Arpa on heitetty, ääni on annettu. Näyttää siltä, että Olli on menossa läpi. Hienoa! Onnittelut!!
Olin siis retriitissä. Pitkästä aikaa. Oli hyvä olla, vaikka jotkut asiat olikin opeteltava uudestaan. Tässä hieman tekstiä, jolla johdattelin retriittivieraat valitsemaamme teemaan:
Kilvoitus ja lepo
(Hiljaisuuden retriitti Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa 16.-18.3.2007)
Miksi kilvoitus kiinnostaa? Kirjassa ”Miksi ruoho kasvaa? Sekä 57 muuta innostavaa ja ajatuksia herättävää tarinaa” (toim. Klas Hallberg ja Magnus Kull. Suom. Bazar 2003) on tähän eräänlainen vastaus otsikolla Kunnianhimoa:
”Hän oli hyvä äiti
ihana, kuumaverinen rakastajatar
ymmärtäväinen vaimo
menestyvä uranainen
poliittisesti osallistuva
kävi säännöllisesti kuntosalilla
Ikkunat olivat vasta pestyt
maton hapsut vasta harjatut
koko koti tuoksui hyvältä
tuoreelta leivältä ja kotitekoiselta appelsiinimarmeladilta
- kun ambulanssi pysähtyi talon eteen”
Kilvoittelu, kilpailu ja oravanpyörästä eroon pääseminen kuuluvat aikamme vakioaiheisiin. Retriitti on vetäytymistä lepoon, pois oravanpyörästä. Hiljaisuuden retriitti on myös vetäytymistä pois sanojen ylivallasta. Intialainen jesuiitta Anthony de Mello opettaa:
”Kohdussa te olitte hiljaa. Synnyttänne te aloitte puhua puhumasta päästyänne – ja te jatkatte puhumista, kunnes teidät lasketaan hautaan. Silloin olette taas hiljaa.
Tarttukaa kiinni hiljaisuuteen, joka oli kohdussa ja joka vallitsee haudassa ja joka nytkin on tämän elämäksi kutsutun meluisan välivaiheen perustana. Se hiljaisuus on teidän syvin olemuksenne.” (Tyhmyyden välähdyksiä. Trimeeri Oy 2002).
Retriitti ei ole suoritus. Siitä ei tehdä raporttia esimiehelle, ei yhteenvetoa, eivätkä retriittiin osallistuneet vertaile kokemuksiaan. Retriitti rikkoo kaavat ja ui vastavirtaan. Hiljaisuuden retriitti on vastakulttuuria. Mutta mitä vastaan tarkalleen ottaen?
Helsingin Sanomat otsikoi tiistaina, 9. tammikuuta 2007: ”Kilvoittelusta nautintoon. Pankkien mainokset opettivat kansaa säästämään yli sadan vuoden ajan. Nyt ne viettelevät kuluttamaan.” Kulttuurissamme on tapahtunut muutos. Säästäminen ei enää ole kiinnostavaa. Tai se ei ainakaan ole yhtä seksikästä kuin kuluttaminen. Hemmottelukulttuuri on heilurin vastaliike sodan kokeneiden sukupolvien velvollisuusetiikalle. 1960-luvun nuoret ja 1980-luvun aikuiset päättivät kerta heitolla vapautua omien vanhempiensa ahdistavista äänistä. Velvollisuuksista oli tullut trauma. ”Näin pitää tehdä” ja ”näin on meillä aina tehty” eivät enää vakuuttaneet. Mitä hyötyä on säästää, jos menee hautaan katkerana elämälle? Miksi kilvoitella, jos palkkioksi ei saa mitään hyvää itselle?
Tämä kulttuurin muutos ja samanaikaisesti nouseva kiinnostus retriitteihin herättää mielenkiintoisen kysymyksen. Ovatko retriitit hemmottelua? Vastaavatko retriitit samaan kaipaukseen, johon velvollisuuksien tukahduttama kuluttaja hakee lohtua risteilyltä?
