Jeesuksen haudasta ja viihtymisestä

Tämän päivän Ilta-Sanomat tiesi sitten kertoa, että saman konsernin tv-kanava näyttää sitten pääsiäisenä Discovery Channelin dokumentin Jeesuksen haudasta. Niin sitä pitää! Tietysti Hesarinkin on pakko kirjoittaa aiheesta, täytyyhän sen seurata, mitä tv:ssä tapahtuu. Tosin Iltiksen jutussa haastateltu teologi Kimmo Ketola aika hyvin osasi sijoittaa dokkarin siihen osastoon, mihin se kuuluu eli hömppään.

Tänään oli päivä pikkupyrähdyksiä täynnä, kun aloitin klo 9.30 Tuomas-vanhimmiston kokouksesta, singahdin sieltä Annankadulle pitämään yhden aikuisrippikoulutunnin klo 11, sieltä pika pikaa klo 12 Agricolaan avaamaan Askel-lehden naistenpäivän, jonka jälkeen oli vielä yksi kastekeskustelu ja kummipojan synttärit Porvoossa. Aikuisriparissa otin puheeksi kohuväitteet Jeesuksen haudasta. Valitettavasti en ehtinyt juurikaan jäädä keskustelemaan. Sellainen käsitys kuitenkin ehti tulla, että välttämättä pohjatiedot Jeesuksen historiasta eivät olleet ihan niin hyvin selvillä kuin olin ajatellut. Ja tässähän koko jutun ydin tietysti on. Ihmiset tuntevat nykyään yllättävän vähän Raamatun historiaa, joten mediassa esitettävät väitteet uppoavat melko kritiikittömästi massoihin. Fiksun tuntuinen porukka aikuisriparissa joka tapauksessa oli koolla, toivottavasti keskustelu jatkui hedelmällisenä mun poistuttua.

Keskiviikkoillan raportti on kaikessa kiireessä jäänyt kirjoittamatta, joten se tulee nyt. Meillä oli Kryptan kohtaamispaikassa aiheena Hyvä perunkirjoitus, asiantuntijoina juristit Karjalan Sakke ja ystävänsä Matti Huunan-Seppälä. Väkeä oli parikymmentä henkeä. Keskustelu tuli jonkin verran, mutta ei mitenkään ylenpalttisesti. Itse mietin jo ennen illan alkua, että hyvästä aiheesta huolimatta iltojen hengellinen intensiteetti on jäänyt jotenkin ohueksi. Entistä vähemmän huomaan uskovani siihen, että seurakuntailtoja kannattaa järjestää pelkästään keskusteluina erilaisista aiheista. Pitää samalla olla vahva hengellinen (enkä tällä suinkaan tarkoita ahdasmielistä ylihengellisyyttä) sisältö. Hengellinen sisältö on kohdallaan, jos ihmiset lähtevät tilaisuudesta kotiinsa tuntien, että jotain uutta on alkanut elää ja heidän tarpeensa ihmisinä on kohdattu. Pelkkä tietojen jakaminen ja asiantuntijoiden haastattelu ei sitä tietenkään tee, ellei haastattelu johda pohtimaan asioita pintaa syvemmältä. Perunkirjoituksen kohdalla huomasin, että minun olisi itse pitänyt valmistautua johdattamaan keskustelua vaikkapa riitaisten perinnönjakojen taustalla oleviin traumoihin. Tai siihen, miten loitontuneita sukulaissuhteita hoidetaan, kun on pakko tulla perunkirjoituksessa saman pöydän ääreen. No, kaikesta huolimatta ilta oli taas monella tavalla hyödyllinen. Ainakin se näkökulma toistui jälleen, miten erilaista on hoitaa kuolemaan liittyviä asioita isossa kaupungissa kuin maaseudulla, missä Osuuspankin lakimiehet tekevät perunkirjoituksenkin lähes ilmaiseksi.

Torstaina ja perjantaina olin Vierumäellä Suomen Olympiakomitean Life Coaching -seminaarissa. Vancouverin talviolympialaisiin 2010 lähteville urheilijoille aiotaan tarjota aivan uudenlainen tukipalvelu, jota nyt ollaan kehittämässä. Meitä oli paikalla yhden psykiatrin ja kahden papin lisäksi kymmenisen psykologia ja konsulttia. Jännä nähdä, miten homma lähtee käyntiin!

Pastor Sari (ent. Rinne, nyk. Kuirinlahti) Torontosta ilmoitti kaikkien yllätykseksi olevansa raskaana, mistä lämpimät onnittelu! Samassa ystäville lähetetyssä sähköpostissa tuli julki, että olen luvannut mennä Torontoon kesälomalla häntä tuuraamaan. Tilanne tietysti nyt hieman muuttui, kun Sari tuleekin sieltä pois ja asettuu Rovaniemelle jo huhtikuun lopussa. No, joka tapauksessa sovittu kesätuuraus hoidetaan ja Agricolan seurakuntaneuvosto eli council on tämän hyväksynyt. Lähdemme Torontoon Tiinan ja Alissan kanssa heti kesäloman alussa 12.7. ja palaamme Suomeen 13.7. Ehdimme samassa rytäkässä osallistua myös Chicagossa pidettävään Leadership Summitiin 9.-11.8. Loman ajaksi meidän kämppä on luvattu Sepolle ja Lenalle, jotka tulevat Floridan Lake Worthin seurakunnasta viettämään kesälomaansa Suomeen. He siis muuttivat Seattlesta Floridaan helmikuussa ja ovat nyt löytäneet talon itselleen ja päässeet asettumaan aloilleen.

Mutta palaan vielä kesän suunnitelmistä tähän päivään. Illalla vierailtiin siis Porvoossa mun kummipojan Petterin 7-vuotissynttäreillä. Siellä tuli isänsä Haran kanssa puheeksi viihtyminen. Haralla on oma tinkimätön tapansa ilmaista näkemyksiään, enkä viitsi tässä yrittää jäljiltellä sitä. Joka tapauksessa tunnistimme toisissamme saman, kärttyisän vanhan miehen (Hara on sentään jo täyttänyt 60 v) oireen, että missään ei oikein viihdy. Paitsi pyörien päällä, jolloin on päässyt pois edellisestä paikasta, mutta ei vielä ole perillä seuraavassa. Kaikkein parasta olisi siis hankkia asuntovaunu ja parkkeerata se vaikka Ranskan ja Italian rajavyöhykkeelle.

Haran selitys tälle ilmiölle on se, että nuorena ihminen menee putkeen, olkoon se sitten uraputki tai opintoputki. Joku kertoo hänelle, että siellä putken päässä on porkkana. Sitä kohti ihminen sitten ryömii pimeässä putkessaan edes huomaamatta, miten hankalaa ja voimia kuluttavaa ryömiminen on. Sitten jonain päivänä sitä vain yhtäkkiä huomaa, että ei enää olekaan putkessa. Eikä putken päässä ollutkaan sitä porkkanaa, jonka luuli jonkun luvanneen. Juuri tässä vaiheessa ihminen (mies) huomaa, ettei viihdy enää missään. Niin kauan, kun oli putkessa, kuvitteli hyvinkin viihtyvänsä, jos pääsi metrin eteenpäin päivässä. Mutta kun putkea ei enää ole, liikkumisesta katoaa hohto. Eikä putkeen enää pääse millään takaisin.

En ole ihan varma, millä tavalla putkesta nouseminen ja viihtymättömyys liittyvät toisiinsa. Arvelen, että viihtymisessä on lopulta erittäin vähän tekemistä paikan ja ajan kanssa (sekä sisäinen kello että sisäinen navigaattori ovat tärkeitä miehisiä ominaisuuksia putkessa). Enemmän on kysymys viihtymisestä itsensä kanssa. Putkessa sitä luulee tavoittelevansa jotain. Kun tavoittelu lakkaa, jää vain se, mikä on. Sen kanssa on tultava toimeen. Urheilijoiden hyvinvoinnista puhuttaessa on tärkeää miettiä eri elämänalueiden suhdetta toisiinsa. Onko treenin ja hiihtoputken lisäksi tarpeeksi muita asioita elämässä, jotka lataa akkuja? Onko aikaa kavereille, harrastuksille, perheelle? Vaikka viihtymiskeskustelu on siis osattava tulkita kieli poskella ja pilke silmäkulmassa, sillä on jotain tekemistä ihan oikean elämän kanssa. Sitä aion nyt jäädä pohtimaan ja miettimään, kun valmistaudumme huomiseen aprillipäivään ja palmusunnuntaihin.

Sisäistä ja ulkoista siivousta

Kävin juuri katsomassa Myllyteatterin näytelmän Tapaus C: Eläimen etsintä (Ateneum-salissa). Sippolan Miira - joka on Alissan luokkakaverin Vilman äiti - on varsinainen monilahjakkuus: ohjaaja, kirjoittaja, lauluntekijä, soittaja, näyttelijä. Tässä näytelmässä tosin Miira oli "vain" näyttelijä ja muutaman laulun sanoittaja. Tapaus C on tehty prosessityönä eli sillä ei ole ketään yhtä käsikirjoittajaa. Olen aina harmitellut sitä, että teatterille on jäänyt omassa elämässä liian vähän kiinnostusta. Tai ehkä olen ajatellut siitä liian vaativasti. Aina, kun teatteriin sitten päättää lähteä, tulee jotenkin prosessoiva olo.

