Olen parhaillaan Imatran valtionhotellissa osallistumassa kirkkohallituksen (tarkemmin sanottuna sen evankelioimistyön toimikunnan) järjestämään konferenssiin 19.-21.3. Näyttää siltä, että osallistujajoukko on erilaisten evankelioimistapahtumien- ja järjestöjen konkareita, joilla on vahva historia herätyskristillisen ”evankelioinnin” toteuttamisessa. Puheessa vilahtelee jatkuvasti hyvin myönteisessä valossa yhteistyö helluntailaisten kanssa ja siihen suuntaan katsotaan jotakuinkin kaihoisasti: kunpa meillä kirkossakin osattaisiin evankelioida yhtä avoimesti ja raikkaasti.
Siitä lähtökohdasta katsottuna on ymmärrettävää ja tärkeää, että kirkkohallitus haluaa täällä etsiä evankelioimiselle entistä selkeämpää luterilaisuudesta nousevaa perustelua. Timo Pokki (Lahden Launeen kirkkoherra) piti aamulla esitelmän luterilaisesta evankelioimiskäsityksestä, jossa hän lähes yksinomaan käsitteli kasteen asemaa. Esitelmää pidettiin selvästikin hyvin merkittävänä ja jollain tavalla ehkä vapauttavana. Sen nähtiin antavan evankelioinnille luterilaisesta teologiasta nouseva perustelu.
Ehkä se jäi joiltain huomaamatta, että samalla Pokki – kuten myös hetken kuluttua iltapäivällä työpajaa vetävä vs. prof. Sammeli Juntunen – joutuvat laajentamaan evankelioinnin käsitettä aivan toisiin ulottuvuuksiin kuin 1900-luvun menetelmäevankelioinnissa on yleensä tehty. Evankeliointi on todellakin itsestään selvä osa luterilaista kristillisyyttä, jos ja kun se ymmärretään sanan ja sakramenttien oikeana käyttönä. Seppo Suokunnas käyttikin Pokin luennon jälkeisessä keskustelussa puheenvuoron, jossa hän hyvin myönteisessä hengessä ehdotti luopumista sanasta ”evankeliointi”. Sanana se eristää ja alistaa evankeliumin julistamisen jonkinlaiseksi harvojen uskalikkojen työmuodoksi, kun sen pitäisi olla koko kirkon perusjalka.
Mun omasta näkökulmasta katsottuna amerikkalaisen protestanttisuuden synnyttämä evankeliointi on sekä käsitteenä että menetelmänä jollain tavalla marginaalinen, reuna-alueiden ilmiö. Kristinusko toteutuu täydesti yhdessä, universaalissa, ”katolisessa” (= yleisessä) ja ”ortodoksisessa” (=oikein ylistävässä) kirkossa. Amerikkalainen protestanttisuus tulee tähän pöytään hyvin myöhässä ja oppipojan asemassa. Sillä on taakkana tietty imperialistinen asenne, joka estää sitä näkemästä omaa myöhäsyntyisyyttään. Luterilaisen kirkon ei kannata etsiä evankelioinnin (jos nyt ylipäänsä tällainen hankala sana halutaan säilyttää käytössä) perusteita protestanttisuuden uusista ilmiöistä, vaan omista katolisista juuristaan. Ja tästä on tavallaan kyse myös Pokin ja Juntusen esittämässä luterilaisessa käsitteen laajentamisessa. Uskonpuhdistuksen itseymmärrys 1500-luvulla oli se, että tässä ollaan lausumassa julki sitä, mihin kirkko on kaikkialla ja kaikkina aikoina uskonut.
Esitinkin eilen eräässä keskustelussa, miten itse tällä hetkellä ymmärrän käsitteet evankeliointi ja uskoontulo.
Evankeliointi on sitä, että kristillinen seurakunta toimittaa oikein liturgiansa. Liturgialla tarkoitan sitä, mitä tällä kreikankielisellä sanalla tarkoitetaan Uudessa testamentissa, nimittäin palveluvirkaa ja palvelua: sekä jumalanpalvelusta että lähimmäisen palvelua. Molempien palvelumuotojen keskuksessa on Jeesus Kristus. Palaan Leppilammen Jukan vahvaan viestiin Tuomiokirkon kryptassa 7.2., kun hän sanoi, että sunnuntaiaamun messussa meillä on kaikki, mitä me omaan jumalanpalvelukseemme tarvitaan. Se ei ollut kannanotto jumalanpalveluksen tyyliin, urkujen käyttöön, virsien veisaamiseen tai istumajärjestykseen. Sen sijaan se on vakava kehotus alkaa kunnioittaa sitä jumalanpalvelusta, joka on, jotta siitä tulisi sellainen, kuin sen pitäisi olla. Herätyskristillinen jumalanpalveluselämän avoin ja ivallinen halveksunta on vastenmielistä ja vahingollista koko kirkolle.
Jos evankeliointi voidaan ymmärtää oikeana Jumalan ja ihmisen palveluna, siitä seuraa, että uskoontulo on sitä, että ihminen tulee tähän palvelua toteuttavaan yhteisöön. Hänet voidaan siihen kutsua tai hän tulee siihen, kun näkee, mitä tämä yhteisö tekee ja on.
Tässä on nähdäkseni luterilaiselle, katolilaiselle, ortodoksille kelpaava yhteinen pohja, jolle herätyskristillistenkin kannattaisi tulla mukaan. On siis aika tehdä ekumeniasta todellisuutta.
