Vapautta vai leipää

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 26.4.2009 klo 10
Hyvä Paimen (Misericordia Domini)

Jeesuksen lammasvertauksilla on minulle hyvin henkilökohtainen merkitys. Kun olin pieni, isä kysyi minulta: ”Arto, tahdothan sinäkin olla Jeesuksen lammas?” Mihin minä vastasin napakasti: ”En mä ole lammas. Mä olen pässi.”

Jeesuksen vertaus lammastarhasta on läpeensä tuttua raamatullista kuvakieltä, mutta se avautuu moniin suuntiin. Tämä saarna jakautuu kahteen osaan. Ensin sukellamme kysymykseen: Mihin Jeesus oikein vertauksillaan pyrki? Mihin hän oikeastaan ihmisiä kutsui? Pystymmekö perkaamaan kaikesta kliseisestä ja turvallisesta Jeesus-puheestamme esille sitä, mikä on todella aitoa ja alkuperäistä? Sen jälkeen palaamme uudestaan evankeliumin vertaukseen.

Jeesuksen seuraamisesta
Fedor Dostojevski kuvaa romaanissaan Karamazovin veljekset kahden veljen, Ivanin ja Aleksein, välistä keskustelua. Aleksei on viaton, hurskas ja rakastettava nuorukainen, kun taas Ivan on menettänyt lapsenuskonsa ja sen tilalle on tullut kyyninen epäily. Silti hän haluaa uskoa ja vakuuttaa uskovansa, mutta ei halua hyväksyä tätä Jumalan tekemää maailmaa. Koetellakseen veljeään ja ehkä myös vähän ärsyttääkseen tätä, Ivan kertoo sepittämänsä tarinan, joka sijoittuu Espanjan Sevillaan inkvisition aikaan.

Tässä tarinassa Kristus on ilmestynyt Sevillan kaduille: ”Hän halusi ilmestyä kansan luo edes hetkeksi, - kidutetun, kärsivän, synnin saastassa rypevän kansan luo, kansan joka rakasti Häntä lapsen tavoin. - - Kansa rientää vastustamattomalla voimalla Hänen luokseen, ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa Häntä. - - Hän ojentaa kätensä ihmisiä kohti, siunaa heitä, ja kun he koskettavat Häntä tai vaikka vain Hänen vaatteitaan, he saavat parantavaa voimaa.”

Lopulta Hän herättää kuolleen lapsukaisen ja juuri silloin suurinkvisiittori sattuu kulkemaan ohi. Tämä tarkkailee tilannetta hetken ja käskee sitten ottaa kiinni Hänet. Suurinkvisiittorin ja vangitun Kristuksen välinen kohtaaminen on yksi merkittävimmistä Jeesuksen tehtävää koskevista tutkielmista, joita olen koskaan lukenut. Vain suurinkvisiittori puhuu, Hän kuuntelee hiljaa (Ivan käyttää vain nimitystä ”Hän”). Suurinkvisiittori pyrkii selittämään Hänelle, miksi Häntä ei enää tarvita ja miksi Hän ei enää voi olla tervetullut maan päälle. Suurimpana syynä on se, etteivät ihmiset koskaan osanneet arvostaa sitä vapautta, jonka Kristus heille lahjoitti.

”Sinä halusit avointa ihmisen rakkautta, että ihminen seuraisi sinua vapaasti, hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Lujan muinaisen lain asemesta – ihmisen oli siitä lähtien itse päätettävä vapain sydämin mikä on hyvää ja mikä on pahaa, ohjeenaan vain Sinun kuvasi silmiensä edessä, - mutta etkö todellakaan ajatellut, että hän lopulta hylkää ja kieltää Sinun kuvasi ja Sinun totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin valinnan vapaus? Lopulta he huutavat, että totuus ei ole Sinussa - -. Sinä itse olet tällä tavoin pannut alulle oman valtakuntasi kukistumisen, äläkä enää syytä siitä ketään.”

Dostojevskin luoma hahmo sanoo järkyttävällä täsmällisyydellä juuri sen, mikä ihmisen ja Jumalan suhteessa on niin vaikeaa. Ihminen kyllä tuntee Mestarinsa äänen, niin kuin lammas tuntee paimenensa. Jokainen ihminen tietää sisimmässään, että Jeesus on Hyvä Paimen, että Häntä tulee seurata. Mutta jostain syystä Hänen seuraamisensa alkaa näyttää meille vastenmieliseltä. Siksi me haluamme parhaan sijasta toiseksi parasta. Me emme halua vapautta ja rakkautta, vaan leipää ja sirkushuveja.

Suurinkvisiittori jatkaa: ”On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä, jotka ikuisesti voivat voittaa ja vangita näiden heikkojen kapinoitsijoiden omantunnon heidän omaksi onnekseen, - ne voimat ovat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti.”

Näillä kolmella voimalla suurinkvisiittori tarkoittaa Jeesuksen kolmea kiusausta erämaassa: tehdä ihme eli muuttaa kivet leiviksi, turvautua enkelien salaisuuteen ja kumartaa paholaista saadakseen kaiken valtaansa. Ihmeen, salaisuuden tai auktoriteetin kiusaukset. Mutta Jeesus kieltäytyi, ei langennut.

Mutta onko Jeesuksen seuraaminen vapaudessa ja rakkaudessa todella niin mahdotonta, kuin Dostojevskin suurinkvisiittori väittää?