Vapaa viikonloppu on mennyt leppoisasti perheen parissa. Takaraivossa pyörii ikään kuin taustahälynä monenlaisia virikkeitä ja ajatuksia, joita en kuitenkaan halua tuoda häiritsemään oleilua. Huomaan, että vapaiden aikana eka päivä menee usein niin, että tulee vimmattu halu tehdä monia sellaisia asioita, jotka on jääneet töissä rästiin. Jos sen halun voittaa, voikin sitten vajota jonkinlaiseen arkiseen tyhjyyteen, jossa on vain siivous, ruuanlaitto, pyykinpesu ja muut askareet. Paluu töihin tapahtuu sitten hirveällä kiihdytyksellä, kun yhtäkkiä päälle kaatuu kaikki aiemmin rästiin jääneet asiat plus erinäinen määrä uusia, toimenpiteitä vaativia juttuja.

Laitoin aamulla roskiin ison läjän mappeja ja papereita, joita olin jostain syytä säästänyt tänne asti kirjahyllyn kaapissa. 80- ja 90-luvuilta peräisin olevia papereita selaillessani jouduin pakosti myös miettimään elämän kulkua. Miksi olen tehnyt niitä asioita, joita olen tehnyt? Ainakin sen voin sanoa, että en ole paljonkaan suunnitellut elämääni. Itse asiassa elämän varrelta näyttää löytyvät iso kirjo hyvin erilaisia kiinnostuksen suuntia, joista sitten ei kuitenkaan ole muodostunut mitään yhtä yhtenäistä linjaa. Seemiläisten kielten varsin pitkälle menneet opinnot tuntuvat nyt tosi kaukaisilta. Samoin työ kreikkalaisen UT:n sanaston parissa 90-luvun alussa. Heitin pois kirjeenvaihtoa eri saksalaisiin ja amerikkalaisiin yliopistoihin, joihin vielä assarina ollessani pidin yhteksiä. Nyt niillä ei tunnu olevan juurikaan merkitystä. ICI Universityn luettelossa seisoo nimeni kohdalla "Adjunct Associate Professor of Theology". Hassua. Vielä on kokonainen rivi mappeja, joissa on erilaista johtajuuskoulutukseen liittyvää materiaalia. Niitä en vielä heitä pois, vaikka niiden merkitystä en nyt osaa sanoa.

Hyvä satunnainen lukija. Älä nyt tee tästä melankolisesta tilityksestä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Siinä olet varmaan oikeassa, että vanhojen mappien pois heittäminen on tilan tekemistä jollekin uudelle. Olen ennenkin valittanut sitä, että elämään kertyy niin helposti (ainakin minulle) kaikkea mahdollista, kun edes oma työnkuva ei muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Jotta pysyy pää pinnalla, on siis pakko ajoittain tehdä arviointia ja valita suuntaa. Kesällä tulee neljä vuotta seurakuntapastorina. Se on oikeastaan jo enemmän, kuin aluksi kuvittelin. On siis aika katsoa taas eteenpäin. Mihin? En vielä tiedä.

Ev. lut. kirkkohallitus etsii evankeliumia

Olen parhaillaan Imatran valtionhotellissa osallistumassa kirkkohallituksen (tarkemmin sanottuna sen evankelioimistyön toimikunnan) järjestämään konferenssiin 19.-21.3. Näyttää siltä, että osallistujajoukko on erilaisten evankelioimistapahtumien- ja järjestöjen konkareita, joilla on vahva historia herätyskristillisen ”evankelioinnin” toteuttamisessa. Puheessa vilahtelee jatkuvasti hyvin myönteisessä valossa yhteistyö helluntailaisten kanssa ja siihen suuntaan katsotaan jotakuinkin kaihoisasti: kunpa meillä kirkossakin osattaisiin evankelioida yhtä avoimesti ja raikkaasti.

Siitä lähtökohdasta katsottuna on ymmärrettävää ja tärkeää, että kirkkohallitus haluaa täällä etsiä evankelioimiselle entistä selkeämpää luterilaisuudesta nousevaa perustelua. Timo Pokki (Lahden Launeen kirkkoherra) piti aamulla esitelmän luterilaisesta evankelioimiskäsityksestä, jossa hän lähes yksinomaan käsitteli kasteen asemaa. Esitelmää pidettiin selvästikin hyvin merkittävänä ja jollain tavalla ehkä vapauttavana. Sen nähtiin antavan evankelioinnille luterilaisesta teologiasta nouseva perustelu.

Ehkä se jäi joiltain huomaamatta, että samalla Pokki – kuten myös hetken kuluttua iltapäivällä työpajaa vetävä vs. prof. Sammeli Juntunen – joutuvat laajentamaan evankelioinnin käsitettä aivan toisiin ulottuvuuksiin kuin 1900-luvun menetelmäevankelioinnissa on yleensä tehty. Evankeliointi on todellakin itsestään selvä osa luterilaista kristillisyyttä, jos ja kun se ymmärretään sanan ja sakramenttien oikeana käyttönä. Seppo Suokunnas käyttikin Pokin luennon jälkeisessä keskustelussa puheenvuoron, jossa hän hyvin myönteisessä hengessä ehdotti luopumista sanasta ”evankeliointi”. Sanana se eristää ja alistaa evankeliumin julistamisen jonkinlaiseksi harvojen uskalikkojen työmuodoksi, kun sen pitäisi olla koko kirkon perusjalka.

Mun omasta näkökulmasta katsottuna amerikkalaisen protestanttisuuden synnyttämä evankeliointi on sekä käsitteenä että menetelmänä jollain tavalla marginaalinen, reuna-alueiden ilmiö. Kristinusko toteutuu täydesti yhdessä, universaalissa, ”katolisessa” (= yleisessä) ja ”ortodoksisessa” (=oikein ylistävässä) kirkossa. Amerikkalainen protestanttisuus tulee tähän pöytään hyvin myöhässä ja oppipojan asemassa. Sillä on taakkana tietty imperialistinen asenne, joka estää sitä näkemästä omaa myöhäsyntyisyyttään. Luterilaisen kirkon ei kannata etsiä evankelioinnin (jos nyt ylipäänsä tällainen hankala sana halutaan säilyttää käytössä) perusteita protestanttisuuden uusista ilmiöistä, vaan omista katolisista juuristaan. Ja tästä on tavallaan kyse myös Pokin ja Juntusen esittämässä luterilaisessa käsitteen laajentamisessa. Uskonpuhdistuksen itseymmärrys 1500-luvulla oli se, että tässä ollaan lausumassa julki sitä, mihin kirkko on kaikkialla ja kaikkina aikoina uskonut.

Esitinkin eilen eräässä keskustelussa, miten itse tällä hetkellä ymmärrän käsitteet evankeliointi ja uskoontulo.

Evankeliointi on sitä, että kristillinen seurakunta toimittaa oikein liturgiansa. Liturgialla tarkoitan sitä, mitä tällä kreikankielisellä sanalla tarkoitetaan Uudessa testamentissa, nimittäin palveluvirkaa ja palvelua: sekä jumalanpalvelusta että lähimmäisen palvelua. Molempien palvelumuotojen keskuksessa on Jeesus Kristus. Palaan Leppilammen Jukan vahvaan viestiin Tuomiokirkon kryptassa 7.2., kun hän sanoi, että sunnuntaiaamun messussa meillä on kaikki, mitä me omaan jumalanpalvelukseemme tarvitaan. Se ei ollut kannanotto jumalanpalveluksen tyyliin, urkujen käyttöön, virsien veisaamiseen tai istumajärjestykseen. Sen sijaan se on vakava kehotus alkaa kunnioittaa sitä jumalanpalvelusta, joka on, jotta siitä tulisi sellainen, kuin sen pitäisi olla. Herätyskristillinen jumalanpalveluselämän avoin ja ivallinen halveksunta on vastenmielistä ja vahingollista koko kirkolle.

Jos evankeliointi voidaan ymmärtää oikeana Jumalan ja ihmisen palveluna, siitä seuraa, että uskoontulo on sitä, että ihminen tulee tähän palvelua toteuttavaan yhteisöön. Hänet voidaan siihen kutsua tai hän tulee siihen, kun näkee, mitä tämä yhteisö tekee ja on.

Tässä on nähdäkseni luterilaiselle, katolilaiselle, ortodoksille kelpaava yhteinen pohja, jolle herätyskristillistenkin kannattaisi tulla mukaan. On siis aika tehdä ekumeniasta todellisuutta.

Dagen efter

Niin siinä sitten taisi käydä, että Arja Karhuvaara kiilasi Ollin ohi Helsingin vaalipiiristä eduskuntaan. Onnittelut menevät siis Arjalle. Ollille silti myös onnittelut hyvästä kampanjasta ja jokaisesta saadusta äänestä.

Vaalit olivat siis Kokoomuksen juhlaa alusta loppuun ja maahan saadaan toivon mukaan porvarihallitus. Olen vilpittömästi iloinen, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi vasemmistopuolueet ovat olemassa. SAK:n ja demareiden vaalimainonta paljasti tyhjyyden varmaan monelle muullekin. Sitä vaan joutuu miettimään, että mistä löytyy tarpeeksi painava salkku Niinistölle, kun Kataiselle sentään pitäisi tulla paalupaikka eli valtiovarainministeriö. Eikös ulkoministeri ole sen jälkeen seuraava?

Keskustan kannatus ei ole Helsingissä häävi, kuten omakohtaisesti tiedän - olinhan vuonna 1996 ehdokkaana kaupunginvaltuustoon Keskustan listalta. Mari Kiviniemi meni läpi, mutta ei vetänyt toista perässään. En edes tiedä Julma-Juha Väätäisen äänisaalista, kun kakkoseksi kiilasi Merja Vanhanen.

