Avataara ja uudestisyntyminen

Kävimme Tiinan kanssa eilen leffassa katsomassa James Cameronin huiman fantasiaseikkailun Avatar. Hindulaisuudessa avataara (sanskr. "se joka laskeutuu") on Vishnu-jumalan inkarnaatio, siis mikä tahansa niistä hahmoista, joissa Vishnu näyttäytyy. Tetokonemaailmassa avataaralla tarkoitetaan pelaajan luomaa hahmoa, siis eräänlaista virtuaalista inkarnaatiota (oxymoron, I know). Kuten tiedämme, joillekin liian innokkaille pelaajille omasta avataarasta on tullut toinen, parempi elämä (Second Life, liity heti ja luo itsellesi trimmatumpi hahmo), jolle kaikki sellainen on mahdollista, mikä omassa elämässä ei toteudu.

Tälle uudestisyntymisen fantasialle on siis luotu tarina ja filmatisointi. Tapahtumapaikkana on planeetta nimeltä Pandora, jossa häikäilemätön ihmiskunta kaivaa kallista metallia piittaamatta luonnosta ja alkuasukkaista. Itse tarina oli melkein hävettävän pliisu ja kliseinen. Upean visuaalisuuden vastapainoksi hahmot olivat mustavalkoisen yllätyksettömiä. Vain päähenkilössä on havaittavissa pienen kehityskertomuksen siementä, muiden henkilöiden persoonallisuuksille ei ole räiskinnän ohessa aikaa. Kliseisyys on ajoittain jopa luotaantyöntävää. Kun alkuasukkaiden puukaupunki on tuhottu ja he ovat joutuneet pakosalle, koko heimon pitää kuitenkin keskittyä surunsa keskellä parantamaan amerikkalaista tiedenaista, joka haavoittui omiensa luodeista. Tarinan kannalta olisi ollut mahdotonta lähteä nyyhkimään tapettuja alkuasukkaita ja heidän lapsiaan.

Tämän kömpelön tarinan ylle on kuitenkin sälytetty valtava henkisyyden painolasti. Ihmiskunta koneineen ja aseineen edustaa käytännöllistä ateismia. He nauravat alkuasukkaiden uskolle ja ajattelevat vain rahaa. Alkuasukkaat kunnioittavat elämää ja sen antajaa, Eywaa. Äitijumalan nimessä on tahallinen heprealaisperäinen klangi; se on yhdistelmä nimistä Jahwe ja Eva. (Etymologisesti Jahwe liitetään olla-verbiin ["se joka on"] ja Eva elää-verbiin [hepr. hawaa; "kaiken elävän äiti"].) Yhteys Eywaan syntyy tietyssä pyhitetyssä paikassa puun oksaston kautta rukoillen. Puu on juuriensa kautta yhteydessä maahan ja sitä kautta heimon ja maan muistiin.

Alkuasukkaat ovat ihmisiä kookkaampia, ketterämpiä ja ylväämpiä muodoltaan, mutta yhteyden vaaliminen luontoon tekee heidät teknologisesti alkukantaisiksi. He eivät ole kasvissyöjiä, vaan metsästys kuuluu asiaan. Jokainen tappo on samalla pyhä uhritoimitus, jossa tapettua eläintä kiitetään ja sen olemusta kunnioitetaan. Kyseessä ei siis ole aivan Edenin paratiisi, mutta vanhatestamentillinen visio harmoniasta ihmisen, Jumalan ja luonnon välillä vallitsee.

Tarina on niin täynnä viittauksia uskontoon, että en osaa niitä kattavasti tässä arvioida. Ehkä mielenkiintoisimmaksi nousee kuitenkin päähenkilön tarina (koska se on oikeastaan ainoa tarina koko elokuvassa). Sotilas on siis menettänyt jalkansa ja sitä kautta elämänhalunsa. Hän on pohjimmiltaan hyvä ihminen, mutta antautuu moraalisesti arvelluttavaan vakoilutehtävään saadakseen rahaa, päästäkseen leikkaukseen ja saadakseen jalkansa takaisin. Soluttautuminen uskovien yhteisöön herättää kuitenkin pragmaattiseen ateismiin turtuneessa sotilaassa puhtauden kaipuun. Syntyy yhteys (johon on - kuinkas muuten - ympätty kömpelö rakkaustarina). Yhteyden kautta syntyy oivallus uskovien yhteisön arvoista ja valinnoista. Silti sotilas jatkaa urkintaansa, eikä hän ole vielä valmis irtisanoutumaan pahasta maailmasta. Hän on jopa valmis menemään niin pitkälle, että osallistuu heimon initiaatioriittiin. Läpäistyään riitin hän huomaa olevansa yksi heistä ja alkaa väistämätön konflikti. Hänen on pakko irtisanoutua entisen elämänsä arvoista ja kytkennöistä. Kristillistä terminologiaa käyttääkseni hänet on nyt kastettu, mutta hänen on nyt elettävä sen merkitys todeksi. Lopullisesti uudestisyntyminen tapahtuu kuitenkin vasta, kun sotilas on valmis antamaan entisen ruumiinsa kuolemaan. And they lived happily ever after.

Elokuvan pääosassa on siis kolmiulotteinen visuaalisuus. Mutta kyllä se samalla herättää muiston puhtauden ja Jumalan kaipuusta, joka postmodernia aikaamme vaivaa. Tiedämme, että teknologia, jonka pitäisi luoda meille parempi maailma, samaan aikaan moninkertaistaa ihmiskunnan ikiaikaiset synnit, ahneuden, vallanhalun ja kohtuuttomuuden. Silti uskomme, että "jossakin on maa", jos ei aavan meren tuolla puolen eli Ruotsissa tai Amerikassa, niin ehkä sitten jossain muualla. "Jotain on", sanoi entinen ukko, kun ei tiennyt mitä muuta sanoa.

Kaikki mitä Avatar-elokuva uskonnollisessa mielessä julistaa kolahtaa syvälle henkisyyttä kaipaavaan sydämeen. Mutta vain se, joka uskoo, pelastuu.

Arkkipiispaehdokkaat rivissä

Jyvät alkoivat erottua akanoista, kun Tuomiokirkon kryptassa järjestettiin tänään klo 18 kaksituntinen arkkipiispaehdokkaiden paneeli. Tai oikeastaan tarkoitukseni ei ole sanoa, että ehdokkaiden joukossa on sisältä tyhjiä akanoita, vaan että kaikilla ei ole nähdäkseni samoja edellytyksiä tulla valituiksi.

