Kino Engelin sali oli siis viimeistä sijaa myöten täysi ja Kryptassakin oli väkeä puolisentoistasataa. Klaus Härö on paitsi omaperäinen ja omaa tietänsä kulkeva elokuvaohjaaja, myös sanavalmis puhuja. Oli kiinnostavaa kuulla, millä tavalla hän perusteli tarttumisen niinkin erikoiseen aiheeseen kuin esirukous. Siitähän elokuvassa Postia pappi Jaakobille on kysymys. Tai elokuva sijoittuu esirukouksen maailmaan, kuten Härö asian ilmaisi. Esirukous ilmiönä siis luo raamit kahden hyvin vastakkaisen henkilön kohtaamiselle. Toinen on sulkeutunut, vihainen, epäluuloinen, itseriittoinen, toinen taas avoin, herkkä ja sokeutensa vuoksi toisten avusta riippuvainen. Tähän jännitteeseen perustuu elokuvan minimalistinen, mutta äärettömän kaunis elekieli. Ehkä jokin pappi Jaakobin hahmossa muistuttaa minua omasta isästä. Papin kutsumus joutuu koetukselle vielä viime metreillä, mutta samalla sen sisältä paljastuu paljon suurempi totuus: rakkaus. Ei ollutkaan niin, että palvelu, jonka esirukoilija tekee toisille, olisi tärkeintä. Voi olla, että rukoilija tarvitsi rukouspyyntöjä enemmän kuin pyyntöjen esittäjät rukoilijaa. Mutta rukous yhdisti ihmiset toisiinsa tavalla, joka avaa väylän Jumalan toiminnalle ja rakkaudelle.
Yksi seurakuntalainen tuli esityksen jälkeen kertomaan, miten ränsistynyt pappilamiljöö toi hänen mieleensä lapsuuden mummolan. Kuvauspaikan löytyminen oli kuulemma ollut aluksi hankalaa, mutta sitten kaikki loksahti paikalleen. Härö ja Saarinen kertoivat, että tuotanto oli muutenkin tapahtunut onnellisten tähtien alla. Ehkä joku rukoili sen puolesta?
Elokuva tulee Finnkinon teattereihin perjantaina 3.4. Helsingissä se esitetään Maximissa ja Lasipalatsissa. Suosittelen lämpimästi. Joku yleisöstä kysyi, millä mielellä ja kenen kanssa elokuvaa kannattaisi mennä katsomaan, mihin Härö heitti pilke silmäkulmassa, että ei ehkä kannata mennä polttariporukalla. No, voihan olla, että naimisiin mennessä kannattaisi myös syventyä hetkekeksi esirukouksen salaisuuden äärelle.
