Pääsiäisaamun messu Tuomiokirkossa kaksine kasteineen oli mahtava alku pääsiäisviikolle! Hiljainen viikko puolestaan huipentui lauantai-illan Via Crucis -esitykseen, jota saamieni tietojen mukaan seurasi noin 5000 katsojaa. Perjantain kenraaliharjoituksessa oli ehkä tuhat katsojaa vähemmän, joten yhteismäärä nousi lähelle kymmentätuhatta. Se on huimasti enemmän kuin parin viime vuoden tuhatkunta kulkijaa, mutta jää tietysti vielä kauas takavuosien parhaista yleisömääristä. Via Crucis oli joka tapauksessa hieno kokonaisuus tänä vuonna, todella!
Palaute on ollut ylenpalttisen kiittävää, tosin soraääniäkin on kuulunut. Joku kommentoi, että olisi pitänyt olla enemmän samanlainen kuin kolme vuotta sitten. Kaiken pitäisi toistua täsmälleen, Jeesuksen polvistumisen asentoa ja paikkaa myöden, samanlaisena. Äänenpaino on sama, jota kuulee ihmisiltä, jotka toivovat vanhaa raamatunkäännöstä ja vanhaa virsikirjaa. (Englannissa 1600-luvun Kuningas Jaakon raamatunkäännös sai niin merkittävän aseman, että uudempia pidettiin joissain piireissä paholaisen työnä. Samaa asennetta oli Suomessakin vuonna 1992 uutta käännöstä kohtaan.) Vähän surettaa sellainen kapeakatseisuus. No, se on hyvin odotettavaa ja kertoo tietysti myös tärkeää viestiä: kärsimystien sanomaan suhtaudutaan suurella vakavuudella. Olenhan itsekin monessa asiassa melko konservatiivinen, joten multa pitäisi löytyä sympatiaa hurskaiden ihmisten jäykkäniskaisuudelle. Ehkä siinä heijastuu ihan puhdas tietämättömyyskin. Via Crucis perustuu aina johonkin käsikirjoitukseen, joka ohjaajan on saatava elämään omilla ehdoillaan. Hän ei siis voi perustaa tulkintaansa edellisen vuoden tulkintaan, vaan alkuperäiseen tekstiin ja sen ymmärtämiseen. (Samalla tavalla raamatunkääntäjä ei voi perustaa käännöstään vanhaan käännökseen, vaan alkutekstin ymmärtämiseen.)
Tämänvuotinen Via Crucis siis nosti Jeesuksen kärsimystien jälleen helsinkiläisten ykköspääsiäistapahtumaksi hienolla tavalla. Miira Sippolan ohjaus ja sovitus Lauri Otonkosken tekstistä oli juuri siksi niin vaikuttava, että se otti tosissaan sekä Raamatun alkuperäisen kertomuksen teksteineen, että sen aina ajankohtaisen merkityksen. Jeesuksen tie ristille oli ainutlaatuinen historiallinen tapahtuma, kertomuksen toistaminen sellaisenaan on arvokasta. Samalla Jeesuksen ja ristin sanoma on ajankohtainen yhä uudestaan, myös meidän aikanamme. Tämän vuoden Via Crucis oli täysin uskollinen alkuperäiselle kertomukselle ja samalla visuaalisesti ja näyttämöllisesti toi sen omaan aikaamme.
Harmi tietysti, että en itse päässyt näkemään esitystä, koska olin näyttelemässä kansanjoukkoa. SIksi jäin hieman epävarmaksi siitä, miten Seppo Merviän Jeesus-tulkinta onnistui. Oliko ristin tien viimeiset vaiheet todella sisäistetty ja eletty läpi vai jäikö tulkinta vielä puolitiehen? Sen kuitenkin tajusin, että kyseessä ei ole mikä tahansa rooli, jonka voi tehdä millä tahansa otteella. Ristin tien näyttelijän tulee sisäisesti ymmärtää, mistä ristin tiessä on kyse, jotta voi sen uskottavasti kulkea. Ehkä joku tarkkakorvainen ja -silmäinen katsoja vielä kommentoi tätäkin yksityiskohtaa.