Paimen ja portti

Jeesuksen puhe lammastarhasta koostuu kahdesta peräkkäisestä vertauksesta. Kun opetuslapset eivät ymmärtäneet ensimmäistä, Jeesus selitti sitä kertomalla toisen.

Jeesuksen ajan Palestiinassa oli kahdenlaisia lammastarhoja. Kaupunkien liepeillä laumat ajettiin suuriin tarhoihin, joissa oli iso puinen portti. Portilla oli vartija, joka päästi paimenet sisään, kun nämä tulivat hakemaan laumaansa. Lauma tunnisti oman paimenensa äänestä ja lähti tämän jäljessä laiduntamaan. Jos lammas olisi joutunut väärään laumaan – tai mikä vielä pahempaa – aidan yli tulleiden rosvojen käsiin, se olisi joutunut lihoiksi.

Kauempana asutuksesta laitumien tuntumassa oli toisenlaisia tarhoja. Ne olivat usein pienempiä, vain yhtä laumaa varten tarkoitettuja suojapaikkoja. Ympyrään rakennetussa kivimuurissa oli yksi aukkokohta. Yön ajaksi paimen asettui itse muurin aukkoon portiksi, sillä mitään muuta porttia ei ollut.

Jeesus kertoi opetuslapsille ensin vertauksen lammastarhasta, jossa on useita laumoja, portti ja vartija portilla. Sisällä on ahdasta, isot puskevat pienempiään ja ne kaipaavat laitumen vapauteen. Toki ison joukon keskellä voi myös olla mukavaa, jos on kaunis ja rohkea, jos pääsee ensimmäisenä syöttökaukalolle. Mutta jokainen lammas kaipaa laitumen vapautta ja väljyyttä. Oikea paimen, oikea kansan johtaja, oikea liike-elämän johtaja, oikea nuorison kasvattaja, haluaa johtaa laumansa paikkaan, jossa sillä on väljyyttä, raikasta vettä ja puhdasta ruohoa. Juuri sitä Jeesus tuli tarjoamaan. Opetuslapset eivät kuitenkaan ymmärtäneet mitä se tarkoittaa heidän elämässään. Eikä Jeesus ryhtynyt selittelemään, vaan kertoi toisen vertauksen lammastarhasta, jonka porttina on paimen itse. Juuri sitä Jeesus halusi, että ihmisillä on vapaus käydä sisään ja käydä ulos ja että he löytävät laitumen. Että heillä on yltäkylläinen elämä.

Mutta me tämän ajan ihmiset, kuten ihmiset kaikkina aikoina, etsimme yltäkylläisyyttä aivan muualta. Sitä etsitään niistä syöttökaukaloista, joilla on isoin ruuhka, missä on komeimmat pässit ja uhkeimmat uuhet. Yltäkylläisyyttä etsitään sieltä, missä tehdään ihmeitä ja jaetaan valtaa. Niissä paikoissa heikot tallataan ja annetaan rosvojen vietäväksi. Suhde paimenen ja lauman välillä katkeaa, eivätkä ihmiset enää tunnistaa, mitä ääntä pitää kuunnella. Kunnes joku pysäyttää ja Jeesuksen ääni alkaa kuulua.

Vihreät niityt eivät ole mikään erityinen paikka, vaan elämänasenne ja elämäntapa. Tämän elämäntavan voi oppia seuraamalla Jeesuksen esimerkkiä, katsomalla hänen kasvojaan ja kuuntelemalla, mitä hän sanoo. Se on niin yksinkertainen elämäntapa, että se sopii yhtä hyvin aikuisille kuin lapsille, yhtä hyvin korkea-arvoisille kuin maan hiljaisille, yhtä hyvin yksinäiselle kuin perheelliselle.

Hilja Haahti kirjoitti runonsa ”Tule luokseni, Herra Jeesus” vuonna 1899. Virsitutkija Tauno Väinölä on sanonut sitä ahkeran ihmisen aamurukoukseksi. Laulu sanoo selvästi ja kauniisti juuri sen, mistä Jeesuksen seuraajan elämäntavassa on kyse. Se puhuu elämänasenteesta, jonka perussävelenä on kiitollisuus ja turvautuminen.

Cantores Minores koulutusryhmät: Tule kanssani, Herra Jeesus (säv. Mooses Putro)

Memento mori

Ystävän äkillinen kuolema pysäytti. Alkoi tulla mieleen yhteisiä muistoja nuoruudesta, jonka luulin jo unohtaneeni; kuinka alettiin yhdessä soittoharrastus, ensimmäiset haparoivat bändiesiintymiset, keskustelut tytöistä, autoista ja tulevaisuudesta. Me oltiin molemmat aktiivisia seurakuntanuoria ja jossain vaiheessa perustettiin lauluyhtye. Muistan, kuinka suurella innolla ystäväni lauloi laulua ”Puu tunnetaan hedelmistään”. Sanat jatkuivat ”ja teot sinut paljastavat”. Raamatullinen ajatus siis. Samalla tajusin, kuinka erilaiselta sanat tuntuvat nyt, kun kuolema on tullut väliin. Mitkä ovat ne teot ja hedelmät, joista hän toivoi tulevansa arvioiduksi? Miten ihmeessä minä tai kukaan muu voisi tehdä arviota toisesta ihmisestä?

Yksittäisten sanojen ja tekojen merkitys korostuu kuolemaa vasten katsottuna. Niihin tulee tarkkuutta ja syvyyttä. Ei olekaan enää yhdentekevää, minkälaisista asioista on innostunut tai mitkä asiat jäävät tekemättä.