Erityisesti turkulaisten kirkkoherrojen mahdollisuudet alkavat näyttää aika pieniltä - siitä huolimatta, että vaali käydään Turussa. Joukon nuorin eli Jouni Lehikoinen esiintyi sympaattisesti ja kakistelematta, mutta rock ei tässä joukossa ehkä sittenkään vakuuttanut. Tärkeimpänä uudistuksena hän nosti esiin kirkon toimintatapojen muutoksen, mikä on tietysti hyvä juttu, mutta nähdäkseni sopii paljon paremmin kirkkoherralle kuin koko kirkon puheenjohtajalle. Lehikoisen suhtautuminen Luther-säätiön olemassaoloon oli myös hieman hämmentävää, koska hän näki välirikon puhtaasti kokonaiskirkon vikana. Leuenbergin konkordiasta puhuttaessa hän teki virheen, kun sanoi kannattavansa sen allekirjoittamista, vaikka samaan hengenvetoon todisti, ettei tiedä tarkalleen, mitä se sisältää. Varmasti Lehikoisella on kannattajansa Turun papistossa, mutta laajempaan kannatukseen on vaikea uskoa.

Ehdokasjoukon vanhin eli Martti Hirvonen kompasteli omiin juttuihinsa ja pani epäilemään hänen kykyään hahmottaa esitettyjen kysymysten vakavuutta. Hän kertoi muun muassa odottavansa kuolevansa aikaisemmin kuin muut ehdokkaat. Kun aivan aluksi kysyttiin "Miksi juuri sinä?", Hirvonen esitti pitkän referaatin kokemuksestaan, mutta ei sanaakaan viran haasteista tai kirkon tulevaisuudesta. En osaa täsmällisesti arvioida, miksi hän on asettunut ehdolle. Ehkä häntä on paikallisesti toivottu vastaehdokkaaksi Kari Mäkiselle.

Olin ehkä hieman yllättynyt, että Oulun piispa Samuel Salmi tippui vaikeaselkoisten ja kompastelevien puheenvuorojensa vuoksi samaan kastiin Lehikoisen ja Hirvosen kanssa: ei mahdollisuuksia tässä joukossa. Salmi korosti ulkoisen yhteiskunnallisen aseman säilyttämistä kirkon keskeisimpänä tehtävänä. Puhe äitikirkon lempimästä sylistä tuntui hieman äitelältä. Ihmettelin myös sitä, miten hän oli päätynyt tärkeimpänä muutoshaasteena raskaiden rakenteiden purkamiseen, kun samaan aikaan hänellä kuitenkin oli selvästi halua juuri säilyttää kirkon institutionaalinen rooli. Pidin hänen vastauksiaan hieman kosiskelevina enkä kovin älyllisinä.

Entinen turkulainen, nykyinen Lähetysseuran johtaja Seppo Rissanen oli selvästi valmiimpi tehtävään kansainvälisen kokemuksensa ja kulttuurisen osaamisen myötä. Siksi jäin vähän ihmettelemään, miksi Rissanen nosti kirkossa ehdottomasti säilytettäväksi asiaksi kansankirkollisuuden, jolle hän antoi hieman kliseisen määritelmän: "evankeliumin julistaminen tavallisille ihmisille". En oikein ymmärtänyt, mitä hän sillä käytännössä tarkoitti.

SETA:n Hentilä oli tuotu paikalle esittämään puheenvuoro homoseksuaalien näkökulmasta. Aihe ei innostanut sen enempää ehdokkaita kuin paikalla ollutta yleisöäkään. Ja hyvä niin. Erot toki tulivat selvästi ilmi (paitsi että Hirvosen osalta jäin epävarmaksi, mitä hän tarkoitti Isä meidän -rukouksen rukoilemisella missä tahansa tilaisuudessa). Häkkinen, Ruokanen ja Lehikoinen olivat selväsanaisesti miehen ja naisen välisen avioliiton kannalla. Mäkinen oli ainoa, joka sanoi selkeästi, ettei näe rekisteröidyssä homoseksuaalisessa suhteessa elämistä esteenä pappisvihkimykselle. Salmi oli samaa mieltä, mutta kierteli enemmän. Rissanen piiloutui romaniasioiden ja muiden vähemmistöjen taakse, eikä saanut kunnolla sanottua kantaansa, vaikka sanoikin homopappien vihkimiselle olevan teologiset perusteet.

Nähdäkseni kisassa on kolme kärkiehdokasta: professori Miikka Ruokanen, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen ja Turun piispa Kari Mäkinen. Joku voi tietysti nähdä, että Rissanen ja Mäkinen ovat tasavahvoja, koska Mäkinen on niin vaisu. Hän oli samalla kuitenkin selkeä ja varmasti vetoaa sellaisiin valitsijoihin, jotka haluavat kirkon johtoon tutun ja turvallisen 60-lukulaisen maripaidan. (Muuten. Jokanen näistä miehistä on ihan varmasti oikea Jumalan palvelija ja ansaitsee tulla arvioiduksi kunnioittaen. Arviointia kuitenkin tehdään ja paljon raskaammin sanankääntein epävirallisesti. Ei ehkä ole paha, että blogissa on heijastuksia juuri näistä spontaanisti syntyvistä mielikuvista.)

Miikka Ruokanen oli ensimmäinen, joka vastasi "miksi juuri sinä?" -kysymykseen selkeästi kirkon johtamisen näkökulmasta. Hän myös kykeni selkeimmin visioimaan kirkon suuntaa: institutionaalisesta laitoskirkosta kohti kansanliikettä, ekumeenisissa suhteissa voimakasta panostusta kirkkojen välisiin yhteyksiin, väkinäisen sopeutumisen sijaan aktiivinen muutosjohtaminen jne. Miikkan suhde avioliittoetiikkaan on mutkaton ja sellaisena hän myös esiintyi.

Keskeisissä asioissa Häkkinen ja Ruokanen lienevät melko lähellä toisiaan. Molemmat korostivat evankeliumia kirkon luovuttamattomana aarteena. Molemmat pitivät Luther-säätiön toimia valitettavina (tosin kysymykseen erillisvihkimyksistä Häkkinen vastasi lievän myönteisesti, kun Ruokanen ja muut korostivat pappisvihkimyksiä kirkon eikä yksilön kannalta).