Eipä Kristillisdemokraateillakaan ollut Helsingissä vetovoimaa, mutta se oli tietysti nähtävissä jo ehdokaslistassa. Sen sijaan Tarja Tallqvist Espoosta meni läpi Uudenmaan vaalipiiristä. Tarja kävi Aamupiirissäkin puhumassa ja osoittautui erittäin fiksuksi ja laaja-alaiseksi naiseksi.

Perussuomalaisten voitto oli suhteellisesti arvioiden suuri, mutta valtakunnanpoliittisesti silti aika pieni.

Vaaliraporttini päättyy täältä tähän. Lähden junalla Imatralle.

Virikepuhe: Levossa kilvoitukseen

Tässä vielä Heponiemen retriitissä lauantaina klo 15.30 pitämäni virikepuhe. Otsikkona oli

LEVOSSA KILVOITUKSEEN

Suuri suomalainen ajattelija Matti Nykänen on sanonut, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Elämä on se aika, joka osuu kohdun ja haudan väliin. Se aika, joka on täynnä sanoja.

Toinen suuri viisas, Krishnamurti, opettaa sanojen merkityksestä: ”Kun lapsi oppii linnun nimen, se ei enää näe lintua.” Sanoista ja käsitteistä tulee meille sekä ymmärtämisen kohde että ymmärtämisen este.

Näkyvä maailman on luotu Sanalla. Kaikkien sanojen keskellä me etsimme sitä Sanaa, joka antaa merkityksen kaikelle. Tätä etsintää voi sanoa kilvoitteluksi. Kilvoittelu ei ole jokin meidän itsellemme antama ylimääräinen tehtävä, kiva pieni karkkilakko, nenänvalkaisuviikko tai laihdutuskuuri, joka otetaan projektiksi ja sitten unohdetaan.

Kilvoittelu on urheilutermi. Sanalla on raamatullinen kaiku, koska sitä käytetään Uudessa testamentissa. Paavali vertaa kristillistä vaellusta urheiluun, kilpailuun. Jokainen urheilija tietää, että kilpailija kilpailee varsinaisesti ja ennen kaikkea itsensä kanssa. Elämme kilpailuyhteiskunnassa, mutta niin elivät myös kaikki meitä edeltäneet sukupolvet ja niin elävät meidän jälkeemme tulevat. Ei mitään uutta auringon alla.

Lopullisen merkityksen metsästys tapahtuu kaikkialla. Otan esimerkin Heponiemen kappelin suuresta alttari-ikkunasta. Ulkona tuuli ajaa lumihiutaleita. Sisällä, retriitin osallistujien pääkopassa hiljaisuus ajaa ajatuksia. (Ajatus on sanana samaa kantaa kuin ajaminen!) Arkielämässä näemme vain lumisateen, olemme ajatuksien virrassa. Hiljaisuudessa tulemme tietoisiksi ajatuksista eli alamme katsoa lumihiutaleita. Mutta kun lumisade lakkaa, jää tuuli. Kun ajatukset lakkaavat, jää hiljaisuus.

Meidät on heitetty keskelle elämää, jonka tapahtumat ovat kuin lumihiutaleita. Meidän huomiomme kiinnittyy niihin, ei tuuleen, joka niitä ajaa. Voimme hyväksyä, että ne tehtävät, vastaan tulevat asiat, velvollisuudet, vaikeudetkin, joiden kanssa olemme arjessa tekemisissä, ovat Jumalan lahjaa meille, kuten sade on lahja maalle. Mutta Jumala ei ole niissä. Hän on tuulessa.

Kun Jumala alussa loi taivaan ja maan, maa oli autio ja tyhjä. Pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Kun Jumala loi taivaan ja maan, oli siis olemassa autius ja tyhjyys, oli pimeys, syvyydet ja vedet. Niissä on näkyvän todellisuuden perusta. Ja siinä, että Jumalan tuuli eli henki liikkuu ja liikuttaa.

Alkaa luomistyö, josta Jumala itse voi sanoa, että se oli hyvä. Kasvit, yön ja päivän vaihtelu, eläimet, miehen ja naisen yhteys, ne kaikki ovat hyviä. Lumihiutaleet ovat hyviä. Ajatukset ovat hyviä. (Liian moni meistä potee syyllisyyttä omista ajatuksistaan. Se on turhaa ja väärin. On parempi, että on kammottavia ajatuksia ja toimii silti oikein, kuin että pystyy täysin valvomaan ajatuksensa mutta tiuskii muille.)

Luominen on työtä. Se on prosessi, vaiheittain etenevä tapahtumasarja. Jostakin, joka ei vielä ollut valmis, tulee valmis. Jumalan luomistyöllä on päämäärä. Kun luominen tulee valmiiksi, Jumala lepää. Raamatun ensimmäinen maininta levosta on luomiskertomuksen lopussa: ”Näin tulivat valmiiksi taivas ja maa ja kaikki mitä niissä on. Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään. Ja Jumala siunasi seitsemännen päivän ja pyhitti sen, koska hän sinä päivänä lepäsi kaikesta luomistyöstään.” (1. Moos. 2:1-3)

Lepo seuraa työtä. Lepo on lakkaamista, shabbat, Jumalalle pyhitetty.

Työn ja levon vuorottelu kuuluvat ihmiselle alusta lähtien sekä pienemmässä, viikon kestävässä mittakaavassa, että suuremmassa, koko elämän mitassa. Abraham saa kutsun lähteä kotoaan kohti toista maata. Hänellä on päämäärä, matka, kilvoitus. Siihen kuuluu epätietoisuuden ja hämmennyksen hetkiä, jopa käsittämättömiä koettelemuksia. Onko minun todella mentävä tänne? Onko tässä järkeä? Miksi kaikki kestää ja on niin kesken? Onko Jumala edes mukana?

Mutta Abrahamilla on myös tietoisuus siitä, että Jumala johdattaa. Ja juuri siinä tietoisuudessa on se lepo, jota kilvoittelija kaipaa.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja pohtii paljon kysymystä päämäärästä, Jumalan tarkoituksesta, kilvoittelusta ja levosta. Abrahamin tietoisuus, asenne kiteytyy Heprealaiskirjeessä yhteen sanaan: usko. ”Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa.” (Hepr. 12:8). Usko on meille hyvin ladattu ja joskus liian suuri käsite. Heprealaiskirjeen luvussa 12, ”uskon luvussa”, se on nimi sille asenteelle, jolla kilvoitellaan eli elämää eletään.

Muutamaa lukua aikaisemmin kirjoittaja pohjustaa ”uskon lukua” viittaamalla Israelin kansan vaellukseen autiomaassa:

”Kirjoituksissa siis sanotaan:

– Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne niin kuin silloin, kun nousitte kapinaan.

Ketkä tekivät näin: kuulivat mutta nousivat kapinaan? Kaikki ne, jotka Mooseksen johtamina olivat lähteneet pois Egyptistä. Keille Jumala oli vihoissaan neljäkymmentä vuotta? Niille, jotka lankesivat syntiin ja joiden ruumiit jäivät autiomaahan. Keille hän vannoi, etteivät he pääse hänen lepopaikkaansa? Niille, jotka eivät totelleet.” (Hepr. 3:15-18)

Tiukkaa tekstiä, mutta sillä on tarkoituksensa. Kirjoittaja haluaa tehdä aivan selväksi, että juuri ne, jotka Mooseksen johtamina lähtivät pois Egyptistä, saivat kuolla autiomaassa (j. 16-18), koska heidän kilvoittelussaan oli yksi paha puute: ”Huomaamme näin, että perillepääsyn esti epäusko” (j. 19) .

Kilvoittelussa on kyse kamppailusta epäuskoa vastaan. Life is a constant struggle between expectations and experience. Elämä on jatkuvaa kilvoittelua odotusten ja koetun todellisuuden välillä.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja käyttää Vanhan testamentin pelastushistoriaa, mutta hänen tähtäyspisteensä on tässä hetkessä. (Heti seuraavassa lauseessa hän siirtyy me-muotoon: ”Olkaamme siis varuillamme.” Hepr. 4:1.) Tämä koskee meitä. Me olemme keskellä autiomaata epätietoisina siitä, tuleeko tästä lopulta yhtään mitään. Aikooko Jumala todella viedä työnsä päätökseen vai olenko sittenkin joutunut pelkkien hourupäiden joukkoon? Tai menikö Jumalalta ehkä kapinoivien israelilaisten vuoksi kaikki kiinnostus ihmisten juttuihin?

Kirjoittaja kokoaa yhteen kaiken edellä sanotun luomisesta tähän päivään (kursivoinnit minun):

”Jumala on siis sanonut: - Ja niin minä vihassani vannoin: ”Ikinä he eivät pääse minun lepopaikkaani.” Näin hän sanoi, vaikka hänen työnsä ovat olleet valmiina maailman luomisesta asti. Kirjoituksissahan on seitsemännestä päivästä sanottu: ”Seitsemäntenä päivänä Jumala lepäsi kaikesta työstään.” Mutta tuossa toisessa kohdassa sanotaan: ”Ikinä he eivät pääse minun lepopaikkaani.”

Koska siis on varmaa, että jotkut pääsevät sinne, ja koske ne, jotka muinoin kuulivat hyvän sanoman, eivät niskoittelunsa vuoksi sinne päässeet, Jumala on asettanut uuden määräpäivän, ”tämän päivän”. Hänhän on paljon myöhemmin Daavidin suulla lausunut edellä mainitut sanat:

- Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne.

