Tässä vielä Heponiemen retriitissä lauantaina klo 15.30 pitämäni virikepuhe. Otsikkona oli
LEVOSSA KILVOITUKSEEN
Suuri suomalainen ajattelija Matti Nykänen on sanonut, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Elämä on se aika, joka osuu kohdun ja haudan väliin. Se aika, joka on täynnä sanoja.
Toinen suuri viisas, Krishnamurti, opettaa sanojen merkityksestä: ”Kun lapsi oppii linnun nimen, se ei enää näe lintua.” Sanoista ja käsitteistä tulee meille sekä ymmärtämisen kohde että ymmärtämisen este.
Näkyvä maailman on luotu Sanalla. Kaikkien sanojen keskellä me etsimme sitä Sanaa, joka antaa merkityksen kaikelle. Tätä etsintää voi sanoa kilvoitteluksi. Kilvoittelu ei ole jokin meidän itsellemme antama ylimääräinen tehtävä, kiva pieni karkkilakko, nenänvalkaisuviikko tai laihdutuskuuri, joka otetaan projektiksi ja sitten unohdetaan.
Kilvoittelu on urheilutermi. Sanalla on raamatullinen kaiku, koska sitä käytetään Uudessa testamentissa. Paavali vertaa kristillistä vaellusta urheiluun, kilpailuun. Jokainen urheilija tietää, että kilpailija kilpailee varsinaisesti ja ennen kaikkea itsensä kanssa. Elämme kilpailuyhteiskunnassa, mutta niin elivät myös kaikki meitä edeltäneet sukupolvet ja niin elävät meidän jälkeemme tulevat. Ei mitään uutta auringon alla.
Lopullisen merkityksen metsästys tapahtuu kaikkialla. Otan esimerkin Heponiemen kappelin suuresta alttari-ikkunasta. Ulkona tuuli ajaa lumihiutaleita. Sisällä, retriitin osallistujien pääkopassa hiljaisuus ajaa ajatuksia. (Ajatus on sanana samaa kantaa kuin ajaminen!) Arkielämässä näemme vain lumisateen, olemme ajatuksien virrassa. Hiljaisuudessa tulemme tietoisiksi ajatuksista eli alamme katsoa lumihiutaleita. Mutta kun lumisade lakkaa, jää tuuli. Kun ajatukset lakkaavat, jää hiljaisuus.
Meidät on heitetty keskelle elämää, jonka tapahtumat ovat kuin lumihiutaleita. Meidän huomiomme kiinnittyy niihin, ei tuuleen, joka niitä ajaa. Voimme hyväksyä, että ne tehtävät, vastaan tulevat asiat, velvollisuudet, vaikeudetkin, joiden kanssa olemme arjessa tekemisissä, ovat Jumalan lahjaa meille, kuten sade on lahja maalle. Mutta Jumala ei ole niissä. Hän on tuulessa.
Kun Jumala alussa loi taivaan ja maan, maa oli autio ja tyhjä. Pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Kun Jumala loi taivaan ja maan, oli siis olemassa autius ja tyhjyys, oli pimeys, syvyydet ja vedet. Niissä on näkyvän todellisuuden perusta. Ja siinä, että Jumalan tuuli eli henki liikkuu ja liikuttaa.
Alkaa luomistyö, josta Jumala itse voi sanoa, että se oli hyvä. Kasvit, yön ja päivän vaihtelu, eläimet, miehen ja naisen yhteys, ne kaikki ovat hyviä. Lumihiutaleet ovat hyviä. Ajatukset ovat hyviä. (Liian moni meistä potee syyllisyyttä omista ajatuksistaan. Se on turhaa ja väärin. On parempi, että on kammottavia ajatuksia ja toimii silti oikein, kuin että pystyy täysin valvomaan ajatuksensa mutta tiuskii muille.)
Luominen on työtä. Se on prosessi, vaiheittain etenevä tapahtumasarja. Jostakin, joka ei vielä ollut valmis, tulee valmis. Jumalan luomistyöllä on päämäärä. Kun luominen tulee valmiiksi, Jumala lepää. Raamatun ensimmäinen maininta levosta on luomiskertomuksen lopussa: ”Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki mitä niissä on. Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.” (1. Moos. 2:1-3)
Lepo seuraa työtä. Lepo on lakkaamista, shabbat, Jumalalle pyhitetty.
Työn ja levon vuorottelu kuuluvat ihmiselle alusta lähtien sekä pienemmässä, viikon kestävässä mittakaavassa, että suuremmassa, koko elämän mitassa. Abraham saa kutsun lähteä kotoaan kohti toista maata. Hänellä on päämäärä, matka, kilvoitus. Siihen kuuluu epätietoisuuden ja hämmennyksen hetkiä, jopa käsittämättömiä koettelemuksia. Onko minun todella mentävä tänne? Onko tässä järkeä? Miksi kaikki kestää ja on niin kesken? Onko Jumala edes mukana?
Mutta Abrahamilla on myös tietoisuus siitä, että Jumala johdattaa. Ja juuri siinä tietoisuudessa on se lepo, jota kilvoittelija kaipaa.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja pohtii paljon kysymystä päämäärästä, Jumalan tarkoituksesta, kilvoittelusta ja levosta. Abrahamin tietoisuus, asenne kiteytyy Heprealaiskirjeessä yhteen sanaan: usko. ”Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa.” (Hepr. 12:8). Usko on meille hyvin ladattu ja joskus liian suuri käsite. Heprealaiskirjeen luvussa 12, ”uskon luvussa”, se on nimi sille asenteelle, jolla kilvoitellaan eli elämää eletään.