Eroa syntyi, kun Heikki Kotila esitti (englanniksi) kysymyksen suhteesta Leuenbergin sopimukseen joidenkin luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen välillä. Ruokanen piti tärkeänä, että myös Suomen ev.-lut. kirkko allekirjoittaa sopimuksen. Häkkinen sen sijaan vastusti allekirjoittamista, koska hänen mukaansa emme ole kaikessa samaa mieltä sopimuksen kanssa. Tässä hän edusti johdonmukaista linjaa, jossa kirkko edustaa samaa kantaa joka suuntaan. Linjalla on ollut ansionsa. Toisaalta aika on muuttunut ja kirkkojen yhteyttä ei enää pidä nähdä vain opillisena projektina, kuten Rissanen omassa vastuksessaan korosti. Itse toivoisin todella, että kirkolla olisi tässä kykyä nähdä opin ja käytännön rooli oikeassa suhteessa toisiinsa ja lähteä mukaan yhteistyöhön, jolla on vahvat perusteet, vaikka yksityiskohdissa onkin neuvoteltavaa.

Ruotsiksi esitettiin kysymys, miten perustella kirkosta eroa harkitsevalle, miksi kirkkoon pitäisi kuulua. Nähdäkseni Rissasen, Lehikoisen ja Ruokasen (ruotsinkieliset) vastaukset olivat selkeimmät, muilla kliseet pukkasivat pintaan. Mäkinen puhui jotain siitä, miten kirkon jäsenenä ei jää yksin. Eikö? Salmi puhui yhteydestä, jossa rakkaus vallitseen. Niinkö? Häkkinen ei ollut huono mainitessaan kirkon sanoman maailman parhaana lahjana, mutta ajatus ei konkretisoitunut. Rissanen ja Lehikoinen sanoivat selkeästi, että ihmisiä on muistutettava, että hengellisiä asioita ei lasketa rahassa. Miikka lähestyi asiaa messun ja Kristuksen henkilökohtaisen kohtaamisen kautta. Kieltämättä hieman pietistinen käsitys, mutta henkilökohtaisuuteen itsekin uskon.

No niin. Ensimmäinen äänestyskierros on sitten helmikuussa. Ehkä tätä ei tarvitse tämän enempää märehtiä. Onneksi kaikki on Herran kädessä.

Ohimenevää ohi mennyttä

Tuntuu siltä, että loka-marraskuu työsuma on jostain kumman syystä vyörynyt yli tammikuulle. Jos mun blogikirjoitukset jaetaan kolmeen tyyppiin, 1) saarnat ja muut hartauskirjoitelmat, 2) kannanotot päivän aiheisiin ja 3) päiväkirjamerkinnät, tämä kuuluu ehdottomasti viimeiseen ryhmään. On ihan pakko katsoa kalenteria ainakin viikko molempiin suuntiin ja yrittää selvittää itselle, mitä on tullut tehtyä ja mitä siitä pitäisi ajatella.

Viime sunnuntaina olin saarnavuorossa ensin Tuomiokirkossa ja illalla Tuomasmessussa. Olin kirkolla muistaakseni aamulla hieman kahdeksan jälkeen ja saarnajatkot päättyivät klo 13 aikaan. Iltapäivän muutamat vapaat tunnit taisimme viettää kotona ihan kolmisteen Tiina, minä ja Alissa. Tuomasmessua oli tekemässä viime vuoden tammikuussa alkaneiden MATKALLA-iltapäivien porukka. Valmisteluakin oli tehty isommalla porukalla. Maikki oli ekaa kertaa liturgina ja pärjäsi mun mielestä loistavasti. Hauska huomata silti, että en oikeasti osaa asettaa Tuomiokirkon messua ja Tuomasmessua paremmuusjärjestykseen. Ne on vaan erilaiset, puolensa molemmissa. Ennen kotiin menoa taisin vielä käydä tekemässä seuraavan viikon valmisteluja toimistolla ja kotiin pääsin joskus kymmenen jälkeen.

Maanantai aloitti kristittyjen ykseyden rukousviikon pastorien rukoushetkellä Vanhassa kirkossa klo 12. Vaikka rukoushetkeä olivat toimittamassa piispat Eero ja Ambrosius sekä isä Marino P. Henrikistä ja Klaus Korhonen Saalemista, ajatus ei ollut ihan läpäissyt Helsingin monisatalukuisen papiston aikataulutietoisuutta. Meitä taisi olla vajaat viitisenkymmentä paikalla, mikä tietysti oli ilahduttavaa sekin. Jälkeenpäin hajaannuimme lounasporukoihin lähiravintoloihin. Sovimme lounaspöydässä, että rukousviikon yhteyteen pyritään järjestämään tällainen piispojen ja seurakuntien johtajien tapaaminen tulevaisuudessakin. Meillä tosin on ensi vuonna uusi piispa, jonka ekumeenesta aktiivisuudesta ei tässä vaiheessa vielä ole tietoa.

Tiistaina oli Pyhän Henrikin päivä, mutta pakko myöntää, että en viettänyt sitä mitenkään. Sen sijaan tein hartiavoimin erinäisiä suunnitteluun, valmisteluihin ja tiedonkulkuun liittyviä toimistoharjoituksia. Yhdessä suunnittelimme muun muassa 7.2. Yhteisvastuukeräyksen avausmessua. (Ja taisi siinä olla joku kastekeskustelukin välillä.) Samalla tietysti Haitin katastrofikeräyksen organisointi alkoi täydellä teholla. Olin itsekin torstaina tunnin verran ulkona lippaan kanssa, mutta pakkasen vuoksi se jäi tosiaan siihen yhteen tuntiin.

Läskillä lukutaitoa - kampanja alkoi myös konkretisoitua. Helsingin kirkkoherrat tekivät kokouksessaan päätöksen mukaan lähtemisestä. Kaikissa kirkkoherranvirastoissa on helmikuun ajan vaaka, jossa voi käydä itsensä punnituttamassa. Sen lisäksi meillä järjestetään punnitukset tiistaina 2.2. Tuomiokirkon kryptassa klo 8-10 ja 15-18 Helsingin Sydänpiirin ystävällisellä avustuksella. Myös laskiaissunnuntain eli 14.2. messun yhteyteen yritetään järjestää punnitusmahdollisuus, mutta tuskin Tuomiokirkossa, jossa on jo ennestään Engel-palkinnon jako ja uusien työntekijöiden tehtävään siunaaminen. Agricolan messusta oli puhetta, mutta asian järjestely on toistaiseksi kesken.