Memento mori sanoivat muinaiset roomalaiset, ”muista kuolevasi”. Tarinan mukaan voittosaattuetta johtavan roomalaiskenraalin takana vaunuissa seisoi orja, jonka tehtävänä oli toistaa tätä lausetta. Vaikka sotapäällikkö sillä hetkellä oli huomion keskipisteenä, hän ei saanut unohtaa olevansa lopulta ihan samalla viivalla kuin kaikki muut.

Kuinka paljon ahneudessa, toisten halveksimisessa, tärkeiden läheisten unohtamisessa tai muissa eettisissä hairahduksissa on lopulta kyse siitä, että ihminen ei muista kuolevansa? Kyky arvioida omia tekoja hämärtyy tai katoaa kokonaan, jos ei silloin tällöin pysähdy elämän rajallisuuden edessä. Vai onko itselle haalimisen ja itserakkauden taustalla vimmattu yritys paeta kuolemaa? Kuolemattomuuden tavoittelu on sekin yksi ihmiskunnan vanhimmista pyrkimyksistä.

Ja kuitenkin, meillä on jo kuolemattomuuden lääke. Meillähän on jo kuoleman vastamyrkky. Kuolema on voitettu kuolemalla. Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti. Se jolla on Kristus, sillä on elämä. Se jolla ei Kristusta ole, sillä ei ole elämää.

(RadioDei päivän blogi 24.4.2009)

Torstai on aitajuoksu

Erilaisia kohtaamisia ja tilanteita tunnin tai kahden välein. Torstait on jostain syystä tällaisia. Laiskurin lorussa sanotaan: "- - keskiviikkona en kerennyt, torstaina en tohtinut, perjantaina oli paha päivä - -". Illalla on aika arvioida, moniko aita jäi pystyyn ja miten moni ylittyi rimaa hipoen. Aikaisempi kokemus on, että loppujen lopuksi kaikkea ehtii, jos on yhdessä paikassa kerrallaan.

Eilinen Kohtaamispaikkana Krypta piti olla kauden viimeinen (nimittäin extrabonuksena järjestämme vielä yhden illan ke 6.5. aiheesta "Mitä tapahtui Herran vuonna 30?"). Seija Kosunen teki rohkean esiintymisen. Runojen välityksellä Seija jakoi elämäntarinaansa ja syntyi aitoa kohtaamista ja oivalluksia. Illan otsikkona oli Lassi Nummen runosta poimittu "Jossakin asuu rakkaus..."  Rakkauden osoitteeksi ehdotettiin muun muassa kohtaamisia ja omaa sisintä. Itse ehdotin, että se asuu maailman keskipisteessä eli Golgatan kummulla Jerusalemissa. Google Maps ei suostu laskemaan reittiä täältä sinne. Miksi?

Sabbatum in albis deponendis

Pisara, YLE TV1, 18.4.2009

Valkoiset vaatteet

Kun tulee kevät, on aika vaihtaa vaatekertaa. Aurinko lämmittää, lumi sulaa, krookukset kukkivat – ja komerosta kaivetaan esiin kevyempää päälle pantavaa. Eikä vaatteita vaihdeta vain siksi, että tuisku ja pakkanen vaihtuvat lämpimiin tuuliin. Vaatteet kertovat kantajastaan. Ne ovat viesti.

Pääsiäisen jälkeinen lauantai nimettiin varhaisen kirkon aikana ”pois riisuttavien valkoisten vaatteiden päiväksi”. Pääsiäisenä kastetuilla uusilla kristityillä oli tapana käyttää kasteessa saatua valkoista pukua kokonaisen viikon ajan. Mikä onkaan sen selvempi tapa kertoa – ilman sanoja – elämän uudesta sisällöstä kuin hohtavan valkeat vaatteet? Onhan edelleen kadun vilinässä luettavissa merkkejä aatesuunnista, jotka voi tunnistaa vaatevalinnoista. Joku todistaa vaatteillaan onnesta, toinen omasta erinomaisuudestaan, ehkä joku epävarmuudestaan.

Tietenkään vaatteet eivät oikeastaan ratkaise mitään. Ei omaa vakaumusta voi loputtomasti julistaa vain pukeutumalla. Tarvitaan muutakin. Siksi kasteen valkoiset vaatteet tulee vaihtaa jälleen tavallisiin, arkisiin vetimiin. Ja vasta siitä alkaa kristityn todellinen pukeutuminen.

Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Luopukaa tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista. Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen. - -

Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita,

pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen,

ystävällisyyteen,

nöyryyteen,

lempeyteen

ja kärsivällisyyteen.”

Kun tulee pääsiäinen, on aika vaihtaa vaatekertaa. Siksi vietämme ylösnousemuksen  juhlaa, ei vain kerran vuodessa pääsiäisenä, eikä vain joka sunnuntai Herran päivänä, vaan oikeastaan joka aamu. Että voimme jälleen jättää pois sen, mikä on tahriintunut, ja pukeutua uuteen.

Ylösnoussut Kristus. Kiitos puvusta, jonka olet minulle lahjoittanut. Pue minut siihen joka päivä, niin että elämäni todistaisi Sinusta. Aamen.

R.I.P.

Sain tänään tänään illalla yllättävän suruviestin. Muistan lämmöllä ja kunnioituksella ystävää.