En aio vastata itse esittämiini kysymyksiin, koska nähdäkseni vastaus on ilmeinen. Sen sijaan palautan mieliin erään retriittiliikkeen keskeisen raamatunkohdan. Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että kansaa tunkeili Jeesuksen ympärillä niin paljon, ettei opetuslapsilla ollut aikaa ede syödä. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää” (Mk. 6:31). Kun tekstiä lukee hieman eteenpäin, joutuu tosin huomaamaan, että Jeesuksen ehdotus toteutui vain osittain. Ihmiset nimittäin seurasivat häntä ja opetuslapsia myös tuonne ”yksinäiseen paikkaan”. Jeesuksen kävi heitä sääliksi, eikä yksinäisestä hemmotteluhetkestä tullut mitään.
Sveitsiläinen lääkäri Paul Tournier kirjoittaa kirjassaan Ihmisen paikka (WSOY 1971) siitä, millainen paikka on autiomaa. Se on paikka, jossa näennäiset riippuvuudet lakkaavat. Aineelliset ja henkiset turvamekanismit eivät toimi normaalisti, vaan on haettava luottamusta Jumalaan. Autiomaassa ihminen myös kohtaa syntiuhrikauriinsa (”syntipukkinsa”), siis syntinsä. Autiomaa on kuva ihmisen alitajunnasta. Siellä ihmisellä on tarve päästää esiin syyllisyytensä. Siksi autiomaa on ihmiselle myös välttämätön pakopaikka. Siellä tapahtuu ajatuksien kokoaminen ja uuden kutsumuksen löytyminen.
Ruotsalainen hengellinen ohjaaja Per Mases kertoi mieslääkäristä, joka osallistui retriittiin St. Davidsgårdenissa, Rättvikissä. Mies valitti kaikesta. Mikään ei ollut oikein ja hyvin. Retriitissä tapahtuu jännitysten laukeaminen, avspänning, joten myös ihmisen psyykkiset puolustusmekanismit rentoutuvat. Jännitysten laukeaminen toi pinnalle miehen omat piilotetut ongelmat, jotka hän sitten projisoi ympäristöönsä.
Autiomaa, autio ja yksinäinen paikka, retriitti on eräänlaista ekstreemiä. Se on hakeutumista kamppailuun ja kilvoitteluun. Tournierin mukaan siksi myös fanaattisuus kiinnostaa ihmisiä. ”Monille ihmisille fanaattisuuden kiihko on ensimmäinen etappi, välttämätön pitkällä hengellisellä matkalla.” Fanaattisuutta ei siis pitäisi lähestyä lopputuloksena vaan osana prosessia. Kaiken yhteiskunnallisen ja sosiaalisen toiminnan tarkoituksena näyttää olevan pitää meidät mahdollisimman loitolla tästä todellisuudesta. Vastakulttuuria tarvitaan.
Retriitti on tätä vastakulttuuria. Siksi se on kulttuuriin sidottu ilmiö. Se osoittaa, mikä meidän ajassamme on toisin, sellaista, johon menneisyyden analogiat ja opit eivät päde. Pari päivää maalla ilman kännykkää, laajakaistaa ja TV:tä osoittaa hyvin, mistä on kysymys. Kaikista muista aikakausista ja kulttuureista meidät erottaa viestintä ja liikenne. Jatkuvan kommunikaatiovirran ja tehokkaan liikkumisen vastakohtana meidän erityinen kipupisteemme on irrallisuus, kuulumattomuus. Me olemme nerokkaita luomaan virtuaalisia verkostoja, mutta samalla liian moni putoaa pois ihan tavallisista hyvää päivää –verkostoista.
Me tarvitsemme retriittiä, omaa henkilökohtaista autiomaatamme, kertomaan meille, minkälaista kilpailua tarkoittaa se, mistä Paavali kirjoittaa roomalaisille:
”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa, älkää kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita. Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” (Room. 12:9-18)