Tiistaista teki merkkipäivän se, että Saara palasi kotiin Australiasta terveenä ja hyvinvoivana. Ja kassi täynnä tuliaisia, tietysti. Mulle oli muun muassa pussilliset kuivattua kengurun ja krokotiilin lihaa :-)

Illalla kokoontui lähetyksen tukiryhmä ensimmäistä kertaa lähetys-Leenan eläköitymisen jälkeen. Väkeä oli paikalla parikymmentä, mikä oli ilmeisesti ennätystasoa. Seurakunnan kansainvälisessä työssä on kovasti nostetta paitsi siksi, että Haiti on nyt kaikkien huulilla, myös siksi, että me ollaan siirrytty lähetyssihteerin ajasta kansainvälisen työn sihteerin aikaan. Samat hommat tietysti säilyvät, mutta volyymiä pystytään täysipäiväisen viran myötä lisäämään. Sihteerin tehtäviä vt:nä hoitava Laura on tarttunut rivakasti hommiin ja tulos näkyy. Tänään tietysti isona juttuna TV2:n suorana lähetettävä Haiti-konsertti Tuomiokirkossa.

Keskiviikkona kävin hoitamassa sähköpostisumaa siinä kahdeksan pintaan ennen kuin aloitimme Agricolan yhteistyöryhmän kolmituntisen kokouksen. Agricola-hanke etenee pikkuhiljaa ja samalla etsii edelleen täsmällisempää muotoaan. Ihan hyvällä fiiliksellä kokoustettiin ja kovasti toivon, että tämä vuosi sujuu mutkattomammin kuin edellinen. Pikaisen Hese-lounaan jälkeen seurasi toinen parituntinen kokous Agricolassa, josta kiiruhdin Meritulliin rekrytointihaastatteluihin. Haastatteluja riitti myös torstaille, jolloin saimme erittäin tasaisesta hakijajoukosta valituksi tuottajan Via Crucis -pääsiäistapahtumalle.

Keskiviikkona oli vielä Kryptan kohtaamispaikkailta, jossa teemana "maailman paras kirkko". Puhuimme ekumeniasta ja siitä, mikä itse kullekin on tärkeää kristillisessä uskossa. Yleensä ekumeenisen rukousviikon tilaisuuksissa on ollut mukana vierailijoita eri kirkkokunnista, mutta tällä kertaa ajattelin tehdä sen ihan tällä tavalla omalla porukalla. Ehtoollisyhteyden puuttumisesta puhuttiin ja sitä vastaan vähän kapinoitiin. Se onkin asia, jota tavallisen kristityn on ekumeniassa ehkä kaikkein vaikeinta ymmärtää. Miksi ollaan tekevinään niin paljon työtä kristittyjen ykseyden puolesta, mutta se näyttää vain entistä voimakkaammien eristävän kristityt ehtoollispöydässä? Yritin siinä tuoda esiin joitain argumentteja rehellisyyden ja johdonmukaisuuden puolesta, mutta en ole näiden perusteiden pitävyydestä itsekään ihan sydämeen asti vakuuttunut.

Torstain ja perjantain piti olla vapaapäiviä, mutta ainakin torstai meni touhutessa. Aamu tosin alkoi rauhallisesti Studium catholicumin aamurukouksella, mutta jatkui toimistotöillä. Yhden lounastapaamisen ja tunnin lipaskeräyspyrähdyksen jälkeen jatkoimme edellä mainittuja tuottaja-haastatteluja noin kahdeksaan asti illalla, jolloin ratkaisu alkoi olla valmis. Perjantai sen sijaan oli melkoisen vapaa. Aloin lukea Ron Paulin kirjaa End the Fed, joka on mielenkiintoinen pamfletti vapaan markkinatalouden puolesta ja suurten finanssilaitosten ja keskuspankkien valtaa vastaan. Illalla vierailin toukomettisten rukouspiirissä ja vietimme siinä samassa kodin siunaamista.

(Kuka tätä jaksaa enää lukea...?)

Lauantai oli rovastikuntapäivä Temppeliaukion kirkossa teemalla Luterilainen usko ja taide. Heinmäen Jaakko sai aiheen elämään ja tuntui itse asiassa tosi hyvältä keskustella jostain, mikä ei mitenkään liity johonkin ajankohtaisen asian suunnitteluun tai projektiin. Sitä paitsi Esa Ruuttunen puhui mukavasti ja lauloi mainiosti Tapio Tiitun säestämänä. Temppeliaukiosta singahdin Tuomiokirkolle katsomaan, että valmistelut illan tilaisuutta varten olivat kunnossa. Siinä välissä taisin myös valmistella puheen iltakirkkoon ja illan rukoustilaisuuteen. Iltakirkko oli siis klo 18 ja sen jälkeen Kristittyjen yhteisen rukouksen ilta klo 19.30.

Pakko sanoa, että melkoisesta mainostuksesta huolimatta vain parinsadan ihmisen joukko aiheutti pienen pettymyksen. Mutta tietysti tällaiset pettymykset menevät aika nopeasti ohi. Loppujen lopuksi sisällöllä on väliä. Ja ilta oli mun mielestä onnistunut, vaikka aikataulu venähtikin varttitunnilla. Dominikaaniveli Antoine osui puheellaan suomalaisten sydämeen. Helluntailaisen thai-maahanmuuttajanaisen todistus kosketti myös. Oikeusministeri Tuija Brax pysyi puheessaan turvallisesti maallisissa sfääreissä, mutta nosti esiin tärkeän kysymyksen parisuhdeväkivallasta. Ja Leppilammen Jukka otti teeman hyvällä tavalla rukousaiheeksi.

Ja Classic Praise on aivan loistava bändi! Leena Liimataisen sopraano, Tiina sinkkosen altto ja Lasse Riutamaan tenori vahvistettuna Jari Metsämuurosen svengillä sai kyllä kirkon soimaan. Suosittelen lämpimästi. Kolehti kerättiin tietysti Haitin uhrien hyväksi World Visionin kautta ja se tuotti reilut 1100 euroa, mikä teki laskujeni mukaan noin 5,5 euroa jokaista läsnäollutta kohti. Kiitos siitä.