REQUIESCAT IN PACEM

REST IN PEACE

Kaikkivaltias Jumala, anna ikuisen valosi loistaa hänelle. Ole hänelle armollinen ja anna iankaikkinen elämä. Herra ja Vapahtaja, sinä olet lunastanut hänet pyhällä ja kalliilla verelläsi. Vie hänet sisällä kirkkauteesi ja pyhiesi joukkoon nimesi tähden.

Valkoiset farkut talvellakin...

...sanotaan kai jossain laulussa. Lauantaina on "pois pantavien valkoisten vaatteiden lauantai" eli sabbatum in albis deponendis. Kirjoitin aiheesta Pisaran, joka tulee jälleen YLE1-kanavalta klo 17.50. Eli palaamme siihen.

Pääsiäinen tuntui melkein poikkeuksellisen rauhalliselta, kun mediassa ei pyöritelty mitään raflaavaa Jeesus-aiheista skandaalia. Olihan siellä toki heittoja, kuten Loka-Laitisen kolumni Raamatusta hyvänä satukirjana, mutta siihen olemme tottuneet. Olisko huomaamatta kuitenkin käymässä niin, että Muhammed-pilapiirroskohun seurauksena toimittajien pyhyyden tunto on herkistynyt? Enää ei viitsi Jeesustakaan vetää joka välissä lokaan, kun se alkaa näyttää epäuskottavalta suvaitsevaisuuden kannalta. Muslimimaailman huumorintajuttomat ylireaktiot alkavat siis nostaa jumalanpilkan jälleen maallistuneen median tietoisuuteen. Tai ehkä kuvittelen vain.

Sain juuri ennen pääsiäistä käsiini Tom Holménin ja Matti Kankaanniemen toimittaman kirjan A.D. 30 (Art House 2009). Kyseessä on Åbo Akademin Jeesus-tutkijoiden kirjoittaman artikkelikokoelma. Olen lukenut pääsiäisenä Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, joten on tunnustettava, että A.D. 30 on vasta selailtu. Artikkelit näyttävät keskittyvän aika paljon ylösnousemuksen problematiikkaan. Tom Holménin kirjoittama johdanto on suunnattu sivistyneelle maallikkolukijalle, mikä lienee kirjan kohderyhmä muutenkin. Päätimme järjestää aiheesta ylimääräisen Kohtaamispaikka-illan Tuomiokirkon kryptassa ke 6.5. klo 18. Jos aihe kiinnostaa, laita kalenteriin. Siihen mennessä minunkin on luettava kirja hieman paremmin.

Karamazovin veljekset on 1100-sivuisena tiiliskivenä jäänyt aikaisemmin lukematta. Olen tainnut lukea Dostojevskiltä aiemmin vain Idiootin. Ehkä vähän harmittaa. Karamazovin veljekset olisi pitänyt lukea jo 20 vuotta sitten. Tai ehkä silloin en olisi vielä ymmärtänyt. Joka tapauksessa teoksen tulisi kuulua jokaisen teologin yleissivistykseen. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan? Romaanihenkilö Ivan Fedorovitsh Karamazovin sepitelmä suurinkvisiittorin ja Mestarin kohtaamisesta on suorastaan häkällyttävä.

Emme voi olla puhumatta

Saarna Helsingin tuomiokirkossa pääsiäispäivänä 12.4.2009 klo 10

 

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

 

Kaikennäköinen uskolla elämöinti on koettu täälläpäin maailmaa hieman vastenmielisenä ja on etsitty uskolle pikemminkin mahdollisimman vaatimattomia ilmauksia. Siksi on sanottu, että totuudenmukaisempi perusluterilainen vastaus pääsiäistervehdykseen on ”luultavasti ylösnoussut”. Vaatimattomassa asenteessa on paljon hyvää. Löysää ja huonosti perusteltua puhetta kannattaisi välttää – erityisesti meidän pappien. Miten siis puhua ylösnousemuksesta vakuuttavasti, tyhjää jaarittelua vältellen ja silti täysin henkilökohtaisesti koskettavasti?

Ehkä ei pitäisi puhua ollenkaan. Kun tänään vietämme kristinuskon tärkeintä juhlapäivää, suuri osa seurakuntalaisista viettää sitä kotona ehkä asettamalla maalatun pääsiäismunan ikkunalaudan rairuohoon. Molemmat, sekä ruskeasta mullasta äkkiä nouseva vihreä ruoho ja kovan kuoren sisällä kypsyvä uusi elämä, ovat vahvoja ylösnousemuksen symbolisia kuvia.  Kuvina ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Ylösnousemuksen usko ja toivo elävät ihmisten sydämissä, vaikka sanoja sen ilmaisemiseen ei ehkä olekaan ja yhteys kirkon elämään on ohentunut.

Mutta nyt aion sanoa jotain hieman häiritsevää. Kaikille ei riitä se, että uskonasioista puhutaan vaatimattomasti. Niistä pitäisi lakata puhumasta kokonaan. Uskonnot tulisi kieltää. Lapsille ei saisi kertoa Jeesuksesta, eikä koululaisia saisi saattaa alttiiksi uskonnollisille vaikutteille. Olin viime lokakuussa mukana järjestämässä 120 vuotta täyttäneen Vartija-lehden Jumala ja ateismi –keskustelua, jossa kasvatus nousi yhdeksi aiheeksi. Maltillisimmankin ateistin suusta kuulimme toiveen, olisiko mahdollista antaa lapsien itse valita uskontonsa sitten, kun ovat tulleet aikuisikään.

