus. Huomaatko, miten hiljaisuuden sisältö muuttuu? (Hiljaisuudella on sisältö!)
Hiljaisuuden aikana tapahtuu muutos. Lainopettajat lähtevät yksi toisensa jälkeen pois, ”vanhimmat ensin”, sanotaan. Kun kaikki ovat menneet, Jeesus suoristautuu katsoo ympärilleen ja sanoo naiselle: ”Missä syyttäjäsi ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” ”Ei, herra”, nainen vastaa. Silloin Jeesus sanoo: ”En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää tee syntiä.
Tässä on paradigma, malli, ennakkotapaus sille, miten sovinto ja tasapaino löytyvät. Sen elementteinä on hiljaisuus, riittävä hiljaisuus, että voi tapahtua ikävä ja joskus armoton kohtaaminen kiusaavan minän kanssa. Tämän kohtaamisen seurauksena kivet kädestä tippuvat. Syntyy tila uudenlaisen yhteyden syntymiselle.
Hiljaisuuden retriiteissä olleilla on joskus yllättävä kokemus, että hiljentyminen yhdessä, ruokailu hiljaisuuden vallitessa on luonut yhteyden. Kun on tutkittu lasten kokemuksia isien kanssa vietetystä ajasta, kaikkein tärkeimmiksi nousee ne hetket, jolloin on vaan oltu, kalassa, automatkalla. Vähän sanoja, paljon läsnäoloa.
Miten voin käyttää hiljaisuutta?
1. Älä ole riippuvainen ulkoisesta hiljaisuudesta, vaan salli itsellesi oma hiljaisuus.
2. Ota tavaksesi käydä säännöllisesti, vaikka kerran viikossa, hiljentymässä sitä varten varatussa paikassa.
3. Älä kiellä analyyttisyyttä, mutta aseta se sivurooliin silloin, kun on kyse oman elämän kuuntelemisesta.
4. Uskalla antaa anteeksi ja ottaa vastaan anteeksianto.
6. Kun hiljennyt, keskity hengitykseen.
7. Ota mukaasi lause, joka luo toivoa ja merkitystä, esimerkiksi: ”En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää tee syntiä.”
Ps 32:7-8 Herra, Sinä olet minulle turvapaikka, sinä varjelet minut vaarasta. ”Minä opetan sinua”, sanoo Herra, ”minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.”
Hyvää kesää!