Nyt on sunnuntai-iltapäivä ja lähden just kohta pakkaseen ja tuiskuun vaeltamaan kristittyjen ykseyden puolesta. Aamulla olin tietysti kirkossa, tällä kertaa kuitenkin vain avustusvuorossa. Rukousvaellus alkaa Hosanna Chapelilta (Sörnäisten rantatie 33 D). Paikka on mulle täysin outo, mutta siellä pitäisi kokoontuman ilmeisesti afrikkalaistyyppinen karsimaattinen seurakunta. Sieltä marssimme Liisankadun ortodoksiseen kotikirkkoon, josta matka jatkuu Agricolaan Elävän veden juhlaan, joka alkaa klo 18.

Onneksi nyt ei ole enempää aikaa tähän kirjoittamiseen, niin ei tarvitse alkaa miettimään alkaneen viikon tekemisiä. Päivä kerrallaan, sanoi mummo lumessa, kun kissalla pöytää pyyhki jne.

Vinum non habent - Heillä ei ole viiniä

Saarna sunnuntaina 17.1.2010 Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Agricolan kirkon tuomasmessussa klo 18. Päivän aiheena oli kertomus Kaanan häistä, missä Jeesus muutti veden viiniksi ja ilmaisi siinä jumalallisen voimansa (Joh. 2:1-11).

1. ”Heillä ei ole viiniä”

Olin pari vuotta sitten lomamatkalla Egyptissä, Luxorissa. Eräs taksikuski kertoi arvoituksen. ”Köyhällä sitä on, rikas sitä tarvitsee ja jos sitä syö, niin kuolee. Mikä se on?” Viiden minuutin ajomatkan aikana vastaus ei tullut mieleen, joten kuski jätti meidät haluttuun paikkaan ja sanoi, että kertoo vastauksen, jos hän saa kyyditä meidät myös paluumatkalla. Hieno asiakkuudensitouttamiskeino. Paluumatkalla saimme vastauksen: ”Ei mitään.” Köyhällä ei ole mitään, rikas ei tarvitse mitään ja jos ei syö mitään, niin kuolee.

Kaana-nimisen pikkukylän häissä oli ongelma. Heillä ei ollut viiniä. Emme tiedä, mikä ongelman oli aiheuttanut. Oliko varauduttu liian pieneen väkimäärään? Olivatko vieraat viipyneet pidempään kuin oli ajateltu? Vai oliko yksinkertaisesti niin, että sulhasen perheellä vain ei ollut varaa enempään? Häät olivat monipäiväinen juhla. Ne aloitettiin suurilla pidoilla, joiden jälkeen seurasi hääseremonia. Hääpari ei kuitenkaan poistunut häämatkalle, vaan jäi kotiinsa jatkamaan juhlia. Heitä kutsuttiin kuninkaaksi ja kuningattareksi, päähän laitettiin kruunut ja heitä palveltiin kuin kuninkaallisia. Juhlat saattoivat kestää useita päiviä, joten muutamankin ylimääräisen vieraan saapuminen saattoi köyhien ihmisten parissa merkitä paljon. Ja vieraanvaraisuus oli itämaisen tavan mukaan pyhä velvollisuus. Viinin loppuminen oli suuri häpeä sulhasen perheelle, joka tavan mukaan vastasi järjestelyistä. Köyhyys voi olla iso häpeä.

Mutta entä jos itäimaiseen hääjuhlaperinteeseen liittyvät yksityis­kohdat eivät tällä kertaa olekaan tärkeintä, vaan se, miten ja mitä varten evankelista siitä kertoo? Jotkut raamatunlukijat eivät pidä Johanneksen evankeliumista. Veden muuttaminen 600 litraksi viiniä pelkän Jumalan valtakunnan symboliikan takia on liian paksua tavaraa. Evankeliumia pidetään liian korkea­lentoisena, liian symbolisena, ehkä liian teologisena. Mutta monille muille Johannes on evankeliumeista rakkain ja tärkein, koska se on niin uppoutunut Jeesuksen persoonaan ja siihen salaisuuteen, kuka hän oikein oli. Sana, joka tuli lihaksi. Elämän leipä. Maailman valo. Tie, totuus ja elämä. Ja juuri siitä tässäkin kertomuksessa on kysymys. Jeesus ilmaisi siellä ensimmäisen kerran kirkkautensa. (Siksi Kaanan häät ovat kuuluneet varhaisista ajoista lähtien loppiaiseen, joka on teofanian, Jumalan ilmestymisen juhla.)

Kertomuksessa Kaanan häistä Jeesus ei siis ensisijaisesti esiinny mahtavana ihmeidentekijänä, jokaisen janoisen sankarina, joka pystyy milloin tahansa hukuttamaan pikkukylän asukkaat 600 litraan viiniä. Evankelista Johannekselle hän on Ihmisen Poika, joka on täysin kotonaan tässä maailmassa, mutta samalla täysin tietoinen siitä toisesta maailmasta, jota hän itse edustaa. Vesiastiat, jotka Jeesus täytti, oli tarkoitettu vanhan liiton mukaisia pesuja varten. Mutta tässä oli hän, joka pesee ihmisen sisältä, mistä pahuus on lähtöisin. Ja puhdistavaa viiniä, joka on hänen oma verensä, on niin paljon, että se riittää peittämään koko maailman synnit. Juuri siksi sanoma Jeesuksesta ylittää paikan ja ajan rajat.

2. Haitissa tarvitaan ihmeidentekijöitä

Heillä ei ole viiniä. Heillä ei ole kotia. Heillä ei ole enää rakkaita perheenjäseniä, jotka ovat hautautuneet jonnekin sortuneiden rakennusten raunioihin. Heillä ei ole edes puhdasta vettä. Heillä ei ole mitään. Aamun tietojen mukaan jo 50.000 ihmistä on haudattu, kymmenettuhannet odottavat edelleen hautaamistaan.