Kaikki ateistit eivät ole näin maltillisia toiveissaan. Amerikkalainen Christopher Hitchens on kirjoittanut: ”Miten voimme koskaan tietää, kuinka monen lapsen psyykkistä ja fyysistä elämää on uskonnon pakkosyöttö korjaamattomalla tavalla vahingoittanut?” Hän elää toivossa: ”Jos uskonnollista kasvatusta ei sallittaisi ennen kuin lapsi on saavuttanut kyvyn itsenäiseen ajatteluun, eläisimme aivan toisenlaisessa maailmassa.”

Jos uskonto tekee näin pahaa lapselle, se tulisi luonnollisesti kitkeä pois. Mutta mitä tehdä itsepäisille vanhemmille? Brittieläintieteilijä Richard Dawkins käy suoraan asiaan: ”Kuinka paljon me ajattelemme, että lapset ovat vanhempiensa omaisuutta? On yksi asia sanoa, että jokainen saa vapaasti uskoa, mitä haluaa, mutta pitäisikö heillä olla oikeus pakottaa näkemyksensä myös lapsilleen? Eikö tässä yhteiskunnan tulisi astua kuvaan? Entä jos lapsia opetetaan uskomaan selkeisiin valheisiin? Eikö ole kyseessä lasten hyväksikäyttö, jos heidät leimataan sellaisten uskomusten kannattajiksi, joita he ovat liian nuoria ajattelemaan?”

Miten näihin selkäpiitä karmiviin huutoihin pitäisi vastata? Miten suhtautua ehdotukseen, että lapset pitäisi ottaa pois uskovilta vanhemmilta yhteiskunnan kasvatettaviksi? Parasta on varmasti suomalaistyylinen rauhallinen keskustelu. Kyllä uskontoa saa kritisoida. Sitä paitsi Jeesuskin kritisoi uskonnollisia ihmisiä, ei meidän kannata tehdä itsestämme fariseuksia. Keskustelu tulee osoittamaan, että kristityt ovat rakentaneet parempaa maailmaa juuri siksi, että uskovat Jumalaan.

Toiseksi, uskonnon kieltämistä ja lasten riistämistä vanhemmiltaan yhteiskunnan kasvatettaviksi on jo kokeiltu 1900-luvulla. Eikö 2000-luku voisi oppia jotain tästä? Lapset eivät ole meille omaisuutta, jonka yhteiskunta voisi meiltä lunastaa. Me rakastamme lapsiamme ja haluamme antaa heille parhaan mahdollisen elämän.

Kolmanneksi, ja tämä on tärkeintä: Entä jos Jeesus todella nousi kuolleista? Entä jos Jeesus oli se, joka hän sanoi olevansa, ovi, tie, totuus ja elämä? Entä jos Magdalan Maria ja se toinen Maria kertoivat opetuslapsille maailman tärkeimmän viestin: ”Hauta on tyhjä, hän on noussut kuolleista!” Kuinka siitä voisi olla kertomatta? Kuka uskaltaa olla todistamatta tällaisesta ihmeestä?

Naiset eivät tulleet haudalle todistaakseen mitään itselleen tai toisille. He tulivat, koska olivat oppineet rakastamaan Jeesusta. Jeesus herättää ihmisessä rakkauden, joka tuo hänet yhteyteen Jumalan kanssa.

Tämä ylösnoussut Jeesus antoi opetuslapsilleen tehtävän, kun hän sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Tämän käskyn mukaisesti toimimme tänäänkin, kun saamme kasteessa liittää Kristuksen kirkkoon kaksi uutta jäsentä.

Tam, olen oppinut tuntemaan sinut ajattelevana ja syvällisenä nuorena miehenä, joka aidosti on etsinyt totuutta. Kirjoitit, miten tärkeää on muistaa Jeesuksen opetus, että Jumalan valtakunta on otettava vastaan kuin lapsi. Täytyy luopua monista aikuisen sanoista, joilla pyrimme hallitsemaan maailmaamme, jotta voi ottaa vastaan totuuden. Täytyy tunnustaa syntinsä, että voi saada anteeksi. Tulee kuolla itselleen, jotta voi syntyä uudesti, ylhäältä. Tulee haudata vanha minä Kristuksen kanssa kasteen hautaan, jotta voi nousta hänen kanssaan ikuiseen elämään. Olet löytänyt sen Kristuksessa ja haluat seurata häntä kristillisen kirkon jäsenenä. Tervetuloa kotiin!

Amron, olet monen vuoden ajan käynyt täällä pyhäkoulussa ja kuullut kertomuksen Jeesuksesta. Vanhempiesi tahto on, että sinut liitetään kasteessa Jeesuksen seuraajien joukkoon. Puhu Jumalasta ja Jeesuksesta isän ja äidin ja kummien kanssa. Kysele heiltä, sillä he haluavat olla tukemassa sinua kasvamisessa kristityksi. Ja meille kristityille on tärkeää, että totuus voittaa. Siksi saa kysellä kaikenlaista ja mitä tahansa. Mutta kaikkein tärkeintä on pitää sydämen yhteys Jeesukseen. Muista rukous.

