Erityisesti turkulaisten kirkkoherrojen mahdollisuudet alkavat näyttää aika pieniltä - siitä huolimatta, että vaali käydään Turussa. Joukon nuorin eli Jouni Lehikoinen esiintyi sympaattisesti ja kakistelematta, mutta rock ei tässä joukossa ehkä sittenkään vakuuttanut. Tärkeimpänä uudistuksena hän nosti esiin kirkon toimintatapojen muutoksen, mikä on tietysti hyvä juttu, mutta nähdäkseni sopii paljon paremmin kirkkoherralle kuin koko kirkon puheenjohtajalle. Lehikoisen suhtautuminen Luther-säätiön olemassaoloon oli myös hieman hämmentävää, koska hän näki välirikon puhtaasti kokonaiskirkon vikana. Leuenbergin konkordiasta puhuttaessa hän teki virheen, kun sanoi kannattavansa sen allekirjoittamista, vaikka samaan hengenvetoon todisti, ettei tiedä tarkalleen, mitä se sisältää. Varmasti Lehikoisella on kannattajansa Turun papistossa, mutta laajempaan kannatukseen on vaikea uskoa.
Ehdokasjoukon vanhin eli Martti Hirvonen kompasteli omiin juttuihinsa ja pani epäilemään hänen kykyään hahmottaa esitettyjen kysymysten vakavuutta. Hän kertoi muun muassa odottavansa kuolevansa aikaisemmin kuin muut ehdokkaat. Kun aivan aluksi kysyttiin "Miksi juuri sinä?", Hirvonen esitti pitkän referaatin kokemuksestaan, mutta ei sanaakaan viran haasteista tai kirkon tulevaisuudesta. En osaa täsmällisesti arvioida, miksi hän on asettunut ehdolle. Ehkä häntä on paikallisesti toivottu vastaehdokkaaksi Kari Mäkiselle.
Olin ehkä hieman yllättynyt, että Oulun piispa Samuel Salmi tippui vaikeaselkoisten ja kompastelevien puheenvuorojensa vuoksi samaan kastiin Lehikoisen ja Hirvosen kanssa: ei mahdollisuuksia tässä joukossa. Salmi korosti ulkoisen yhteiskunnallisen aseman säilyttämistä kirkon keskeisimpänä tehtävänä. Puhe äitikirkon lempimästä sylistä tuntui hieman äitelältä. Ihmettelin myös sitä, miten hän oli päätynyt tärkeimpänä muutoshaasteena raskaiden rakenteiden purkamiseen, kun samaan aikaan hänellä kuitenkin oli selvästi halua juuri säilyttää kirkon institutionaalinen rooli. Pidin hänen vastauksiaan hieman kosiskelevina enkä kovin älyllisinä.
Entinen turkulainen, nykyinen Lähetysseuran johtaja Seppo Rissanen oli selvästi valmiimpi tehtävään kansainvälisen kokemuksensa ja kulttuurisen osaamisen myötä. Siksi jäin vähän ihmettelemään, miksi Rissanen nosti kirkossa ehdottomasti säilytettäväksi asiaksi kansankirkollisuuden, jolle hän antoi hieman kliseisen määritelmän: "evankeliumin julistaminen tavallisille ihmisille". En oikein ymmärtänyt, mitä hän sillä käytännössä tarkoitti.
SETA:n Hentilä oli tuotu paikalle esittämään puheenvuoro homoseksuaalien näkökulmasta. Aihe ei innostanut sen enempää ehdokkaita kuin paikalla ollutta yleisöäkään. Ja hyvä niin. Erot toki tulivat selvästi ilmi (paitsi että Hirvosen osalta jäin epävarmaksi, mitä hän tarkoitti Isä meidän -rukouksen rukoilemisella missä tahansa tilaisuudessa). Häkkinen, Ruokanen ja Lehikoinen olivat selväsanaisesti miehen ja naisen välisen avioliiton kannalla. Mäkinen oli ainoa, joka sanoi selkeästi, ettei näe rekisteröidyssä homoseksuaalisessa suhteessa elämistä esteenä pappisvihkimykselle. Salmi oli samaa mieltä, mutta kierteli enemmän. Rissanen piiloutui romaniasioiden ja muiden vähemmistöjen taakse, eikä saanut kunnolla sanottua kantaansa, vaikka sanoikin homopappien vihkimiselle olevan teologiset perusteet.