Jos jo Joosua olisi vienyt kansa levon maahan, ei Jumala puhuisi toisesta, myöhemmin tulevasta päivästä. Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. Pyrkikäämme kaikin voimin tuohon lepoon.” (Hepr. 4:3-11).

Palaan lopuksi urheiluun ja urheilijoihin. Paavali käyttää urheilutermejä kehottaessaan nuorta Timoteusta: ”Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi” (1 Tim. 6:12). Kilvoittelussa on siis todellakin kyse uskosta.

Sekä japanilaisessa että afrikkalaisessa kulttuurissa esiintyy kuulemma erottelu pienen minän ja ison minän välillä. En tunne näiden käsitteiden laajempaa tulkintaa, mutta pieni minä on joka tapauksessa hieman eri asia kuin meidän länsimainen omatunto. Kun japanilainen mestarijousiampuja ampuu nuolensa, viisas katsoja kysyy, ampuuko nyt iso minä vai pieni minä. Mitä eroa näillä on?

Iso minä on tietoinen edellisen mestariampujan huimasta suorituksesta. Hän on tietoinen paikalla olevan yleisön nousevista odotuksista. Hän käsittää seuraavan nuolen ratkaisevan kunnian ja häpeän välillä. Huumori ei hänelle sovi, sillä on keskityttävä. Jääkiekossa sanottaisiin, että hän ”puristaa mailaa”. Ja silloin ei tule maaleja.

Pieni minä on tietoinen maalitaulusta, omasta asennostaan, omista kyvyistään, ympärillä olevasta Jumalan luonnosta. Hän ei ajattele sitä, mitä ampumisen jälkeen tapahtuu tai mitä on tapahtunut sitä ennen. Hänen otteensa on rento, eikä kasvoilla ole turhaa jännitystä.

Molemmat kilpailevat. Pieni minä kilpailee levossa, iso minä kilpailee jännityksessä. Pieni minä tarkkailee tuulta, iso minä tarkkailee lumihiutaleita.

Alea iacta est

Arpa on heitetty, ääni on annettu. Näyttää siltä, että Olli on menossa läpi. Hienoa! Onnittelut!!

Olin siis retriitissä. Pitkästä aikaa. Oli hyvä olla, vaikka jotkut asiat olikin opeteltava uudestaan. Tässä hieman tekstiä, jolla johdattelin retriittivieraat valitsemaamme teemaan:

Kilvoitus ja lepo

(Hiljaisuuden retriitti Heponiemen hiljaisuuden keskuksessa 16.-18.3.2007)

Miksi kilvoitus kiinnostaa? Kirjassa ”Miksi ruoho kasvaa? Sekä 57 muuta innostavaa ja ajatuksia herättävää tarinaa” (toim. Klas Hallberg ja Magnus Kull. Suom. Bazar 2003) on tähän eräänlainen vastaus otsikolla Kunnianhimoa:

”Hän oli hyvä äiti

ihana, kuumaverinen rakastajatar

ymmärtäväinen vaimo

menestyvä uranainen

poliittisesti osallistuva

kävi säännöllisesti kuntosalilla

Ikkunat olivat vasta pestyt

maton hapsut vasta harjatut

koko koti tuoksui hyvältä

tuoreelta leivältä ja kotitekoiselta appelsiinimarmeladilta

- kun ambulanssi pysähtyi talon eteen”

Kilvoittelu, kilpailu ja oravanpyörästä eroon pääseminen kuuluvat aikamme vakioaiheisiin. Retriitti on vetäytymistä lepoon, pois oravanpyörästä. Hiljaisuuden retriitti on myös vetäytymistä pois sanojen ylivallasta. Intialainen jesuiitta Anthony de Mello opettaa:

”Kohdussa te olitte hiljaa. Synnyttänne te aloitte puhua puhumasta päästyänne – ja te jatkatte puhumista, kunnes teidät lasketaan hautaan. Silloin olette taas hiljaa.

Tarttukaa kiinni hiljaisuuteen, joka oli kohdussa ja joka vallitsee haudassa ja joka nytkin on tämän elämäksi kutsutun meluisan välivaiheen perustana. Se hiljaisuus on teidän syvin olemuksenne.” (Tyhmyyden välähdyksiä. Trimeeri Oy 2002).

Retriitti ei ole suoritus. Siitä ei tehdä raporttia esimiehelle, ei yhteenvetoa, eivätkä retriittiin osallistuneet vertaile kokemuksiaan. Retriitti rikkoo kaavat ja ui vastavirtaan. Hiljaisuuden retriitti on vastakulttuuria. Mutta mitä vastaan tarkalleen ottaen?

Helsingin Sanomat otsikoi tiistaina, 9. tammikuuta 2007: ”Kilvoittelusta nautintoon. Pankkien mainokset opettivat kansaa säästämään yli sadan vuoden ajan. Nyt ne viettelevät kuluttamaan.” Kulttuurissamme on tapahtunut muutos. Säästäminen ei enää ole kiinnostavaa. Tai se ei ainakaan ole yhtä seksikästä kuin kuluttaminen. Hemmottelukulttuuri on heilurin vastaliike sodan kokeneiden sukupolvien velvollisuusetiikalle. 1960-luvun nuoret ja 1980-luvun aikuiset päättivät kerta heitolla vapautua omien vanhempiensa ahdistavista äänistä. Velvollisuuksista oli tullut trauma. ”Näin pitää tehdä” ja ”näin on meillä aina tehty” eivät enää vakuuttaneet. Mitä hyötyä on säästää, jos menee hautaan katkerana elämälle? Miksi kilvoitella, jos palkkioksi ei saa mitään hyvää itselle?

Tämä kulttuurin muutos ja samanaikaisesti nouseva kiinnostus retriitteihin herättää mielenkiintoisen kysymyksen. Ovatko retriitit hemmottelua? Vastaavatko retriitit samaan kaipaukseen, johon velvollisuuksien tukahduttama kuluttaja hakee lohtua risteilyltä?

En aio vastata itse esittämiini kysymyksiin, koska nähdäkseni vastaus on ilmeinen. Sen sijaan palautan mieliin erään retriittiliikkeen keskeisen raamatunkohdan. Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että kansaa tunkeili Jeesuksen ympärillä niin paljon, ettei opetuslapsilla ollut aikaa ede syödä. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää” (Mk. 6:31). Kun tekstiä lukee hieman eteenpäin, joutuu tosin huomaamaan, että Jeesuksen ehdotus toteutui vain osittain. Ihmiset nimittäin seurasivat häntä ja opetuslapsia myös tuonne ”yksinäiseen paikkaan”. Jeesuksen kävi heitä sääliksi, eikä yksinäisestä hemmotteluhetkestä tullut mitään.

Sveitsiläinen lääkäri Paul Tournier kirjoittaa kirjassaan Ihmisen paikka (WSOY 1971) siitä, millainen paikka on autiomaa. Se on paikka, jossa näennäiset riippuvuudet lakkaavat. Aineelliset ja henkiset turvamekanismit eivät toimi normaalisti, vaan on haettava luottamusta Jumalaan. Autiomaassa ihminen myös kohtaa syntiuhrikauriinsa (”syntipukkinsa”), siis syntinsä. Autiomaa on kuva ihmisen alitajunnasta. Siellä ihmisellä on tarve päästää esiin syyllisyytensä. Siksi autiomaa on ihmiselle myös välttämätön pakopaikka. Siellä tapahtuu ajatuksien kokoaminen ja uuden kutsumuksen löytyminen.

Ruotsalainen hengellinen ohjaaja Per Mases kertoi mieslääkäristä, joka osallistui retriittiin St. Davidsgårdenissa, Rättvikissä. Mies valitti kaikesta. Mikään ei ollut oikein ja hyvin. Retriitissä tapahtuu jännitysten laukeaminen, avspänning, joten myös ihmisen psyykkiset puolustusmekanismit rentoutuvat. Jännitysten laukeaminen toi pinnalle miehen omat piilotetut ongelmat, jotka hän sitten projisoi ympäristöönsä.

Autiomaa, autio ja yksinäinen paikka, retriitti on eräänlaista ekstreemiä. Se on hakeutumista kamppailuun ja kilvoitteluun. Tournierin mukaan siksi myös fanaattisuus kiinnostaa ihmisiä. ”Monille ihmisille fanaattisuuden kiihko on ensimmäinen etappi, välttämätön pitkällä hengellisellä matkalla.” Fanaattisuutta ei siis pitäisi lähestyä lopputuloksena vaan osana prosessia. Kaiken yhteiskunnallisen ja sosiaalisen toiminnan tarkoituksena näyttää olevan pitää meidät mahdollisimman loitolla tästä todellisuudesta. Vastakulttuuria tarvitaan.

Retriitti on tätä vastakulttuuria. Siksi se on kulttuuriin sidottu ilmiö. Se osoittaa, mikä meidän ajassamme on toisin, sellaista, johon menneisyyden analogiat ja opit eivät päde. Pari päivää maalla ilman kännykkää, laajakaistaa ja TV:tä osoittaa hyvin, mistä on kysymys. Kaikista muista aikakausista ja kulttuureista meidät erottaa viestintä ja liikenne. Jatkuvan kommunikaatiovirran ja tehokkaan liikkumisen vastakohtana meidän erityinen kipupisteemme on irrallisuus, kuulumattomuus. Me olemme nerokkaita luomaan virtuaalisia verkostoja, mutta samalla liian moni putoaa pois ihan tavallisista hyvää päivää –verkostoista.

