Kulunut viikko on sisältänyt enimmäkseen juoksemista paikasta toiseen ja tilaisuudesta toiseen: suunnittelukokouksia, järjestelyjä, toimituskeskusteluja, puheiden pitoa, koulun päivänavauksia. Mahtuipa sinne Gummeruksen syyskauden avauskin Ritarihuoneella torstaina. Menin juhliin liperit kaulassa ja kaftaani yllä, koska kutsukortissa oli kuva Gummeruksesta 1800-luvun herrasmiehen asussa. Herran toiseen käteen oli piirretty kevennykseksi ilmapallo, mikä olisi sopinut hyvin myös kaftaanin koristukseksi. En kuitenkaan löytänyt sellaista mistään siihen hätään... Papinpuku antaa mahdollisuuden mennä tuntemattomien ihmisten kanssa heti asiaan keskustelussa, mutta samalla se tietysti tuo mukanaan roolin. Kivoja ihmisiä siellä kuitenkin oli, enkä ehtinyt paljonkaan buffetista nauttimaan.
Lomakauden ja pastoraalikurssilla vietetyn viikon jälkeen työn rutiini siis alkaa tuntua pohkeissa. Kun tapahtumien vyöryn alka perkaa olennaista, mieleen tulee lyhyt tapaaminen kollegan kanssa Yliopistonkadulla. Juttelimme siitä, miten yliopistomaailmassakin jokainen ajaa lähinnä omaa etuaan. Sinänsä siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, niinhän ihmiset tekevät. Mutta jotain ihmeellistä on siinä, että joskus ihmiset poikkeavat itsekkyyden polulta ja antavat yhteisölle suuremman arvon kuin itselleen. Miten se tapahtuu?
Kollegan mielestä kyseessä on merkityksen luovuttaminen. Ihminen, joka pitää itsellään oikeuden oman merkityksensä määrittelyyn, ajaa omaa etuaan. Mutta kun yksilö tunnistaa yhteisön merkityksen suuremmaksi ja tärkeämmäksi kuin omansa, hän on valmis uhrautumaan sen puolesta. Sitten pitää enää toivoa, että yhteisön tarjoama merkitys on moraalisesti kestävä ja korkeatasoinen. Päinvastaisia tapauksia nimittäin on helppo luetella.
Tapaaminen oli lyhyt, eikä siinä ehditty sen enempää syventää ajatusta. Ajattelin kuitenkin edellisenä päivän postiluukusta tullutta Vartijaa, joka tarttuu hienosti ajankohtaiseen aiheeseen uskon ja tieteen suhteesta. Evoluutiopsykologian näkökulmasta uskonto on kimppu merkityksen syntymisen ja ylläpitämisen mekanismeja. Ateistin näkökulmasta uskonto on vaarallinen tapa käyttää evoluution antamaa kykyä luoda merkityksiä ja kontrolloida suhteita. Jumalaan uskovan kannalta ihmisellä on ainutlaatuinen kyky tajuta Luojan olemassaolo ja pyrkiä yhteyteen Hänen kanssaan. Itsekkyyden geeneillä varustettu ihminen on varustettu myös geeneillä, jotka tekevät mahdolliseksi toisen asettamisen etusijalle. Tämä tapahtuu kuitenkin vain, jos löytyy se merkitys, jonka vuoksi niin pitää ja kannattaa tehdä. Usko Jeesukseen antaa merkityksen, joka kestää moraalisesti ja henkisesti. Siksi jokainen kasvattaja (isä, äiti, opettaja, pappi, nuoriso-ohjaaja tai muu) Suomessa, joka kertoo lapselle tai nuorelle Jeesuksesta, rakentaa myös parempaa yhteiskuntaa. Jokainen kasvattaja, joka päättää riistää lapselta tai nuorelta mahdollisuuden löytää merkityksen Jeesuksesta, kulkee vaarallista polkua.
Näin ei tietenkään saa sanoa, kuten ei sitäkään, että Suomessa on asevelvollisuusarmeija Venäjän takia. Toisaalta ehkä joskus kannattaa möläytellä. Ehkä keskustelu virkistyy.