Nähdäkseni kisassa on kolme kärkiehdokasta: professori Miikka Ruokanen, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen ja Turun piispa Kari Mäkinen. Joku voi tietysti nähdä, että Rissanen ja Mäkinen ovat tasavahvoja, koska Mäkinen on niin vaisu. Hän oli samalla kuitenkin selkeä ja varmasti vetoaa sellaisiin valitsijoihin, jotka haluavat kirkon johtoon tutun ja turvallisen 60-lukulaisen maripaidan. (Muuten. Jokanen näistä miehistä on ihan varmasti oikea Jumalan palvelija ja ansaitsee tulla arvioiduksi kunnioittaen. Arviointia kuitenkin tehdään ja paljon raskaammin sanankääntein epävirallisesti. Ei ehkä ole paha, että blogissa on heijastuksia juuri näistä spontaanisti syntyvistä mielikuvista.)
Miikka Ruokanen oli ensimmäinen, joka vastasi "miksi juuri sinä?" -kysymykseen selkeästi kirkon johtamisen näkökulmasta. Hän myös kykeni selkeimmin visioimaan kirkon suuntaa: institutionaalisesta laitoskirkosta kohti kansanliikettä, ekumeenisissa suhteissa voimakasta panostusta kirkkojen välisiin yhteyksiin, väkinäisen sopeutumisen sijaan aktiivinen muutosjohtaminen jne. Miikkan suhde avioliittoetiikkaan on mutkaton ja sellaisena hän myös esiintyi.
Keskeisissä asioissa Häkkinen ja Ruokanen lienevät melko lähellä toisiaan. Molemmat korostivat evankeliumia kirkon luovuttamattomana aarteena. Molemmat pitivät Luther-säätiön toimia valitettavina (tosin kysymykseen erillisvihkimyksistä Häkkinen vastasi lievän myönteisesti, kun Ruokanen ja muut korostivat pappisvihkimyksiä kirkon eikä yksilön kannalta).
Eroa syntyi, kun Heikki Kotila esitti (englanniksi) kysymyksen suhteesta Leuenbergin sopimukseen joidenkin luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen välillä. Ruokanen piti tärkeänä, että myös Suomen ev.-lut. kirkko allekirjoittaa sopimuksen. Häkkinen sen sijaan vastusti allekirjoittamista, koska hänen mukaansa emme ole kaikessa samaa mieltä sopimuksen kanssa. Tässä hän edusti johdonmukaista linjaa, jossa kirkko edustaa samaa kantaa joka suuntaan. Linjalla on ollut ansionsa. Toisaalta aika on muuttunut ja kirkkojen yhteyttä ei enää pidä nähdä vain opillisena projektina, kuten Rissanen omassa vastuksessaan korosti. Itse toivoisin todella, että kirkolla olisi tässä kykyä nähdä opin ja käytännön rooli oikeassa suhteessa toisiinsa ja lähteä mukaan yhteistyöhön, jolla on vahvat perusteet, vaikka yksityiskohdissa onkin neuvoteltavaa.
Ruotsiksi esitettiin kysymys, miten perustella kirkosta eroa harkitsevalle, miksi kirkkoon pitäisi kuulua. Nähdäkseni Rissasen, Lehikoisen ja Ruokasen (ruotsinkieliset) vastaukset olivat selkeimmät, muilla kliseet pukkasivat pintaan. Mäkinen puhui jotain siitä, miten kirkon jäsenenä ei jää yksin. Eikö? Salmi puhui yhteydestä, jossa rakkaus vallitseen. Niinkö? Häkkinen ei ollut huono mainitessaan kirkon sanoman maailman parhaana lahjana, mutta ajatus ei konkretisoitunut. Rissanen ja Lehikoinen sanoivat selkeästi, että ihmisiä on muistutettava, että hengellisiä asioita ei lasketa rahassa. Miikka lähestyi asiaa messun ja Kristuksen henkilökohtaisen kohtaamisen kautta. Kieltämättä hieman pietistinen käsitys, mutta henkilökohtaisuuteen itsekin uskon.
No niin. Ensimmäinen äänestyskierros on sitten helmikuussa. Ehkä tätä ei tarvitse tämän enempää märehtiä. Onneksi kaikki on Herran kädessä.