Me tarvitsemme retriittiä, omaa henkilökohtaista autiomaatamme, kertomaan meille, minkälaista kilpailua tarkoittaa se, mistä Paavali kirjoittaa roomalaisille:

”Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä. Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta. Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa, älkää kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita. Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” (Room. 12:9-18)

Seminaarien välissä

Kaksi täyttä päivää Espoon Kaisankodissa on takana. Tavallaan kuitenkin hyvä olo siinä mielessä, että mielestäni meidän työyhteisön kokouskulttuuri on kehittynyt parin vuoden aikana. Istuttiin siis papiston (15 kpl) ja kanttorien (7 kpl) kesken siellä veivaamassa messukalenteria ja sopimassa erinäisistä työn suorittamiseen ja suunnitteluun liittyvistä visaisista kysymyksistä.

Ei ole korrektia referoida liian tarkkaan tällaisen työpaikkakeskustelun sisältöä, enkä aio sitä tehdä. Sen varmasti voi silti sanoa, että ajoittain juteltiin ihan olennaisista asioista. Muun muassa siitä, miksi keskustan kirkoissa edelleen vietetään kaikissa hyvin korkeakirkollista jumalanpalveluselämää, vaikka jo 90-luvun alussa visioitiin seurakuntien yhdistämisen vauhdittavan jumalanpalvelukset erikoistumista.

Viisitoista vuotta on tietysti kirkon ajassa lyhyt aika. Sinä aikana seurakunnan kanttorikunta on pysynyt lähes samana, mutta papisto on vaihtunut tiuhaan - toki poikkeuksiakin on. Jumalanpalveluselämä siis heijastaa hyvin tarkkaan sitä, minkälaisesti kanttorit ovat sen mieltäneet. Papiston vaikutus on huvennut joihinkin kokeiluihin ja erityismessuihin. Papistosta parhaiten paikallaan ovat viihtyneet ne, joilla ei ole intohimoja jumalanpalveluselämän uudistamiseksi. Ne, joilla on, väsyvät muutamassa vuodessa ja siirtyvät muihin hommiin.

Mitä tästä voimme oppia? Todennäköisesti emme paljonkaan.

Huomenna perjantaina siis vihdoin retriittiin Heponiemeen. Ehkä kirjoittelen retriittikokemuksista jotain sunnuntaina illalla.

Retriittiä odotellessa

Taas on kaksi päivää mennyt niin tiiviisti, että ei meinaa ajattelemaan ehtiä. Eilen tein niska limassa rästissä olevia tai muuten akuutteja toimistotöitä. Tänään oli heti aamusta seurakunnan papiston ja kanttorien seminaari, josta karkasin klo 16 valmistautumaan Kohtaamispaikkaan.

Aiheena oli siis tänään Hyvä siunaus- ja muistotilaisuus. Mun rooli oli vaihteeksi toimia "asiantuntijana" eli alustin lyhyesti papin roolista siunauksessa. Markku Nurminen Hietsun kappelista kertoi hautausmusiikista ja soitti Kryptan uruilla näytteeksi kolme upeaa kappaletta. Ilta meni mukavasti, mutta itseäni jäi ehkä vähän harmittamaan se, että korostin mielestäni liian vähän ylösnousemususkoa. Se on kuitenkin ihan keskeinen juttu kristillisen hautauksen kannalta.

Kohtaamispaikan keskustelussa oli jälleen jonkin verran halua kertoa omaa stooria. Eräs rouva kertoi kesken olevasta hautapaikkakiistasta, jossa vainajan lapset ja sisarukset kiistelevät pitäisikö tuhka haudata Suomeen vain Ruotsiin. Oli myös kysymyksiä siunaustilaisuuden järjestyksestä, kukkien laskusta ja sellaisista. Lopuksi vielä eräs mies kysyi, pitääkö siunaustilaisuudessa välttämättä laulaa virsi. Tosiasia nimittäin on, että nykyään kirkolta kysytään myös "ohjelmapalveluja", joissa kristillisyys halutetaan häivyttää pois. Markku kertoi, että Turussa olivat kanttorit tehneet yhteispäätöksen, että ilman virttä ei kristillistä hautausta vietetä. Vähän samansuuntaista viestiä annettiin myös kysyjälle. Toisaalta kun tietää, millaisia mielikuvia ihmisillä on virsistä, hautajaisiin olis hyvä myös tarjota muuta hengellistä musiikkia ja laulua. Pointtihan on se, että kristillisiä hautajaisia vietetään kristillisesti. Tietysti kun Suomessa yli 95% vainajista siunataan kristillisesti, sen ymmärtää, että kaikenlaisia toivomuksia mahtuu mukaan.

Cantoren minoresin laulaman iltahartaus klo 19.30 kirkkosalissa päätti taas illan. Esilaulajan rooli on liturgisesti todella haastava. Miten saada laulettu rukous elämään ilman teennäisyyttä?

Huomenna aamulla siis Agricolaan klo 7.30 aamumessuun ja sieltä suoraan takaisin Kaisankotiin, jossa papiston ja kanttorien seminaari jatkuu. Yritän siellä värvätä kollegat innolla mukaan Eroviisujen aikaisiin talkoisiin, kun Senaatintorilla tapahtuu, Tuomiokirkko on auki ja tasatunnein klo 10-18 kirkossa järjestetään rukoushetket. Tavoitteena on tavoittaa mahdollisimman suuri osa satunnaisista kirkossakävijöistä tuon tapahtuman aikana myös rukouksella. Tämä siis tapahtuu 9.-12.5. tulevana keväänä.

Perjantaina alkaa vihdoin retriitti. Odotan sitä, mutta samalla vähän myös pelkään, koska tällaisen rumban keskeltä tullessa voi olla vaikea päästä hiljaisuuden tunnelmaan. Onneksi on sovittu, että lähdetään Helsingistä jo klo 14 ajamaan. Jää pari tuntia valmisteluille ennen retriittivieraiden saapumista.

Kiireessä kaikkein eniten harmittaa, että lukemiselle ja luovalle työlle ei juuri jää tilaa. Eikä tietysti Alissalle. Tänään aamulla vein Alissan luokkakaverin luoksen klo 8.30, kun oli kiirehdittävä seminaariin. Illalla pääsin kotiin 20.30 aikaan. Aamulla lähden ennen Alissan heräämistä. Perjantaiaamuna mulla on kuitenkin ilo kävellä Alissan kanssa koululle, koska olen luvannut pitää silloin Kaisaniemen koulun päivänavauksen. Se taitaakin olla alkusyksyn jälkeen ensimmäinen päivänavaus Kaisiksessa. Kivaa!

Jeesuksen väitetty hauta kiinnostaa

Netti on väärällään materiaalia Jeesuksen hauta -dokumentista, enkä tiedä, kannattaako sitä kauheasti alkaa seuraamaan. Ohessa kuitenkin muutamia käännettyjä otteita Alan Coopermanin artikkelista Washington Post 1.3. (linkki on arizonalaisen paikallislehden sivulle).

“En ole kristitty. En ole uskovainen. Minulla ei ole omaa lehmää ojassa”, sanoi William Dever, joka on tehnyt kaivauksia Israelissa 50 vuoden ajan ja jota monet pitävät amerikkalaisten oppineiden joukossa raamatullisen arkeologian isähahmona. ”Mielestäni on häpeällistä, millä tavalla tätä tarinaa paisutellaan ja hyväksikäytetään.”

Dever, joka on Arizonan yliopiston arkeologian professori emeritus, sanoi, että jotkin Talpiotin luuarkkujen piirtokirjoitukset ovat epäselviä, mutta että kaikki niissä olevat nimet ovat tavallisia.

”Olen tiennyt näistä luuarkuista vuosien ajan kuten monet muutkin arkeologit. Kukaan meistä ei ajatellut niistä paljoakaan, koska nämä ovat melko tavallisia juutalaisia nimiä tuolta ajanjaksolta”, hän sanoi.

”Kyseessä on julkisuustemppu. Näistä kavereita tulee sen avulla hyvin rikkaita ja miljoonat viattomat ihmiset menettävät mielenrauhansa, kun eivät tiedä tarpeeksi erottaakseen faktan fiktiosta.”

Pääsiäinen pelastettu: Jeesuksen luut löydetty

Kerrankin voidaan varmasti tietää, millä tavalla Helsingin Sanomat juhlistaa kristillistä pääsiäistä. Joka vuosi nimittäin suurina kristillisinä juhlapyhinä HS:n tapoihin on kuulunut julkaista jokin laaja, kriittinen artikkeli kristinuskon keskeisistä opinkohdista. Joka vuosi se on – ainakin minulle – tullut jonkinlaisena yllätyksenä: joko taas. Tänä vuonna on siis toisin. Tiedämme jo etukäteen, mitä pääsiäisen Hesarin artikkeli tulee käsittelemään.

Discovery Channel näytti 4.3. ohjelman nimeltä The Lost Tomb of Jesus (Jeesuksen kadonnut hauta), jossa kerrotaan arkeologien löytäneen Jeesuksen sukuhaudan. En ole nähnyt Discovery Channelin ohjelmaa, mutta luin heidän nettisivuillaan olevan esittelyn ohjelman sisällöstä. Dokumentin on ohjannut Titanic-ohjaaja James Cameron. Selasin myös jonkin verran netissä olevaa tiedeyhteisön keskustelua aiheesta.