Muutamaa lukua aikaisemmin kirjoittaja pohjustaa ”uskon lukua” viittaamalla Israelin kansan vaellukseen autiomaassa:
”Kirjoituksissa siis sanotaan:
– Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne niin kuin silloin, kun nousitte kapinaan.
Ketkä tekivät näin: kuulivat mutta nousivat kapinaan? Kaikki ne, jotka Mooseksen johtamina olivat lähteneet pois Egyptistä. Keille Jumala oli vihoissaan neljäkymmentä vuotta? Niille, jotka lankesivat syntiin ja joiden ruumiit jäivät autiomaahan. Keille hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepopaikkaansa? Niille, jotka eivät totelleet.” (Hepr. 3:15-18)
Tiukkaa tekstiä, mutta sillä on tarkoituksensa. Kirjoittaja haluaa tehdä aivan selväksi, että juuri ne, jotka Mooseksen johtamina lähtivät pois Egyptistä, saivat kuolla autiomaassa (j. 16-18), koska heidän kilvoittelussaan oli yksi paha puute: ”Huomaamme näin, että perillepääsyn esti epäusko” (j. 19) .
Kilvoittelussa on kyse kamppailusta epäuskoa vastaan. Life is a constant struggle between expectations and experience. Elämä on jatkuvaa kilvoittelua odotusten ja koetun todellisuuden välillä.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja käyttää Vanhan testamentin pelastushistoriaa, mutta hänen tähtäyspisteensä on tässä hetkessä. (Heti seuraavassa lauseessa hän siirtyy me-muotoon: ”Olkaamme siis varuillamme.” Hepr. 4:1.) Tämä koskee meitä. Me olemme keskellä autiomaata epätietoisina siitä, tuleeko tästä lopulta yhtään mitään. Aikooko Jumala todella viedä työnsä päätökseen vai olenko sittenkin joutunut pelkkien hourupäiden joukkoon? Tai menikö Jumalalta ehkä kapinoivien israelilaisten vuoksi kaikki kiinnostus ihmisten juttuihin?
Kirjoittaja kokoaa yhteen kaiken edellä sanotun luomisesta tähän päivään (kursivoinnit minun):
”Jumala on siis sanonut: - Ja niin minä vihassani vannoin: ”Ikinä he eivät pääse minun lepopaikkaani.” Näin hän sanoi, vaikka hänen työnsä ovat olleet valmiina maailman luomisesta asti. Kirjoituksissahan on seitsemännestä päivästä sanottu: ”Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kaikesta työstään.” Mutta tuossa toisessa kohdassa sanotaan: ”Ikinä he eivät pääse minun lepopaikkaani.”
Koska siis on varmaa, että jotkut pääsevät sinne, ja koske ne, jotka muinoin kuulivat hyvän sanoman, eivät niskoittelunsa vuoksi sinne päässeet, Jumala on asettanut uuden määräpäivän, ”tämän päivän”. Hänhän on paljon myöhemmin Daavidin suulla lausunut edellä mainitut sanat:
- Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne.
Jos jo Joosua olisi vienyt kansa levon maahan, ei Jumala puhuisi toisesta, myöhemmin tulevasta päivästä. Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. Pyrkikäämme kaikin voimin tuohon lepoon.” (Hepr. 4:3-11).
Palaan lopuksi urheiluun ja urheilijoihin. Paavali käyttää urheilutermejä kehottaessaan nuorta Timoteusta: ”Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi” (1 Tim. 6:12). Kilvoittelussa on siis todellakin kyse uskosta.
Sekä japanilaisessa että afrikkalaisessa kulttuurissa esiintyy kuulemma erottelu pienen minän ja ison minän välillä. En tunne näiden käsitteiden laajempaa tulkintaa, mutta pieni minä on joka tapauksessa hieman eri asia kuin meidän länsimainen omatunto. Kun japanilainen mestarijousiampuja ampuu nuolensa, viisas katsoja kysyy, ampuuko nyt iso minä vai pieni minä. Mitä eroa näillä on?
Iso minä on tietoinen edellisen mestariampujan huimasta suorituksesta. Hän on tietoinen paikalla olevan yleisön nousevista odotuksista. Hän käsittää seuraavan nuolen ratkaisevan kunnian ja häpeän välillä. Huumori ei hänelle sovi, sillä on keskityttävä. Jääkiekossa sanottaisiin, että hän ”puristaa mailaa”. Ja silloin ei tule maaleja.
Pieni minä on tietoinen maalitaulusta, omasta asennostaan, omista kyvyistään, ympärillä olevasta Jumalan luonnosta. Hän ei ajattele sitä, mitä ampumisen jälkeen tapahtuu tai mitä on tapahtunut sitä ennen. Hänen otteensa on rento, eikä kasvoilla ole turhaa jännitystä.
Molemmat kilpailevat. Pieni minä kilpailee levossa, iso minä kilpailee jännityksessä. Pieni minä tarkkailee tuulta, iso minä tarkkailee lumihiutaleita.