Sardeen piispa Meliton kirjoittaa pääisäissaarnassaan vuonna 160 samaa, yksinkertaista  totuutta Jeesuksesta, joka elämällään kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan muutti maailmanhistorian:

”Sillä laki tuli Sanaksi ja vanha uudeksi, käsky vaihtui armoksi, esikuva totuudeksi, karitsa pojaksi, lammas ihmiseksi ja ihminen Jumalaksi.

Sillä hän syntyi niin kuin poika, vietiin kuin karitsa, teurastettiin kuin lammas, haudattiin kuin ihminen, mutta nousi kuolleista kuin Jumala ollen luonnoltaan Jumala ja ihminen. Niinpä hän on kaikki: tuomitsevana laki, opettavana sana, pelastavana armo, synnyttävänä isä, syntyvänä poika, kärsivänä lammas, haudattavana ihminen, ylösnousevana Jumala.. - -

Tämä on A ja O, alku ja loppu, selittämätön alku ja käsittämätön loppu. Tämä on Voideltu. Tämä on kuningas, tämä on Jeesus. Tämä on sotapäällikkö. Tämä on herra. Tämä on hän, joka nousi kuolleista. Tämän on hän, joka istuu Isän oikealla puolella. Hänelle kunnia ja voima iankaikkisesti. Aamen.”

Kristus on ylösnoussut!

Pääsiäisaamun messu Tuomiokirkossa kaksine kasteineen oli mahtava alku pääsiäisviikolle! Hiljainen viikko puolestaan huipentui lauantai-illan Via Crucis -esitykseen, jota saamieni tietojen mukaan seurasi noin 5000 katsojaa. Perjantain kenraaliharjoituksessa oli ehkä tuhat katsojaa vähemmän, joten yhteismäärä nousi lähelle kymmentätuhatta. Se on huimasti enemmän kuin parin viime vuoden tuhatkunta kulkijaa, mutta jää tietysti vielä kauas takavuosien parhaista yleisömääristä. Via Crucis oli joka tapauksessa hieno kokonaisuus tänä vuonna, todella! 

Palaute on ollut ylenpalttisen kiittävää, tosin soraääniäkin on kuulunut. Joku kommentoi, että olisi pitänyt olla enemmän samanlainen kuin kolme vuotta sitten. Kaiken pitäisi toistua täsmälleen, Jeesuksen polvistumisen asentoa ja paikkaa myöden, samanlaisena. Äänenpaino on sama, jota kuulee ihmisiltä, jotka toivovat vanhaa raamatunkäännöstä ja vanhaa virsikirjaa. (Englannissa 1600-luvun Kuningas Jaakon raamatunkäännös sai niin merkittävän aseman, että uudempia pidettiin joissain piireissä paholaisen työnä. Samaa asennetta oli Suomessakin vuonna 1992 uutta käännöstä kohtaan.) Vähän surettaa sellainen kapeakatseisuus. No, se on hyvin odotettavaa ja kertoo tietysti myös tärkeää viestiä: kärsimystien sanomaan suhtaudutaan suurella vakavuudella. Olenhan itsekin monessa asiassa melko konservatiivinen, joten multa pitäisi löytyä sympatiaa hurskaiden ihmisten jäykkäniskaisuudelle. Ehkä siinä heijastuu ihan puhdas tietämättömyyskin. Via Crucis perustuu aina johonkin käsikirjoitukseen, joka ohjaajan on saatava elämään omilla ehdoillaan. Hän ei siis voi perustaa tulkintaansa edellisen vuoden tulkintaan, vaan alkuperäiseen tekstiin ja sen ymmärtämiseen. (Samalla tavalla raamatunkääntäjä ei voi perustaa käännöstään vanhaan käännökseen, vaan alkutekstin ymmärtämiseen.)

Tämänvuotinen Via Crucis siis nosti Jeesuksen kärsimystien jälleen helsinkiläisten ykköspääsiäistapahtumaksi hienolla tavalla. Miira Sippolan ohjaus ja sovitus Lauri Otonkosken tekstistä oli juuri siksi niin vaikuttava, että se otti tosissaan sekä Raamatun alkuperäisen kertomuksen teksteineen, että sen aina ajankohtaisen merkityksen. Jeesuksen tie ristille oli ainutlaatuinen historiallinen tapahtuma, kertomuksen toistaminen sellaisenaan on arvokasta. Samalla Jeesuksen ja ristin sanoma on ajankohtainen yhä uudestaan, myös meidän aikanamme. Tämän vuoden Via Crucis oli täysin uskollinen alkuperäiselle kertomukselle ja samalla visuaalisesti ja näyttämöllisesti toi sen omaan aikaamme. 

Harmi tietysti, että en itse päässyt näkemään esitystä, koska olin näyttelemässä kansanjoukkoa. SIksi jäin hieman epävarmaksi siitä, miten Seppo Merviän Jeesus-tulkinta onnistui. Oliko ristin tien viimeiset vaiheet todella sisäistetty ja eletty läpi vai jäikö tulkinta vielä puolitiehen? Sen kuitenkin tajusin, että kyseessä ei ole mikä tahansa rooli, jonka voi tehdä millä tahansa otteella. Ristin tien näyttelijän tulee sisäisesti ymmärtää, mistä ristin tiessä on kyse, jotta voi sen uskottavasti kulkea. Ehkä joku tarkkakorvainen ja -silmäinen katsoja vielä kommentoi tätäkin yksityiskohtaa.

