Lupasin kertoa jotain Malcolm Gladwellin kirjasta Leimahduspiste. Monia muitakin pieniä, kiinnostavia asioita olis raportoitavana; jotenkin tämä viikko on tuntunut älyttömän täydeltä. Torstain vapaapäivä alkoi 8.30 Global Leadership Summit -palaverilla ja päättyi Jokerit-Lukko matsiin illalla. Tokan erän alussa tajusin, että itse asiassa olen aika väsynyt. Siispä eilen perjantaina nukuin pitkästä aikaa oikein kunnollisen kahden tunnin päiväunet. Olo oli tietysti niiden jälkeen tokkurainen. Mutta nyt on kunnon yöunet takana ja pirteys alkaa palata. Eli siitä kirjasta.
Olin siis torstaina ravintola Dubrovnikissa järjestetyssä lehdistö-/julkistustilaisuudessa yhtenä panelistina. Hesarin toimittaja Hannele Tulonen kyseli tilaisuuden jälkeen jotain yleistä siitä, miten mun mielestä Gladwellin kirjan ajatukset soveltuu kirkon elämään. (Tulosen juttu A12, HS 3.3.2007.) Mun vastaus oli kaksijakoinen. Ei kirkon sanoma ole tietenkään verrattavissa muotitossuihin ja niiden äkilliseen menestykseen. Mutta käytännöllisyydellä näyttää olevan paljon suurempi merkitys meidän elämässä, kuin aattellisuutta tai opillisuutta korostavassa instituutiossa haluttaisiin muistaa. Yritän nyt vähän selittää, mitä tarkoitan.
Leimahduspiste (The Tipping Point) ei ole uusi, eikä edes kirjoittajansa uusin teos. Välähdys (Blink - The Power of Thinking Without Thinking) on uudempi, mutta julkaistu suomeksi aikaisemmin. Leimahduspisteen perusjuttuna on verrata ideoiden ja ilmiöiden leviämistä tautien leviämiseen, epidemologiaan. Näille on yhteistä tietty eksponentiaalisuus. Jostain syystä tietyn "leimahduspisteen" jälkeen tartuntojen lukumäärät moninkertaistuvat hyvin nopeasti. Gladwellin mukaan siinä toimii kolme tekijää: avainasemassa toimivat tietyt harvat poikkeusyksilöt, pienet muutokset taudin/ilmiön tarrautuvuudessa ja asiayhteys. Gladwell tuntuu olevan tarinoiden kertomisen mestari, eikä esimerkkitapaukset aina ihan vakuuttaneet minua siitä, oliko ne tulkittu pohjaan asti oikein. Mutta siitä huolimatta kirjasta tarttui monia hyviä ajatuksia.
Meillä on helposti sellainen käsitys, että ihmisen aatteellinen, eettinen tai vaikkapa hengellinen sitoutuminen vaikuttaa huomattavasti hänen käyttäytymiseensä tietyissä tilanteissa. Gladwellin esimerkit toimivat tätä intuitiota vastaan; asiayhteydellä saattaa olla paljon suurempi vaikutus. Pappisseminaarilaisille tehtiin koe, jossa heille annettiin tehtäväksi pitää pieni puhe. Osa sai puheensa teemaksi kertomuksen laupiaasta samarialaisesta. Kokeeseen osallistuvien motiivit opinnoille selvitettiin haastatteluin. Pyrittiin siis selvittämään, mikä merkitys esimerkiksi halulla auttaa ja tehdä hyvää voisi olla opintojen aloittamiseen. Sen jälkeen koehenkilöt lähetettiin toiseen rakennukseen pitämään puheensa. Rakennusten välille oli sijoitettu apua tarvitseva mies köhimään ja yökkäilemään. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka suuri osa koehenkilöistä pysähtyisi auttamaan. Osalle opiskelijoita sanottiin heidän lähtiessään, että he ovat jo hieman myöhässä ja on kiire. Toiselle osalle sanottiin, että aikaa on vielä muutama minuutti, mutta he voivat lähteä jo etukäteen.
Tulokset osoittivat, että aatteellisella motivaatiolla tai sillä, oliko puheen aiheena laupias samarialainen, ei ollut juurikaan merkitystä. Ainoa asia, joka todella näytti merkitsevän, oli se, oliko opiskelijalla kiire. Ryhmästä, jolla oli, vain 10 prosenttia pysähtyi auttamaan. Ryhmästä, joka tiesi, että heillä oli muutama ylimääräinen minuutti, 63 prosenttia pysähtyi.
Jos asia on todella näin - kuten uskon sen olevan - kiireellä ja sen poistamisella on kristillisen sanoman kanssa paljon enemmän merkitystä kuin vaikkapa saarnoilla tai kristillisellä opetuksella. Rukouksella sen sijaan voi olla asian kanssa paljonkin tekemistä, koska rukous on (tai sen pitäisi olla) hiljentymistä, kiireen voittamista, asettumista tarvitsevan asemaan.