Tällaiset katastrofit vetävät hiljaiseksi. Ne masentavat ja järkyttävät. Ja sitä kautta ne voivat tehdä pessimistiseksi. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Jos ei syö mitään, kuolee. Miten apu voidaan saada kaikille tarvitseville? Toisaalta koko maailman katse on tällä hetkellä kohdistettu Haitiin. Varmasti siellä asiat saadaan ajan kuluessa taas rullaamaan. Mutta miten käy kaikille niille miljoonille, joiden hädästä ei puhuta? Monelle käy huonosti.

Mutta silti toivoa on. Kerron esimerkin ei niin kaukaisesta menneisyydestä. Ennen adventtia kuulimme hälyttäviä uutisia Itä-Afrikan kuivuusongelmasta. Lehdistö ei siitä ole juurikaan kirjoittanut, mutta pari vuotta jatkuneen kuivuuden vuoksi Etiopiassa ja Keniassa miljoonat ihmiset näkevät nälkää ja ovat ulkopuolisen hätäavun varassa. Suomen World Visionin hanke Kenian Baringossa oli tilanteessa, että se pitäisi lopettaa. Vettä oli lokakuun lopulla juuri satanut ja kylvöjä oli tehty. Jos hyvin kävisi satoa saataisiin helmi-maaliskuussa. Mutta juuri nyt hankkeelta oli rahat lopussa ja se pitäisi purkaa. Tarvitaan äkkiä 100.000 euroa, että hanke ja sen kautta tuhansien ihmisten ruokahuolto voidaan pitää hengissä kevääseen. Normaalit rahoituskanavat oli kuitenkin käytetty. Mitä uutta nyt enää voitaisiin keksiä?

Tieto Baringon tilanteesta tuli juuri, kun olimme pitäneet täällä Agricolassa kaksipäiväisen Global Leadership Summit seminaarin. Monet MATKALLA-iltapäiviin osallistuneet olivat siellä mukana. Heräsi yhteinen halu tehdä jotain. Kerättiin yksi kolehti, muutiin joulupuuroa myyjäisten yhteydessä. Yksi järjesti keräyksen koulussa, jossa toimii opettajana. Yksi lähti lukemaan Dostojevskin Idioottia Narinkkatorille. Saapui yksittäinen iso lahjoitus. Ja saapui valtava määrä pienempiä. Kun ennen vuodenvaihdetta tilit laskettiin, tarvittava 100.000 euroa oli kasassa.

Mitä Baringon hätäapukampanja meille opetti? Jokaisella on jotakin. Varsinkin sillä, joka ajattelee, että minulle ei ole mitään, juuri hänellä voi olla se, mikä on ratkaisevaa. Sen verran tarvitaan, että on valmis antamaan käyttöön sen, mikä vielä on jäljellä. Jumala ottaa käyttöön sen, minkä sinä olet valmis antamaan. Laita itsesi likoon. Ei tarvitse olla uskon sankari, eikä ihmeidentekijä. Jumala ottaa sen, mitä sinulla on, ja hänen vallassaan on tehdä ihmeitä.

3. Onhan köyhälläkin aina jotain

Jos ei muuta, niin oma elämä. Luxorilaisen taksikuskin arvoitus oli näppärä, mutta onko se totta? Toimisiko se vielä osuvammin, kun käännämme sen johannekselaisittain toisen maailman todellisuuteen? Hengellisesti köyhällä sitä on, rikas sitä tarvitsee ja jos sitä syö, saa elämän. Mikä se on? Vastauksen saat, kun tulet ehtoollispöytään.

Jumala toimii juuri siellä, missä näyttää olevan vain ei-mitään. Kaiken historiallisen kritiikin jälkeenkin on selvää, että Jeesus ilmaisi kirkkautensa juuri siellä, missä jotain puuttui, ja siellä missä häntä tarvittiin. Hän aivan varmasti paransi sairaita ja antoi toivoa köyhille ja sidotuille, muuten emme tietäisi hänestä tänä päivänä mitään. Psalminkirjoittajat kutsuvat itseään köyhiksi ja avuttomiksi, koska he tietävät, että juuri se on rukoilijan oikea asenne. Jumala on kaikkialla siellä, minne hänet päästetään. Mutta siellä, missä elämä on jo kaikkea muuta, Häntä harvemmin nähdään.

”Heillä ei ole viiniä” oli Jeesuksen äidin toteamus. Tässä kertomuksessa hän on esikuva, joka edustaa meitä, seurakuntaa. Hän opettaa meitä sanomaan ääneen sen, mitä meiltä puuttuu. Viiniä ja ruokaa meillä saattaa olla liikaakin, mutta mitä sinulta puuttuu? Sano se Jeesukselle. Voi olla, että Jeesus vastaa: ”Älä hätäile, minun aikani ei vielä ole tullut.” Sano se silti.

Ja kun olet sen sanonut ja kun Jeesus on sinua kuullut, Jeesuksen äiti opettaa vielä yhden asian: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.”

Jeesus, meillä ei ole mitään. Mutta mitä sinä sanot, sen me haluamme tehdä.

Ylipainosta aliravitsemukseen ja maanjäristykseen

No niin. Joku on ehtinyt jo ehtinyt kirjoittaa tänään ilmestyneeseen Kotimaa-lehteen ahdasmielisen mielipidekirjoituksen, miten vaarallista kristittyjen on mennä mukaan THL:n läskillä lukutaitoa -kampanjaan. (Kirjoittajalla on nimikin, mutta en halua sitä tässä mainita, koska hän on kirjoituksestaan huolimatta todennäköisesti minua fiksumpi ihminen, jonka persoonan painoarvoa en halua asettaa vaakakuppiin ;-) Kirkkoon pitää kuulemma saada tulla niin epäonnistuneen ja voimattomana kuin on. Kansanterveyden kohentaminen on tämän teologisen suuntauksen mukaan vaarallista harhaoppia, "jota yhteiskunnassamme monilla tahoilla sumeilematta lietsotaan". Nyt siis Terveyden ja hyvinvoinnin laitoskin on saatu liitetyksi näihin arvelluttaviin yhteiskunnallisiin "tahoihin".

No, kyseessä on tietysti jonkinlainen käsitteellinen väärinkäsitys. Siitä, että Jumala armahtaa ihmisen läskeineen ja synteineen päivineen, johdetaan ajatus, että näille edellä mainituille ihmisen elämään kuuluville seikoille ei sen jälkeen saa tehdä mitään turmelematta tätä Jumalan armahdusta. Ja siitä, että ihmisiä kehotetaan terveellisempiin elämäntapoihin, johdetaan ajatus, että ihmisen arvo punnitaan näillä terveyteen ja hyvinvointiin liittyvillä mittareilla. Mutta kuka niin on väittänyt? En oikein osaa nähdä, mihin tällainen logiikka perustuu.

