Tälle uudestisyntymisen fantasialle on siis luotu tarina ja filmatisointi. Tapahtumapaikkana on planeetta nimeltä Pandora, jossa häikäilemätön ihmiskunta kaivaa kallista metallia piittaamatta luonnosta ja alkuasukkaista. Itse tarina oli melkein hävettävän pliisu ja kliseinen. Upean visuaalisuuden vastapainoksi hahmot olivat mustavalkoisen yllätyksettömiä. Vain päähenkilössä on havaittavissa pienen kehityskertomuksen siementä, muiden henkilöiden persoonallisuuksille ei ole räiskinnän ohessa aikaa. Kliseisyys on ajoittain jopa luotaantyöntävää. Kun alkuasukkaiden puukaupunki on tuhottu ja he ovat joutuneet pakosalle, koko heimon pitää kuitenkin keskittyä surunsa keskellä parantamaan amerikkalaista tiedenaista, joka haavoittui omiensa luodeista. Tarinan kannalta olisi ollut mahdotonta lähteä nyyhkimään tapettuja alkuasukkaita ja heidän lapsiaan.
Tämän kömpelön tarinan ylle on kuitenkin sälytetty valtava henkisyyden painolasti. Ihmiskunta koneineen ja aseineen edustaa käytännöllistä ateismia. He nauravat alkuasukkaiden uskolle ja ajattelevat vain rahaa. Alkuasukkaat kunnioittavat elämää ja sen antajaa, Eywaa. Äitijumalan nimessä on tahallinen heprealaisperäinen klangi; se on yhdistelmä nimistä Jahwe ja Eva. (Etymologisesti Jahwe liitetään olla-verbiin ["se joka on"] ja Eva elää-verbiin [hepr. hawaa; "kaiken elävän äiti"].) Yhteys Eywaan syntyy tietyssä pyhitetyssä paikassa puun oksaston kautta rukoillen. Puu on juuriensa kautta yhteydessä maahan ja sitä kautta heimon ja maan muistiin.
Alkuasukkaat ovat ihmisiä kookkaampia, ketterämpiä ja ylväämpiä muodoltaan, mutta yhteyden vaaliminen luontoon tekee heidät teknologisesti alkukantaisiksi. He eivät ole kasvissyöjiä, vaan metsästys kuuluu asiaan. Jokainen tappo on samalla pyhä uhritoimitus, jossa tapettua eläintä kiitetään ja sen olemusta kunnioitetaan. Kyseessä ei siis ole aivan Edenin paratiisi, mutta vanhatestamentillinen visio harmoniasta ihmisen, Jumalan ja luonnon välillä vallitsee.
Tarina on niin täynnä viittauksia uskontoon, että en osaa niitä kattavasti tässä arvioida. Ehkä mielenkiintoisimmaksi nousee kuitenkin päähenkilön tarina (koska se on oikeastaan ainoa tarina koko elokuvassa). Sotilas on siis menettänyt jalkansa ja sitä kautta elämänhalunsa. Hän on pohjimmiltaan hyvä ihminen, mutta antautuu moraalisesti arvelluttavaan vakoilutehtävään saadakseen rahaa, päästäkseen leikkaukseen ja saadakseen jalkansa takaisin. Soluttautuminen uskovien yhteisöön herättää kuitenkin pragmaattiseen ateismiin turtuneessa sotilaassa puhtauden kaipuun. Syntyy yhteys (johon on - kuinkas muuten - ympätty kömpelö rakkaustarina). Yhteyden kautta syntyy oivallus uskovien yhteisön arvoista ja valinnoista. Silti sotilas jatkaa urkintaansa, eikä hän ole vielä valmis irtisanoutumaan pahasta maailmasta. Hän on jopa valmis menemään niin pitkälle, että osallistuu heimon initiaatioriittiin. Läpäistyään riitin hän huomaa olevansa yksi heistä ja alkaa väistämätön konflikti. Hänen on pakko irtisanoutua entisen elämänsä arvoista ja kytkennöistä. Kristillistä terminologiaa käyttääkseni hänet on nyt kastettu, mutta hänen on nyt elettävä sen merkitys todeksi. Lopullisesti uudestisyntyminen tapahtuu kuitenkin vasta, kun sotilas on valmis antamaan entisen ruumiinsa kuolemaan. And they lived happily ever after.
Elokuvan pääosassa on siis kolmiulotteinen visuaalisuus. Mutta kyllä se samalla herättää muiston puhtauden ja Jumalan kaipuusta, joka postmodernia aikaamme vaivaa. Tiedämme, että teknologia, jonka pitäisi luoda meille parempi maailma, samaan aikaan moninkertaistaa ihmiskunnan ikiaikaiset synnit, ahneuden, vallanhalun ja kohtuuttomuuden. Silti uskomme, että "jossakin on maa", jos ei aavan meren tuolla puolen eli Ruotsissa tai Amerikassa, niin ehkä sitten jossain muualla. "Jotain on", sanoi entinen ukko, kun ei tiennyt mitä muuta sanoa.
Kaikki mitä Avatar-elokuva uskonnollisessa mielessä julistaa kolahtaa syvälle henkisyyttä kaipaavaan sydämeen. Mutta vain se, joka uskoo, pelastuu.