Hautalöytö, josta nyt puhutaan, ei ole uusi. Kyseinen Talpiotin hauta löydettiin kaivausten yhteydessä vuonna 1980. Hauta oli jo löydettäessä hieman tuhoutunut, ilmeisesti antiikin aikaisen hautaryöstöön vuoksi. Hautakammiosta löytyi käsitykseni mukaan 10 ossuaaria eli luuarkkua. (Toivottavasti kukaan ei lue tätä selostusta tieteellisenä artikkelina, vaan ainoastaan yrityksenä jotenkin referoida rönsyilevää ja monipolvista tieteellistä keskustelua.) Yksi näistä, Jaakobin ossuaari, esiteltiin yleisölle jo aiemmin suuren kohun saattelemana. Israelilainen antiikin keräilijä, Oded Golan, on parhaillaan oikeudessa syytettynä kyseisen luuarkun kyljessä olevan nimikirjoituksen väärentämisestä. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan emme vielä tiedä kaikkea väärennöksestä ja siihen liittyvästä pelistä.

Jos Jaakobin nimellä kulkeva luuarkku todella oli alun perin haudassa – mitä emme siis voi enää varmuudella tietää – sen halutaan tulkita sisältäneen Jeesuksen veljen Jaakobin luut. Muissa hautakammiosta löytyneistä luuarkuissa lukee ainakin nimet ”Jeesus, Josefin poika”, ”Maria”, ”Mariamne e Mara” ja ”Juuda, Jeesuksen poika”. DNA-analyysin avulla on selvitetty, että ”Jeesus” ja ”Mariamne” eivät ole verisukulaisia, joten oletus on, että he ovat pariskunta. Näin ollen Juuda olisi heidän poikansa. Villeimmät tutkijat vetävät jo yhtäläisyysmerkkejä Joh 13:26 kohtaan, jossa ”opetuslapsi, jota Jeesus rakasti” nojautui tämän rintaa vasten. Kyseessä olisi kai tämän spekulaation mukaan ollut siis Jeesuksen poika, Juuda.

Mitä tästä pitäisi ajatella? No, ainakin sitä, että hautalöydös on mielenkiintoinen, kuten arkeologia yleensäkin. Silti arkeologia on aina mykkää. Löydökset eivät puhu. Jotta ne puhuisivat edes jotain, niitä pitää tulkita. Pitää tehdä johtopäätöksiä ja esittää hypoteeseja. Näin ollen siitä, että luuarkun kyljessä lukee jotain, ei voi suoraan päätellä muuta, kuin että siinä lukee niin. Noin viidesosalla juutalaisista naisista oli Jeesuksen aikaan nimenä Maria. On kiistanalaista, mitä ”Mariamene e Mara” tarkoittaa. Joidenkin mukaan ”Mara” tarkoittaa ”mestaria” ja viittaa Magdalan Marian asemaan varhaiskristittyjen johtohahmona. Luuarkussa ei tosin mainita Magdalaa. Ja ”Mara” voidaan tulkita lyhenteeksi nimestä ”Marta”, joka myös oli kovin yleinen. Tämän tulkinnan mukaan luuarkku sisältäisi Mariamnen ja Martan luut. Pyhän Maan arkeologiaa tuntemattomalle nämä nimet tietysti väistämättä luovat kuvan ainoista tuon ajan tutuista hahmoista, mutta tällä mielikuvalla ei ole juurikaan käyttöä todistusaineistona.

Monelle maallikolle hautalöydös todennäköisesti nostaa pintaan saman kysymyksen, jonka Dan Brown onnistui herättämään Da Vinci –koodilla: Entä jos ne ovatkin Jeesuksen luut? Entä jos Jeesuksella olikin Juuda-niminen poika? Entä jos Jeesus ja Magdalan Maria olivatkin aviopari?

Kysymykset ovat mahdollisia. (Toisaalta ne samalla kumoavat Da Vinci –koodin fiktiivisen väitteen, että Magdalan Maria olisi paennut Ranskaan ja saanut siellä Jeesukselle Saara-nimisen tyttären, josta olisi tullut Merovingi-kuninkaiden kantaäiti. Jossain naistenlehdessä oli vastikään juttua Etelä-Ranskassa sijaitsevasta Magdalan Marian luostarista, jonne Da Vinci -fanit suuntaavat pyhiinvaelluksiaan. Turhaan! Nyt pitää lähteä Jerusalemiin hautavisiitille.) Joillekin on selvästi helpottavaa ajatella, että Jeesus olisi sittenkin todistettu vain tavalliseksi mieheksi. Suotakoon se mahdollisuus.

Arkeologia on silti paljon raadollisempaa. Tässä näyttää taas käyneen niin, että surkeilla yliopistopalkoilla elävät tutkijat ovat haistaneet rahan ja ylivenyttäneet tulkintojaan saadakseen aikaan skandaalin. Onhan tunnettua, että mikään media ei lotkauta korvaansakaan arkeologisille löydöksille, elleivät ne aseta jotain tunnettua tosiasiaa kyseenalaiseksi. Eikä Hesari saisi päähänsäkään (siis päätoimitukseensakaan) julkaista artikkelia kristinuskon alkuräjähdyksestä ja tyhjästä haudasta ellei siihen sisältyisi skandaalin mahdollisuus.

Skandalon on muuten kreikkaa ja tarkoittaa loukkausta ja sadinta, siis houkutusta loukkaantumiseen. Anthony de Mello on sanonut, että jos et suostu loukkaantumaan, kukaan ei voi sinua loukata. Ei siis pidä provosoitua, vaan ottaa innolla vastaan kaikki uusi tieto, joka tähän aiheeseen liittyy. Alla muutamia ajankohtaisia linkkejä.

Discovery Channel - esittelee filmin the Lost Tomb of Jesus

Filmin omat kotisivut löytyvät tästä

Mark Goodacre, proffa, Duke University

Ben Witherington, UT:n proffa, Asbury Theological Seminary, Wilmore, KY

Stephen Shields -nimisen hemmon blogi, jossa hyvä lista aiheeseen liittyviä sivuja

Reflections of a Cyberpastor - The so-called Jesus Tomb

Ydinvoimala digibokseja varten

Pidän Petteri Järvistä luotettavana ja lahjomattomana itc-alan tuntijana ja kommentoijana. En tosin ole tavannut häntä kuin kerran ohimennen yhdessä B&O:n asiakastilaisuudessa.

Viimeisimmässä Tietokone-lehdessä Petteri kertoo mitanneensa kotinsa elektroniikan virrankulutusta. Kokonaiskuva on se, että erilaiset stand-by-tilassa olevat laitteet kuluttavat vuodessa noin 130 euron arvosta sähköä pelkästään silloin, kun ne eivät edes ole käytössä. Lisäksi hän on laskenut, että koska jokaiselle Suomen telkkarille pitää olla oma digiboksi, niitä tarvitaan maahan noin 3,52 miljoonaa. "Kaikki Suomen digiboksit vievät keskimäärin 19,4 megawattia, mikä vastaa pienikokoisen voimalan sähköntuottoa. Kuluttajahinnoilla laskettuna digi-tv maksaa 17 miljoonaa euroa vuodessa." Siis pelkissä sähkölaskuissa. Mitäpä sitä Petterin laskelmia epäilemään, diplomi-insinööri kun on. Milloinkahan tällaiset laskelmat opitaan sisällyttämään poliittisiin päätöksiin? Tulipahan ainakin yksi syy lisää hankkia integroitu digi-tv, jossa erillistä boksia ei tarvita.

--------------------------------------------------------------

Olin tänään päivällä isän luona Paloheinässä asentamassa kattolampun. Vaihdettiin siinä tietysti taas ajatuksia myös seurakuntaelämästä. Helsingin Saalem-seurakunta, jota isä edelleen ajattelee paimenen sydämellä, on ison kulttuurimuutoksen keskellä. Vanhat haluaa laulaa Hengellisen laulukirjan lauluja 1800- ja 1900-luvuilta, kun taas nuoriso kaipaa nk. ylistysmusaa. Tämä jälkimmäinen on musiikillinen genre, johon mulla ei ole suoraa omakohtaista kontaktia. Olen kyllä ollut tilaisuuksissa, jossa pahaa aavistamaton seurakunta vaivaannutetaan nostattamalla heidät seisomaan puoleksi tunniksi, kun lavalla esilaulajat toteuttavat itseään fiilistelemällä silmät kiinni. Heti voi yleissilmäyksellä nähdä, ketkä salissa olijoista ovat ylistyksen virrassa ja ketkä "kylmällä paikalla".

Kun molemmilla lauluperinteillä on vankat kannattajakuntansa, sunnuntain jumalanpalveluksiin on kai tullut pientä kilpailun meininkiä. Vanhat ei laula nuorten lauluja ja nuoret ei laula vanhojen lauluja. Siitä kilpaillaan, kumpi laulaa kovempaa. Tuntuu melkein siltä, että pitää jonain vapaana sunnuntaiaamuna mennä Näkinkujalle itse todistamaan tilannetta. No, toivon tietysti, että moinen tilanne saadaan rakentavasti ratkaistua.

Olin iloinen, että isällä oli myös mielessä idea lähteä Ruotsiin haastattelemaan joitakin vanhoja Ruotsin helluntaiherätyksen johtohahmoja, joiden kanssa hän aikoinaan oli tekemisissä. Ehkä saadaan tällainen matka toteutettua vielä tänä keväänä.