Via Crucis

Olimme taas eilen illalla värjöttelemässä Kaisaniemen puistossa Via Crucis -pääsiäisnäytelmän harjoituksissa. Nurmikko on vasta paljastunut lumen alta, joten saappaat piti olla jalassa ja paksusti päällä töölönlahden yli puhaltavaa viimaa vastaan. Mutta hieno näytelmä siitä on tulossa, todella! Sitä paitsi viikonlopun alustavat sääennustukset näyttävät lupaavan kuivaa eikä niin hirveän kylmääkään keliä.

Näytelmä toteutetaan tänä vuonna Lauri Otonkosken tekstillä ja Miira Sippolan ohjauksella. Edellisistä vuosista poikete kyseessä ei nyt ole mikään miniversio, vaan todella isolla joukolla ja näyttävästi toteutettava kokonaisuus. On paljon näyttelijöitä, äänimaailma on vaikuttava ja ilotulitustakin nähdään. Kaisaniemen puistossa näytellään kohtaukset, jossa Jeesus tulee opetuslapsineen Jerusalemin pääsiäisjuhlille ja vetäytyy Getsemaneen rukoilemaan. Siitä reitti jatkuu Snellmanin kadulle Suomen Pankin eteen ja päätepisteenä tietysti Tuomiokirkon portaat.

Näytelmää harjoitellaan tällä viikolla joka ilta tapahtumapaikoilla. Kenraaliharjoitus pitkäperjantaina klo 21 ja esitys lankalauantaina samoin klo 21. Näytelmä päättyy noin 22.30, jonka jälkeen Tuomiokirkossa lakaa pääsiäisyön messu. Mulla ei tosin tänä vuonna ole siinä roolia, vaan saan viettää Tuomiokirkon pääsiäisaamun klo 10 messun, jonka yhteydessä kastetaan kaksi uutta kristittyä!

Millaisen (yli)papin tarvitsemme?

Heprealaiskirjeestä löytyy tämän ajatus:

Jeesus pysyy ikuisesti, hänen pappeutensa on muuttumaton. Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan. Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle. Toisin kuin muiden ylipappien, hänen ei tarvitse päivittäin uhrata ensin omien syntiensä ja sitten kansan syntien sovittamiseksi. Hän on antanut kertakaikkisen uhrin uhratessaan itsensä. (Hepr. 7:24-27)

Millaisen ylipapin me siis tarvitsemme? Kuka ylipäänsä tarvitsee pappia näinä aikoina? Yllä oleva Heprealaiskirjeen kohta sai mielessäni ihan uuden vivahteen, kun elokuva Postia pappi Jaakobille oli vielä vahvasti mielessä. Siinähän pappi Jaakob on eläkkeellä oleva, sokeutunut ja perheetön esirukoilija, jolle ihmiset lähettävät rukouspyyntöjään kirjeitse. Pappi Jaakon rukoilee ja pyrkii parhaansa mukaan vastaamaan. Joskus hän lohduttaa, joskus tarjoaa ihan konkreettistakin apua - ja saa siitä hyvän mielen myös itselleen. Kunnes kirjeiden tulo lakkaa ja papin kutsumus joutuu koetukselle. Kukaan ei enää tarvitsekaan. Seuraa hämmennys, masennus, turhuuden tunne. Tulee tarve tehdä itsensä tarvituksi, pitää keksiä tekemistä ja näytellä papin roolia. Mutta se ei tietenkään kestä.

Jossain siellä pappi Jaakob tekee löydön: "Ehkä minä tarvitsin heitä enemmän, kuin he minua." Onko tässä jotain siitä, millaista ylipappia me tarvitsemme?

Jeesus joutui vakavasti miettimään kutsumustaan ja tuntemaan tyhjyyden, kun hän ristillä huusi: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Hänen siis piti käydä läpi myös tämä kohta meidän elämästämme, että kukaan ei tarvitse, eikä kukaan kuuntele. Edes Jumala. Täydellinen arvottomuuden kokemus. Mutta juuri siinä arvottomuuden keskellä hän toteutti kutsumuksensa. Tulemalla arvottomaksi, hän antoi arvon meille arvottomille. Jeesus tiesi, että oikeastaan Hän tarvitsee enemmän meitä, kuin me Häntä. Hänen kutsumuksensa on riippuvainen siitä, että me tarvitsemme. Jos me emme tarvitse, häntä ei tarvita.

Ja nyt "Hän elää iäti rukoillakseen" meidän puolestamme. Yksikään rukous ei siis mene hukkaan, joudu kaivoon, eikä jää kuulematta. Juuri sellaista ylipappia me tarvitsemme.

(Puhe Tuomiokirkon iltakirkossa 4.4.2009)

EWF Experience

Kävin sitten Grand Casinolla eilen illalla. Siellä oli 5-vuotisjuhlan kunniaksi ilmainen sisäänpääsy ja musiikkia. Ilmeisesti VIP-tilaisuus oli juuri päättynyt, koska juomaa (vain kuplavettä mulle!) ja ruokaakin oli vielä saatavilla vapaasti. Olin varaunut siihen, että paikka alkaa ahdistaa ja lähden kotiin nukkumaan, mutta sitten löytyi pari tuttua. Keskustelimme luterilaisuudesta ja kirkon sisällä vaikuttavista suuntauksista sen verran intensiivisesti, että lähes puolentoista tunnin odotus meni aika mukavasti.

