Kaksi täyttä päivää Espoon Kaisankodissa on takana. Tavallaan kuitenkin hyvä olo siinä mielessä, että mielestäni meidän työyhteisön kokouskulttuuri on kehittynyt parin vuoden aikana. Istuttiin siis papiston (15 kpl) ja kanttorien (7 kpl) kesken siellä veivaamassa messukalenteria ja sopimassa erinäisistä työn suorittamiseen ja suunnitteluun liittyvistä visaisista kysymyksistä.
Ei ole korrektia referoida liian tarkkaan tällaisen työpaikkakeskustelun sisältöä, enkä aio sitä tehdä. Sen varmasti voi silti sanoa, että ajoittain juteltiin ihan olennaisista asioista. Muun muassa siitä, miksi keskustan kirkoissa edelleen vietetään kaikissa hyvin korkeakirkollista jumalanpalveluselämää, vaikka jo 90-luvun alussa visioitiin seurakuntien yhdistämisen vauhdittavan jumalanpalvelukset erikoistumista.
Viisitoista vuotta on tietysti kirkon ajassa lyhyt aika. Sinä aikana seurakunnan kanttorikunta on pysynyt lähes samana, mutta papisto on vaihtunut tiuhaan - toki poikkeuksiakin on. Jumalanpalveluselämä siis heijastaa hyvin tarkkaan sitä, minkälaisesti kanttorit ovat sen mieltäneet. Papiston vaikutus on huvennut joihinkin kokeiluihin ja erityismessuihin. Papistosta parhaiten paikallaan ovat viihtyneet ne, joilla ei ole intohimoja jumalanpalveluselämän uudistamiseksi. Ne, joilla on, väsyvät muutamassa vuodessa ja siirtyvät muihin hommiin.
Mitä tästä voimme oppia? Todennäköisesti emme paljonkaan.
Huomenna perjantaina siis vihdoin retriittiin Heponiemeen. Ehkä kirjoittelen retriittikokemuksista jotain sunnuntaina illalla.