Tietysti kirjoittajalla on puhtaat tarkoitusperät ja oikea huoli. Kirkko ei ole kansanterveyslaitos eikä sen pidä pyrkiä sellaiseksi. Sairaat, heikot ja ylilihavat ovat yhtä tervetulleita kirkkoon kuin terveet ja treenatut. Jumalan valtakunta kääntää tässäkin arvot päälaelleen. Jumalan vaakakupissa ei kukaan ole ylipainoinen, vaan jokainen havaitaan köykäiseksi. Mene, mene, tekel u-farsin. Miina, miina, sekeli ja puoli sekeliä. Laskettu, laskettu, punnittu, jaettu (Dan. 5:25). Olisi kuitenkin kiva, jos voisin kirkon jäsenenä ja kristittynä osallistua oman ja koko kansan terveyttä vaalivaan kampanjaan ilman, että minua sen vuoksi pidetään harhaoppisena. Vai olisiko parempi, että kirkko sanoutuu jyrkästi irti terveyden kohtentamiseen tähtäävistä toimenpiteistä, ettei armoa turhennettaisi? Pitäisikö sairaaloissakin lakata pyrkimästä potilaan paranemiseen ja pikemminkin järjestää mukavat oltavat antamalla paljon mömmöjä? Ehkä psykiatrisessa hoidossa tähän jo pyritäänkin...

- -

Pappi ja Idiootti -kampanja tuotti lopulta yli 10.000 euroa. Kiitos kaikille teille, jotka osallistuitte joko ostamalla sivun, rohkaisemalla tai olemalla käytännön apuna. Facebook-ryhmässäkin oli melkein 700 jäsentä. Kokonaisuudessaan Suomen World Visionin adventtikampanja Kenian Baringon ruokahuollon turvaamiseksi tuotti melko tarkkaan sen 100.000 euroa, jota haettiin. Se mikä vielä joulukuun alussa näytti melkein ylivoimaiselta tavoitteelta, on nyt saavutettu. Hankkeen jatko on turvattu toukokuuhun saakka. Kyllä joskus kannattaa ihan oikeasti yrittää jotain ja vähän vaikka kilvoitella. Jos ei oman terveytensä vuoksi, niin toisten tyhjien mahojen vuoksi sitten.

Olimme varanneet viime vuoden puolella ensi sunnuntain 17.1. Tuomasmessun kolehtikohteeksi juuri Kenian Baringon, koska monet meistä messun toimittajista olivat mukana kampanjassa. Kolehti kerätään tässä tilanteessa kuitenkin ilman muuta Haitiin. Suomen World Vision on siellä avustuksessa mukana ja toimittaa kolehdin perille. Kolehtipuheessa on siis mahdollisuus kertoa paitsi uudesta katastrofista myös siitä, että avustus menee perille ja toivo elää.

Olen siis sunnuntaina saarnavuorossa sekä aamulla Tuomiokirkossa että illalla Tuomasmessussa. Saa nähdä paraneeko saarna siinä välillä.

Vuoden eka

Vähän ehkä itseäkin hämmästyttää, että oikeasti tämä on vuoden ensimmäinen posti ja nyt on jo 10. päivä. En edes osaa sanoa, mistä bloggaamattomuus tällä kertaa johtuu. Aikaa varmaan olisi ollut, mutta jostain syystä vain ei ole ollut sisäistä tarvetta kirjoittaa kuolemattomia (tai kuolleena syntyneitä) ajatuksia tietoverkkoon. Tänään oli kuitenkin saarnavuoro Tuomiokirkossa, joten tässä päivän Sana.

Loppiaisen jälkeisen sunnuntain aiheena on kasteen lahja, joka Matteuksen evankeliumin (3:13-17) perusteella fokusoituu Jeesuksen kasteeseen.

Kaste on lahja ja kutsumus

Kaste on Suomen ev.-lut. kirkon merkittävä kivijalka sekä väestöllisesti että teologisesti. Suomessa kastetaan Suomen ev.-lut. kirkon jäseniksi nykyään noin 84% kaikista syntyvistä lapsista. Tosin vuonna 1980 kastettiin vielä 92% syntyneistä, joten prosenttiosuus on laskenut tasaiseen tahtiin. Kysyn aina rippikoulussa nuorilta, mitä mieltä he ovat siitä, että heidät on kastettu lapsena. Yleensä noin puolet 14-vuotiaista sanoo, että olisivat saaneet jättää kastamatta. Vaikuttaa siltä, että joko vanhemmat eivät ole kertoneet lapsilleen, miksi he ovat halunneet kastaa heidät, tai sitten perustelut eivät ole vakuuttaneet. Kirkon kivijalka näyttää tässä valossa melko huterolta.

Toisaalta asian voi nähdä aivan päinvastoin. Kastettujen osuus on edelleen enemmän kuin kirkkoon kuuluvien määrä. Vaikka nuoret isät eroavatkin kirkosta välttyäkseen kirkollisverolta, heidän lastensa äidit pysyvät jäseninä ja haluavat myös, että lapset kastetaan. Viidentoista vuoden kuluttua suomalaisista edelleen valtaosa kuuluu kirkkoon, maksaa kirkollisveronsa ja kastaa lapsensa.

Minutkin on kastettu lapsena, tarkemmin sanottuna 13-vuotiaana. Kuten monet tiedätte, olen syntynyt helluntailaiseen kotiin. Helluntailaisilla on tapana kastaa nuori vasta sitten, kun tämä itse ilmaisee siihen halunsa. Puhutaan uskovien kasteesta, että ensin tullaan uskoon, sitten kastetaan. Tein siis tämän ratkaisun 13-vuotiaana. Jälkeenpäin ajatellen ratkaiseva, ehkä jopa ainoa merkittävä syy siihen, että halusin kasteelle, oli vanhemmiltani saatu opetus ja seurakunnassa vallinnut tapa. Sain uskon perintönä vanhemmiltani, vaikka toki jouduin miettimään oman suhtautumiseni siihen (aivan kuten rippikoululaisetkin joutuvat). En siis oikein jaksa innosta siitä, että uskovien kastaminen ja lapsikaste nähdään kovin erilaisina toimituksina.

