Ystävän äkillinen kuolema pysäytti. Alkoi tulla mieleen yhteisiä muistoja nuoruudesta, jonka luulin jo unohtaneeni; kuinka alettiin yhdessä soittoharrastus, ensimmäiset haparoivat bändiesiintymiset, keskustelut tytöistä, autoista ja tulevaisuudesta. Me oltiin molemmat aktiivisia seurakuntanuoria ja jossain vaiheessa perustettiin lauluyhtye. Muistan, kuinka suurella innolla ystäväni lauloi laulua ”Puu tunnetaan hedelmistään”. Sanat jatkuivat ”ja teot sinut paljastavat”. Raamatullinen ajatus siis. Samalla tajusin, kuinka erilaiselta sanat tuntuvat nyt, kun kuolema on tullut väliin. Mitkä ovat ne teot ja hedelmät, joista hän toivoi tulevansa arvioiduksi? Miten ihmeessä minä tai kukaan muu voisi tehdä arviota toisesta ihmisestä?
Yksittäisten sanojen ja tekojen merkitys korostuu kuolemaa vasten katsottuna. Niihin tulee tarkkuutta ja syvyyttä. Ei olekaan enää yhdentekevää, minkälaisista asioista on innostunut tai mitkä asiat jäävät tekemättä.
Memento mori sanoivat muinaiset roomalaiset, ”muista kuolevasi”. Tarinan mukaan voittosaattuetta johtavan roomalaiskenraalin takana vaunuissa seisoi orja, jonka tehtävänä oli toistaa tätä lausetta. Vaikka sotapäällikkö sillä hetkellä oli huomion keskipisteenä, hän ei saanut unohtaa olevansa lopulta ihan samalla viivalla kuin kaikki muut.
Kuinka paljon ahneudessa, toisten halveksimisessa, tärkeiden läheisten unohtamisessa tai muissa eettisissä hairahduksissa on lopulta kyse siitä, että ihminen ei muista kuolevansa? Kyky arvioida omia tekoja hämärtyy tai katoaa kokonaan, jos ei silloin tällöin pysähdy elämän rajallisuuden edessä. Vai onko itselle haalimisen ja itserakkauden taustalla vimmattu yritys paeta kuolemaa? Kuolemattomuuden tavoittelu on sekin yksi ihmiskunnan vanhimmista pyrkimyksistä.
Ja kuitenkin, meillä on jo kuolemattomuuden lääke. Meillähän on jo kuoleman vastamyrkky. Kuolema on voitettu kuolemalla. Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti. Se jolla on Kristus, sillä on elämä. Se jolla ei Kristusta ole, sillä ei ole elämää.