--------------------------------------------------------------

Viikonloppuna olen taas palvelutehtävissä. Lauantaina on yksi avioliiton siunaaminen ja yksi vihkiminen ja kaste (siis vihkiminen ja kaste toimitetaan yhdessä). Sunnuntaina avustan Tuomiokirkon messussa klo 10 ja palvelen liturgina Tuomasmessussa klo 18.

Kun katsoo kalenteria eteenpäin, olenkin sitten pois pari viikkoa. Ensi keskiviikkona olen tietysti Kryptassa ja torstaiaamuna 15.3. Agricolan aamumessussa klo 7.30. Mutta perjantaina 16.3. lähden Heponiemeen retriittiä pitämään ja palaan sunnuntaina 18.3. Maanantaista keskiviikkoon 19.-21.3. olen Imatralla evankelioimistyön konferenssissa ja sitten vapailla 22.-27.3. Palmusunnuntaina 1.4. palvelen taas Tuomasmessussa liturgina. Hiljaisen viikon tilaisuuksista laitan ehkä tietoa myöhemmin.

Raporttia ja poliittista tunnustelua

Kryptassa oli taas hyvä ilta. Tällä kertaa puhuttiin hyvästä hautauksesta ja siihen liittyvistä järjestelyistä. Paikalla Monosen hautaustoimistosta Ulla Strandberg ja Rami Lamminen sekä meidän kirkosta ylivahtimestari Petri Oittinen. Monoselta oli paikalla myös täyskokoinen arkku liinavaatteineen ja uurna. Arkku oli kansi auki keskellä Kryptan lattiaa koko tilaisuuden ajan. Sellainen tunnelma taas tuli, että kuolemasta pitää ja kannattaa puhua.

Helsingissä näyttää vakiintuneen - erinäisistä syistä johtuen - sellainen tilanne, että sairaalat siirtää vainajan kaksi tuntia kuolemasta kylmähuoneeseen, joka usein on hyvin ahdas ja vaatimaton tila. Kotona kuolleet siirretään myös aika nopeasti ruumiinavaukseen. Sieltä ruumiin hakee hautaustoimisto, joka pukee sen ja toimittaa kappelin kylmiöön. Hautaukset toivotaan hyvin usein lauantaiksi, jolloin vapaata kappeliaikaa joudutaan odottamaan pari-kolme viikkoa. Lauantait on hautausmailla kiireistä aikaa, joten siellä ei ilman ajoissa sopimista voida enää järjestää vainajan näyttöä. Eikä monet tietenkään enää edes halua nähdä kolme viikkoa kuolleena ollutta vainajaa. Käytännössä siis jos omaiset ei ehdi kahdessa tunnissa paikalle, vainajaa ei pääse katsomaan kuin erikseen pyydettäessä. Aika usein ilmeisesti on niin, että lähiomaiset edes eivät ollenkaan näe vainajaa. Se tuntuu tosi oudolta. Heillä on siis vain hoitavan lääkärin todistus siitä, että tämä on kuollut ja hautaustoimiston vakuutus siitä, että ruumis on oikeasti arkussa. Toivottavasti illan perusteella mahdollisimman moni ainakin vakuuttui siitä, että vainajaa kannattaa ja oikeastaan pitää käydä katsomassa, jos se on mahdollista. Ja mahdollisimman pian.

----------------------

Sitten politiikkaan - tai oikeastaan vaaleihin. Mietin kovasti kuukausi sitten, mitä teen, kun neljä eri ystävää pyysi mukaan vaalityöhön. Olin itse valtuustovaalissa ehdokkaana vuonna 1996 ja tiedän, millaista on haalia kannatusta. Omaan kokemukseen perustuen päätin, että hyvää ystävää autetaan niin paljon, kuin se on mahdollista. Kun on useampia hyviä ystäviä yrittämässä samaan paikkaan, voin tietysti äänestää itse vain yhtä. Mutta hyvän ja rehellisen todistuksen voin antaa kaikista. Olen siis antanut kahdelle läheisimmälle ehdokasystävälle oman todistukseni vapaasti käytettäväksi. Pidän sitä aika hyvänä ja kestävänä ratkaisuna.

Näin ohimennen maanantaina Laaksosen Petriä, joka oli ilmeisesti Sana-lehdestä bongannut suositukseni, jonka olen antanut Esa Erävalolle. Itse en ole kyseistä ilmoitusta vielä nähnyt. Tunnen Esan kohta parinkymmenen vuoden takaa, joten oli itsestään selvää, että tuen häntä. Esa on fiksu ja aito ihminen, jonka kanssa on jaettu iloja ja suruja pohjia myöten. Esa tuo politiikkaan älyä ja vakaumusta.

Moni tietysti tietää, että tykkään älyttömästi yhteistyöstä Valtosen Ollin kanssa. Ja pidän Ollin mahdollisuuksia tulla valituksi todella hyvinä. Jos ja kun Olli pääsee eduskuntaan, siellä alkaa uusi aikakausi monessa asiassa. Olli on visionääri, innostaja, rohkaisija, kykyjenetsijä ja -löytäjä, yhdessätekijä ja paljon muuta.

Sitten on vielä Heickellin Ingrid eli Inni, joka oli Tiinan luokkakaveri Sibelius-lukiossa silloin, kun seurusteltiin. Innin kotisivut ei näytä vielä olevan käytössä, joten linkki on puolueen sivulle. Just eilen tavattiin Kaisaniemen koulun konsertissa ja Inni sanoi yrittävänsä vihdoin ehtiä vastaamaan ainakin vaalikoneisiin. (Pidä kiirettä, Inni, ennakkoäänestys on alkanut jo vilkkaana!) Inni on pitkän linjan paljasjalkainen Katajanokka-aktiivi ja sitä kautta kokenut kunnallispolitiikassa. Suoraselkäinen, ihastuttava ja osaava nainen.

Listoilla on muitakin ystäviä, myös sellaisia, jotka ovat pyytäneet mun lausuntoa kampanjaansa. Sitä en aio julkisesti kertoa, ketä itse äänestän. Sen voin kertoa julkisesti, että en ole kaikista poliittisista näkemyksistä 100% samaa mieltä sen enempää Esan, Ollin kuin kenenkään muunkan tuntemani ehdokkaan kanssa. Ainakaan vaalikoneiden mukaan. Voisin arpoa oman ääneni sen perusteella, mille ryhmälle se menee tai millainen mahdollisuus omalla ehdokkalla on. Luulen kuitenkin, että lopulta joudun päättämään sydämellä.

Tässä on siis pari takuuhyvää vaihtoehto, jos asut Helsingissä, eikä sulla vielä ole omaa ehdokasta!

Leimahduspiste

Lupasin kertoa jotain Malcolm Gladwellin kirjasta Leimahduspiste. Monia muitakin pieniä, kiinnostavia asioita olis raportoitavana; jotenkin tämä viikko on tuntunut älyttömän täydeltä. Torstain vapaapäivä alkoi 8.30 Global Leadership Summit -palaverilla ja päättyi Jokerit-Lukko matsiin illalla. Tokan erän alussa tajusin, että itse asiassa olen aika väsynyt. Siispä eilen perjantaina nukuin pitkästä aikaa oikein kunnollisen kahden tunnin päiväunet. Olo oli tietysti niiden jälkeen tokkurainen. Mutta nyt on kunnon yöunet takana ja pirteys alkaa palata. Eli siitä kirjasta.

Olin siis torstaina ravintola Dubrovnikissa järjestetyssä lehdistö-/julkistustilaisuudessa yhtenä panelistina. Hesarin toimittaja Hannele Tulonen kyseli tilaisuuden jälkeen jotain yleistä siitä, miten mun mielestä Gladwellin kirjan ajatukset soveltuu kirkon elämään. (Tulosen juttu A12, HS 3.3.2007.) Mun vastaus oli kaksijakoinen. Ei kirkon sanoma ole tietenkään verrattavissa muotitossuihin ja niiden äkilliseen menestykseen. Mutta käytännöllisyydellä näyttää olevan paljon suurempi merkitys meidän elämässä, kuin aattellisuutta tai opillisuutta korostavassa instituutiossa haluttaisiin muistaa. Yritän nyt vähän selittää, mitä tarkoitan.

Leimahduspiste (The Tipping Point) ei ole uusi, eikä edes kirjoittajansa uusin teos. Välähdys (Blink - The Power of Thinking Without Thinking) on uudempi, mutta julkaistu suomeksi aikaisemmin. Leimahduspisteen perusjuttuna on verrata ideoiden ja ilmiöiden leviämistä tautien leviämiseen, epidemologiaan. Näille on yhteistä tietty eksponentiaalisuus. Jostain syystä tietyn "leimahduspisteen" jälkeen tartuntojen lukumäärät moninkertaistuvat hyvin nopeasti. Gladwellin mukaan siinä toimii kolme tekijää: avainasemassa toimivat tietyt harvat poikkeusyksilöt, pienet muutokset taudin/ilmiön tarrautuvuudessa ja asiayhteys. Gladwell tuntuu olevan tarinoiden kertomisen mestari, eikä esimerkkitapaukset aina ihan vakuuttaneet minua siitä, oliko ne tulkittu pohjaan asti oikein. Mutta siitä huolimatta kirjasta tarttui monia hyviä ajatuksia.