Joidenkin kirkkovuoden aiheiden kanssa saarnaajan on kovasti mietittävä, miten Jeesuksen elämän ja Raamatun tapahtumat tuotaisiin elävällä tavalla keskelle tätä päivää. Kasteen kohdalla näyttää mielestäni olevan aivan toisinpäin. Kaste on meille tuttua nykypäivän todellisuutta. Siksi onkin tärkeämpää katsoa taaksepäin, sen perusteisiin, Jeesuksen kasteeseen.

Jeesuksen kaste

Miksi Jeesus piti kastaa? Kaste on rituaalinen pesu, puhdistautumista saastaisuudesta. Eikö Jeesus ollut jo puhdas ja synnitön? Oli. Ja silti hänet piti kastaa. Ja jos ymmärrämme, miksi Jeesuksen piti saada kaste, voimme ehkä uudelleen löytää oman kasteemme arvon.

”Johanneksen kasteelle laskeutuminen merkitsee syyllisyyden tunnustamista ja anteeksiannon pyytämistä, niin että uusi alku on mahdollinen”, kirjoittaa Joseph Ratzinger eli paavi Benedictus XVI kirjassaan Jeesus Nasaretilainen (Edita 2008, s. 37). ”Astuessaan alas veteen kastettavat tunnustavat syntinsä ja koettavat vapautua syyllisyyden painaman menneisyytensä taakasta.” Kaste, joka alun perin on toimitettu upottamalla, on hauta. Upottaminen merkitsee hautaamista, taakse jättämistä, pois luovuttamista. Eikä tämä johannekselainen kasteen merkitys jäänyt täysin pois kristillisestäkään kasteesta.

Luther selittää vähäkatekismuksessa vesikasteen merkitystä näin: ”Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.”

Astuessaan serkkunsa Johanneksen kanssa Jordan-virtaan kastettavaksi, Jeesus siis astui hautaan. Hän tuli hylkäämään synnin ja kuoleman noustakseen ylös iankaikkisesti elävänä, vanhurskaana ja puhtaana. Miksi ihmeessä? Johanneskin oli hämillään: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” Mutta Jeesus torjuu vastaväitteet: ”Älä nyt vastustele. Näin meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus.”

Johanneksen ja Jeesuksen kielenkäytössä vanhurskaus tarkoitti ihmisen vastausta Jumalan laille ja opetukselle Pyhissä Kirjoituksissa, siis Toorassa ja profeetoissa. Vanhurskaus oli Jumalan valtakunnan ikeen kantamista, myöntymistä Jumalan tahtoon. Vanhurskauden täyttäminen oli juuri sitä, mitä Jeesus opetti seuraajansa joka päivä rukoilemaan: ”tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päälle niin kuin taivaassa”.

Astuessaan Jordaniin Johanneksen kastettavaksi Jeesus siis vastaanotti kutsumuksensa, Jumalan tahdon seuraamisen. Se merkitsi hänen kohdallaan syntiseksi tulemista, osallisuutta meidän – sinun ja minun syyllisyyteen – kaikkien maailman syntien kantamista aina kuolemaan asti, hautaan asti (”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnit!”). Mutta kun Jeesus, lihaksi tullut Jumala, astui kasteen hautaan, hän tempaisi auki syvyyden ovet, sitoi sen Vahvan, joka hallitsee maailmaa ja ihmisiä syyllisyyden avulla. Jeesus käänsi olemisen merkityksen, hän avasi uuden maailmanjärjestyksen ja teki mahdottoman mahdolliseksi. Hän herättää kuolleista ja antaa iankaikkisen elämän jokaiselle, joka häntä seuraa. Jeesuksen piti ottaa kaste, koska kaste sisälsi hänen koko toimeksiantonsa: maailman pelastamisen.

Kaste on kutsumus

Ja nyt me olemme valmiita palaamaan omaan kasteeseemme. Sinut on kastettu, koska Jumalalla on sinua varten suunnitelma. Tämän suunnitelman tarkoituksena on tehdä sinusta, minusta ja jokaisesta maapallon asukkaasta Jeesuksen seuraaja (”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…”). Jeesuksen tie kulki vääjäämättä kasteesta kohti ristiä ja kuolemaa. Se on ihmisen osa, jota me pyrimme vimmatusti vastustamaan taistelemalla kohtaloamme vastaan. Ihminen rakentaa ympärilleen suojamuureja, varastoi tavaraa, pyrkii kaikin keinoin pitämään huolta omasta menestyksestään jollain tavalla varautuakseen kuolemaa vastaan. Mutta kaikki se, mitä ihminen pitää keinoina vapautua kuoleman otteesta, itse asiassa orjuuttaa häntä entistä enemmän. Itsekkyys ei ole tie vapauteen, se on tie orjuuteen.

Jeesuksen kaste osoittaa toisenlaisen tien vapauteen: antautuminen Jumalan tahtoon. Ihminen, joka Jeesusta seuraten luovuttaa itsensä kasteen hautaan, voittaa koko maailman. Sinut ja minut on kastettu Kristuksen kuolemaan, jotta sinun ja minun ei tarvitsisi kuolla, vaan me saamme elää. Mikään voima tai valta maan päällä, maan alla tai taivaassa ei siis voi temmata sinua pois Jumalan rakkaudesta, joka on sinetöity kasteessa.

Puhe kasteesta ja sen merkityksestä on turhaa, jos se jää vain ulkoa opittujen ja itsestään selvien teologisten seikkojen toisteluksi. Kaste on kutsumus, joka uudistetaan päivä päivältä. Joka päivä meitä houkutellaan elämään kutsumuksemme ulkopuolella, itseämme varten, ulkoisten asioiden ja olosuhteiden vankeina. Mutta Jumala ”pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät”. Jumala itse on täydellisesti sitoutunut tähän liittoon ja sen merkiksi hän on luvannut olla meidän kanssamme Pyhän Henkensä kautta. Seurakunta ja kirkko, joka elää Pyhän Hengen voimasta ja Jumalan uskollisuuteen luottaen, ei ole häviävä kulttuuri-instituutio, vaan Jumalan valtakunta ihmisten keskellä, joka tarjoaa pelastuksen tälle maailmalle.