EWF Experience nousi lavalle 22.30. Pakko tunnustaa, että olen tippunut kartalta enkä osaa enää nimetä yhtä ainutta henkilöä kokoonpanosta. Sellainen käsitys mulle tuli, että kitaristi oli alkuperäisestä EWF:stä. Mutta kyllä kaikki muutkin veti roolinsa ihan täysillä ja hyvällä fiiliksellä. Varsinkin fonisti lietsoi yleisön aikamoiseen hurmioon soolorevityksillään. Joku saksofonifiili saattaisi vaatia rangaistusta pahoinpitelystä.

Miljöönä Casino vaikutti hieman surulliselta. Paljon kiiltoa, paljon vartijoita, paljon odotuksia, paljon pettymyksiä, paljon ihmisiä etsimässä elämää väärästä paikasta. Alakerrassa oli pöydät täynnä odottamassa jättipottia pokerista tai yksikätisestä. Yritin katseellani etsiä erästä tuttua, joka on siellä töissä. Olis ollut kiva haastatella asiantuntijaa siitä, minkälaisia ihmisiä hän tapaa työssään.

Olin silti melko tyytyväinen, kun vähän ennen puoltayötä hiivin kotiin. Lähdin tosin kesken konsertin, mutta olin kuitenkin seisonut urhoollisesti siihen asti. Jos eri syistä johtuen olen viime vuosina joutunut soittosyömäläympäristöön, ne on aina tuntuneet hyvin ahdistavilta paikoilta. 

Jeesus kuitenkin viihtyi syntisten ja publikaanien seurassa, joten en tästä vastenmielisyydestä kovin ylpeä. Voi olla, että tämä on se teema, jonka alitajuisesti annoin ja sain itselleni läksyksi seuraavaa MATKALLA-iltapäivää varten, joka on lauantaina 18.4. Me nimittäin sovittiin, että sen teemana on "Jeesuksen seuraamisesta tässä ajassa". Tarkoittaako se mahdollisesti sitä, että pitäisi osata viihtyä myös Casinolla? Ehkäpä jatkamme tästä teemasta silloin Agricolassa.

Postia pappi Jaakobille

Mulla oli 94 lippua jaettavaksi eiliseen ennakkonäytäntöön. Siinä vaiheessa, kun Kirkko ja kaupunki viime keskiviikkona ilmoitti asiasta, kaikki liput oli jo jaettu. Täsmälleen sama ilmoitus meni seurakunnan tiedottajalta myös Hesariin, joka oli nostanut sen Minne mennä -palstalle mun puhelinnumeron kanssa. Sain eilisen aamupäivän aikana noin 93 puhelinkyselyä lipuista, joita siis ei enää ollut. Onneksi tajusin heti ensimmäisen kyselyn jälkeen äänittää vastaajaan viestin, jossa pahoittelin ja kutsuin kaikki Kryptaan klo 18 tapaamaan ohjaaja Klaus Häröä ja tuottaja Lasse Saarista.

Kino Engelin sali oli siis viimeistä sijaa myöten täysi ja Kryptassakin oli väkeä puolisentoistasataa. Klaus Härö on paitsi omaperäinen ja omaa tietänsä kulkeva elokuvaohjaaja, myös sanavalmis puhuja. Oli kiinnostavaa kuulla, millä tavalla hän perusteli tarttumisen niinkin erikoiseen aiheeseen kuin esirukous. Siitähän elokuvassa Postia pappi Jaakobille on kysymys. Tai elokuva sijoittuu esirukouksen maailmaan, kuten Härö asian ilmaisi. Esirukous ilmiönä siis luo raamit kahden hyvin vastakkaisen henkilön kohtaamiselle. Toinen on sulkeutunut, vihainen, epäluuloinen, itseriittoinen, toinen taas avoin, herkkä ja sokeutensa vuoksi toisten avusta riippuvainen. Tähän jännitteeseen perustuu elokuvan minimalistinen, mutta äärettömän kaunis elekieli. Ehkä jokin pappi Jaakobin hahmossa muistuttaa minua omasta isästä. Papin kutsumus joutuu koetukselle vielä viime metreillä, mutta samalla sen sisältä paljastuu paljon suurempi totuus: rakkaus. Ei ollutkaan niin, että palvelu, jonka esirukoilija tekee toisille, olisi tärkeintä. Voi olla, että rukoilija tarvitsi rukouspyyntöjä enemmän kuin pyyntöjen esittäjät rukoilijaa. Mutta rukous yhdisti ihmiset toisiinsa tavalla, joka avaa väylän Jumalan toiminnalle ja rakkaudelle.

Yksi seurakuntalainen tuli esityksen jälkeen kertomaan, miten ränsistynyt pappilamiljöö toi hänen mieleensä lapsuuden mummolan. Kuvauspaikan löytyminen oli kuulemma ollut aluksi hankalaa, mutta sitten kaikki loksahti paikalleen. Härö ja Saarinen kertoivat, että tuotanto oli muutenkin tapahtunut onnellisten tähtien alla. Ehkä joku rukoili sen puolesta?

Elokuva tulee Finnkinon teattereihin perjantaina 3.4. Helsingissä se esitetään Maximissa ja Lasipalatsissa. Suosittelen lämpimästi. Joku yleisöstä kysyi, millä mielellä ja kenen kanssa elokuvaa kannattaisi mennä katsomaan, mihin Härö heitti pilke silmäkulmassa, että ei ehkä kannata mennä polttariporukalla. No, voihan olla, että naimisiin mennessä kannattaisi myös syventyä hetkekeksi esirukouksen salaisuuden äärelle.