Gladwell ei halua kiistää, etteikö syvillä persoonallisuuteen liittyvillä tekijöillä olisi vaikutusta. Rikollisella on usein vaikeita persoonallisuuden häiriöitä, jotka selittävät rikollista käyttäytymistä. Varmasti päin vastoin voidaan sanoa, että kristillisellä opetuksella on vaikutusta siihen, mihin ihminen elämäänsä suuntaa. Mutta loppujen lopuksi kaikkein suurin ero on sillä, onko ihminen vain taipuvainen väkivaltaan vai tekeekö todella väkivaltaisen teon. Tai suhtautuuko ihminen myönteisesti avun tarvitsijaan vai auttaako hän todella tätä. Luulisin, että osa Jeesuksen vertauksista puhuu juuri tästä. Hyvillä teoilla on siis lopulta paljon suurempi merkitys, kuin opilla. Tämän ei tarvitse asettaa oppia ja tekoja vastakkain, mutta se on tehokas muistutus opillista tai moraalista itsetyytyväisyyttä vastaan.
Toinen esimerkki. Tarrautuvuudella Gladwell tarkoittaa pientä muutosta sanoman esitystavassa, joka radikaalisti muuttaa sanoman perillemenoa. Kun opiskelijoita haluttiin valistaa jäykkäkouristuksen vaaroista ja saada heitä hankkimaan rokotus, valistuksella ja pelottelulla todettiin olevan hyvin vähän käytännön vaikutusta. Sen sijaan viesti, jossa mainittiin (kaikkien muutenkin tuntema) rokotusaseman sijainti ja aukioloajat, sai aikaan huiman nousun rokotusta hakevien määrässä. Gladwellin tulkinta on se, että pieni parannus käytännöllisyydessä ja henkilökohtaisuudessa voivat nostaa huimasti sinänsä hyvän ja tarpeellisen viestin menestystä. On siis tärkeää puhua hyvän puolesta ja pahaa vastaan, mutta viestin perille menon kannalta olisi vielä tärkeämpää antaa käytännöllisiä ja henkilökohtaisia neuvoja siitä, miten se tapahtuu. Saarna ja diakonia on liitettävä yhteen. Varmaankin juuri tässä piilee Sant' Egidion yhteisön voima.
Kirjassa puhutaan myös 150 säännöstä. Sillä tarkoitetaan sosiologista havaintoa, että yhteisön ihanteellinen koko on aina enintään 150 henkeä. Sen jälkeen sosiaalisiin suhteisiin alkaa tulla piirteitä, jotka eivät ole enää yhteisön jäsenten henkilökohtaisesti hallittavissa. Viisaat yhteisöt jakautuvat kasvun tässä vaiheessa kahtia. Tai ei Gladwell oikeastaan pysty sanomaan, että tämä olisi aina totta, mutta hän esittää joitakin hyviä esimerkkejä.
Yhteisön ihannekoosta on ollut puhetta ainakin Tuomasyhteisössä ja asia on tuttu kirkkososiologeille. Asiasta ei kuitenkaan ole osattu tehdä johtopäätöksiä. Mutta havainnolle olisi varmasti käyttöä kirkossa seurakuntarakenteen muuttuessa ja siirryttäessä yhä suurempiin yksiköihin. Miten hallinnollisten megaseurakuntien mallissa mahdollisestaan seurakunta yhteisönä?
Yksi piirre, joka tähän liittyy on se, että alle 150 hengen yhteisöissä muodollisella asemavallalla ei näytä olevan ollenkaan samaa merkitystä kuin isommissa yhteisöissä. Gladwell kertoo Gore-Tex-kuitua valmistavasta Gore-yhtiöstä, että sen edustajilta ei saa selville, mikä heidän vakanssinsa tarkalleen ottaen on. Sama muuten pätee Sant' Egidion yhteisöön. Sen jäseniltä ei koskaan saa selville, mikä jonkun henkilön asema on. Sellaista tietoa ei tarvita, kun yhteisörakenne pidetään terveenä. Ajattelisin niin, että jos virallisella asemalla alkaa yhteisön elämässä olla suuri merkitys, se kertoo rapautuvan yhteisöeetoksen vaarasta.
No niin. Leimahduspiste ei todellakaan tuo mitään uutta oppia tai johtamismallia tai strategiatyökalua, joka nyt pitäisi sitten soveltaa joka paikassa. Enemmänkin se on kimppu havaintoja, joista voi olla paljon hyötyä. Ja sieltä löytyy mieletön määrä hyviä esimerkkejä asian havainnollistamiseksi.