Meillä on helposti sellainen käsitys, että ihmisen aatteellinen, eettinen tai vaikkapa hengellinen sitoutuminen vaikuttaa huomattavasti hänen käyttäytymiseensä tietyissä tilanteissa. Gladwellin esimerkit toimivat tätä intuitiota vastaan; asiayhteydellä saattaa olla paljon suurempi vaikutus. Pappisseminaarilaisille tehtiin koe, jossa heille annettiin tehtäväksi pitää pieni puhe. Osa sai puheensa teemaksi kertomuksen laupiaasta samarialaisesta. Kokeeseen osallistuvien motiivit opinnoille selvitettiin haastatteluin. Pyrittiin siis selvittämään, mikä merkitys esimerkiksi halulla auttaa ja tehdä hyvää voisi olla opintojen aloittamiseen. Sen jälkeen koehenkilöt lähetettiin toiseen rakennukseen pitämään puheensa. Rakennusten välille oli sijoitettu apua tarvitseva mies köhimään ja yökkäilemään. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka suuri osa koehenkilöistä pysähtyisi auttamaan. Osalle opiskelijoita sanottiin heidän lähtiessään, että he ovat jo hieman myöhässä ja on kiire. Toiselle osalle sanottiin, että aikaa on vielä muutama minuutti, mutta he voivat lähteä jo etukäteen.

Tulokset osoittivat, että aatteellisella motivaatiolla tai sillä, oliko puheen aiheena laupias samarialainen, ei ollut juurikaan merkitystä. Ainoa asia, joka todella näytti merkitsevän, oli se, oliko opiskelijalla kiire. Ryhmästä, jolla oli, vain 10 prosenttia pysähtyi auttamaan. Ryhmästä, joka tiesi, että heillä oli muutama ylimääräinen minuutti, 63 prosenttia pysähtyi.

Jos asia on todella näin - kuten uskon sen olevan - kiireellä ja sen poistamisella on kristillisen sanoman kanssa paljon enemmän merkitystä kuin vaikkapa saarnoilla tai kristillisellä opetuksella. Rukouksella sen sijaan voi olla asian kanssa paljonkin tekemistä, koska rukous on (tai sen pitäisi olla) hiljentymistä, kiireen voittamista, asettumista tarvitsevan asemaan.

Gladwell ei halua kiistää, etteikö syvillä persoonallisuuteen liittyvillä tekijöillä olisi vaikutusta. Rikollisella on usein vaikeita persoonallisuuden häiriöitä, jotka selittävät rikollista käyttäytymistä. Varmasti päin vastoin voidaan sanoa, että kristillisellä opetuksella on vaikutusta siihen, mihin ihminen elämäänsä suuntaa. Mutta loppujen lopuksi kaikkein suurin ero on sillä, onko ihminen vain taipuvainen väkivaltaan vai tekeekö todella väkivaltaisen teon. Tai suhtautuuko ihminen myönteisesti avun tarvitsijaan vai auttaako hän todella tätä. Luulisin, että osa Jeesuksen vertauksista puhuu juuri tästä. Hyvillä teoilla on siis lopulta paljon suurempi merkitys, kuin opilla. Tämän ei tarvitse asettaa oppia ja tekoja vastakkain, mutta se on tehokas muistutus opillista tai moraalista itsetyytyväisyyttä vastaan.

Toinen esimerkki. Tarrautuvuudella Gladwell tarkoittaa pientä muutosta sanoman esitystavassa, joka radikaalisti muuttaa sanoman perillemenoa. Kun opiskelijoita haluttiin valistaa jäykkäkouristuksen vaaroista ja saada heitä hankkimaan rokotus, valistuksella ja pelottelulla todettiin olevan hyvin vähän käytännön vaikutusta. Sen sijaan viesti, jossa mainittiin (kaikkien muutenkin tuntema) rokotusaseman sijainti ja aukioloajat, sai aikaan huiman nousun rokotusta hakevien määrässä. Gladwellin tulkinta on se, että pieni parannus käytännöllisyydessä ja henkilökohtaisuudessa voivat nostaa huimasti sinänsä hyvän ja tarpeellisen viestin menestystä. On siis tärkeää puhua hyvän puolesta ja pahaa vastaan, mutta viestin perille menon kannalta olisi vielä tärkeämpää antaa käytännöllisiä ja henkilökohtaisia neuvoja siitä, miten se tapahtuu. Saarna ja diakonia on liitettävä yhteen. Varmaankin juuri tässä piilee Sant' Egidion yhteisön voima.

Kirjassa puhutaan myös 150 säännöstä. Sillä tarkoitetaan sosiologista havaintoa, että yhteisön ihanteellinen koko on aina enintään 150 henkeä. Sen jälkeen sosiaalisiin suhteisiin alkaa tulla piirteitä, jotka eivät ole enää yhteisön jäsenten henkilökohtaisesti hallittavissa. Viisaat yhteisöt jakautuvat kasvun tässä vaiheessa kahtia. Tai ei Gladwell oikeastaan pysty sanomaan, että tämä olisi aina totta, mutta hän esittää joitakin hyviä esimerkkejä.

Yhteisön ihannekoosta on ollut puhetta ainakin Tuomasyhteisössä ja asia on tuttu kirkkososiologeille. Asiasta ei kuitenkaan ole osattu tehdä johtopäätöksiä. Mutta havainnolle olisi varmasti käyttöä kirkossa seurakuntarakenteen muuttuessa ja siirryttäessä yhä suurempiin yksiköihin. Miten hallinnollisten megaseurakuntien mallissa mahdollisestaan seurakunta yhteisönä?

Yksi piirre, joka tähän liittyy on se, että alle 150 hengen yhteisöissä muodollisella asemavallalla ei näytä olevan ollenkaan samaa merkitystä kuin isommissa yhteisöissä. Gladwell kertoo Gore-Tex-kuitua valmistavasta Gore-yhtiöstä, että sen edustajilta ei saa selville, mikä heidän vakanssinsa tarkalleen ottaen on. Sama muuten pätee Sant' Egidion yhteisöön. Sen jäseniltä ei koskaan saa selville, mikä jonkun henkilön asema on. Sellaista tietoa ei tarvita, kun yhteisörakenne pidetään terveenä. Ajattelisin niin, että jos virallisella asemalla alkaa yhteisön elämässä olla suuri merkitys, se kertoo rapautuvan yhteisöeetoksen vaarasta.

No niin. Leimahduspiste ei todellakaan tuo mitään uutta oppia tai johtamismallia tai strategiatyökalua, joka nyt pitäisi sitten soveltaa joka paikassa. Enemmänkin se on kimppu havaintoja, joista voi olla paljon hyötyä. Ja sieltä löytyy mieletön määrä hyviä esimerkkejä asian havainnollistamiseksi.

Keskiviikon raportti

Lähdin eilen vielä Tuomiokirkon kryptasta Valtosen Ollin synttäreille, joten ilta venähti vähän tavallista pidempään. Palaan varmaan tähän Ollin eduskuntavaaliehdokkuuteen myöhemmin, mutta nyt siis Kohtaamispaikan tunnelmat.

Hyvä kuolema -keskustelusarjan kakkososan otsikko oli Kun tarvitaan patologia ja poliisia. Me pidettiin Maikin kanssa aika hyvänä sitä, että kun ekalla kerralla saattohoidosta ja ja hyvästä kuolemasta oli keskustelemassa miesasiantuntijat, niin nyt meillä oli naisten ilta: rikosylikonstaapeli Merja Vuento, poliisipappi Carita Pohjolan-Pirhonen ja patologian dosentti Anne Räisänen-Solotowski. Saatiin erittäin hyvää tietoa liittyen ruumiinavauksiin ja kuolinsyyn tutkintaan. Yleisökysymysten perusteella ehkä konkreettisimmaksi asiaksi nousi omaisen oikeudet, jotka joskus kuolemantapauksen yhteydessä tuppaavat unohtumaan - jopa ammattitaitoiselta henkilökunnalta: Ruumiinavausta saa pyytää. Lääketieteellisen ruumiinavauksen saa kieltää (mutta oikeuslääketieteellinen suoritetaan lain perusteella). Ruumiin saa aina katsoa, ts. ei ole ketään, joka voisi kieltää katsomasta ruumista. Kysymykset ruumiin pesemisestä ja pukemisesta myös nousi esiin, mutta niihin palataan tarkemmin ensi keskiviikkona.

Väkeä oli taas vähänlaisesti, ehkä kolmisenkymmentä. Se on aina sääli, kun on huippumielenkiintoisia asiantuntijoita paikalla. Mutta edelleen tuntuu siltä, että me ollaan tärkeän aiheen kanssa tekemisissä. Maikki oli juontovastuussa, kun me jaettiin nämä kuusi iltaa puoliksi keskenämme. Ensi keskiviikkona on taas mun vuoro ja silloin tavataan Ulla Strandberg ja Rami Lamminen Hautaustoimisto Mononen Oy:stä sekä Tuomiokirkkoseurakunnan ylivahtimestari Petri Oittinen. Rami on ollut katastrofialueilla käsittelemässä ruumiita, joten saadaan varmaan myös kuvauksia siitä, millaisia kulttuurisia eroja asiaan saattaa liittyä. Alustavasti on ollut puhetta, että Mononen tuo kryptaan myös aidon ruumisarkun, että voidaan keskustella myös hautaustoimiston tarjonnasta ja siitä, mitä kaikki maksaa - otsikolla Hyvä hautaus.

Tänään iltapäivällä klo 14-15 ravintola Dubrovnikissa siis julkistetaan Malcom Gladwellin kirja Leimahduspiste (Ajatus Kirjat/Gummerus). Kerron tilaisuudesta varmaan myöhemmin lisää.