Tuntuu vähän ikävältä tunkea uutta tekstiä edellisen Leppilampi-mainoksen päälle. Siispä aloita tämän viestin muistuttamalla, että odotan sydän sykkyrällä, että saadaan keskiviikkona Tuomiokirkon krypta täyteen väkeä kuuntelemaan Jukka Leppilampea ja Jason Carteria. Siis keskiviikkona klo 18, kahvi- ym. tarjoilu 17.30 alkaen. Vapaa pääsy. TERVETULOA!
Kahden viikon virkavapausjakso huipentui (?) siihen, että vietin torstain ja perjantaiaamun Vihdissä mökillä luonnon ääniä kuunnellen, lauantaina osallistuin hiippakunnan lähetysseminaariin Järvenpäässä ja sunnuntaina Erkki Niinivaara -seuran juhlaseminaariin Vuosaaressa. Ja illaksi ehdin vielä Tuomasmessuunkin. Olihan aiemmin tiistaina Tuomasmessun hallituksessa tehty päätös. että tuomaspastorin virkaa hoitavat toistaiseksi tuomaspapisto Matti Amnelle, Pirjo Kantala, Olli Valtonen ja minä. No, palataan siihen myöhemmin.
Sunnuntain seminaari oli monella tavalla kiinnostava ja ajatuksia herättävä, kuten tällaiselle piikkinä kirkon lihassa –seminaarille sopiikin. Minua oli pyydetty osallistumaan päätöspaneeliin, jonka otsikkona oli vähän erikoinen kysymys Miksi pitäisi uskoa? Tartuin siksi alkupuheenvuorossani seminaarin yleisteemaan Onko kirkolla tulevaisuutta? Oikeastaan puheenvuoroni oli kokoelma kommentteja seminaarissa esitetyille ajatuksille ja voi olla, että ajatusta on vaikea seurata, jos ei ollut paikalla. Se taitaa nyt kuitenkin olla yksinkertaisin tapa kirjata ylös joitain seminaarin tunnelmia.
Lähden liikkeelle väitteestä, että ihmiset, jopa monet teologit, ovat sokeita sille erolle, joka on Suomen evlut kirkon ja maailmanlaajuisen kristillisen kirkon välillä. Tämä sokeus aiheuttaa kaikki keskeisimmät ongelmat kriittisessä kirkko-keskustelussa. Suomen evlut kirkko ei suinkaan ole kristillisen kirkon prototyyppi, vaan poikkeus, anomalia. Samalla kun kaikki kritisoivat sitä, kaikki myös vetoavat siihen, tosin vastakkaisista kulmista. Toisille se on palomuuri herätyskristillisyyttä, karismaattisuutta, amerikkalaisuutta tai vaikkapa katolilaisuutta vastaan. Toisille taas linnake new agea ja liberalismia vastaan. Kuka siis haluaa kirkkoa ja mihin tarkoitukseen?
Olisiko oikeastaan toivottavaa, että povattu kirkosta eroaminen kiihtyisi niin, että mahdollisimman pian jäsenmäärä alittaisi 50% rajan? Silloin jouduttaisiin purkamaan julkishallinnollinen asema, puolet viroista, puolet rakennuksista ja ylimielinen asenne. Yhdeltä kantilta katsoen tällainen kehitys tuntuisi minusta hyvin ilahduttavalta. Se lupaa paljon myönteistä ja raikasta uudistushenkeä. Toisaalta en ihan oikeasti ja järkevästi sittenkään osaa toivoa sitä. Enkä pidä sitä edes realistisena. Suomi on hyvin omalaatuinen maa, jossa kirkon julkisoikeudellinen asema kietoutuu vahvalla tavalla kansan kulttuuriin. Ihmiset arvostava kirkkoa paljon enemmän kuin annetaan ymmärtää.
Jos kirkon asema siis pieniä muutoksia lukuun ottamatta säilyy samanlaisena vielä vuosikymmenet eteenpäin, on kysyttävä kirkon ja valtion suhteesta. Aamupäivällä siteerattiin T. S. Elliotin ajatusta, että jos näillä on liian hyvät välit, kirkossa on jotain vikaa. Kirkon pitää siis esittää yhteiskuntakritiikkiä säilyttääkseen uskottavuutensa. Mutta mitä nykyisenlainen virkamieskirkko sitten yhteiskunnassa kritisoi? Talouselämää. Ja mihin tämä kritiikki lopulta osuu? Innovaatioon, luovuutteen! Eteenpäin katsovan luovuuden tilalle tämä ”yhteiskuntakritiikki” tarjoaa vahvaa valtiota ja virkamieskirkkoa. Ns. nuorten aikuisten taholta näissä yhteyksissä kuultu kritiikki talouden ylivaltaa vastaan on erityisen ristiriitaista ja naiivia, koska samanaikaisesti tämä kaiken saanut sukupolvi on tilastojen valossa konsumerismin kärjessä.
Hyvä on. Entä jos kaikki ne hyvät puheet, joissa toivotaan kirkon rakenteellista uudistumista, saisivat toteutua? Suomen evlut kirkon rakenteen tukipylväs on alueellinen (parokkiaalinen) seurakuntamalli. Se on sukua suomalaiselle kuntajaolle, koska kunnat ovat syntyneet seurakunnista. Parokkiaalisuudessa ei välttämättä ole sinänsä mitään vikaa. Sen kuristusotteesta päästään, kun irrottaudutaan kapeasta demokratian julkisoikeudellisesta tulkinnasta ja opetellaan joustavilta organisaatioilta, joissa demokratia toimii toisella tavalla. Seurakuntatoiminnan mallina ei siis tarvitse olla kunta ja valtio, vaan missionäärinen (yhteisen tehtävän määrittämä) yhteisö.
Sitten tarvitaan enää yhteinen missio. Onko Suomen evlut kirkolla sellainen? Kun ulkopuolisena katsoo ortodoksista ja katolista maailmaa, näyttää siltä, että siellä kirkko on kirkko. Protestanttinen kirkkoperhe sen sijaan on kriisissä, lukuun ottamatta herätyskristillistä ja karismaattista siipeä, jotka menestyvät kohtuullisen hyvin. Protestanttisuus on kriisissä, koska humaani protestanttisuus ei kiinnosta, eikä sillä ole omaa identiteettiä.
Kaikesta tästä seuraa se, että kirkolla on lopultakin valoisa tulevaisuus. Omillaan toimeen tuleva, itsenäinen, vahva ja hyvin koulutettu aikuinen ei ole kirkon toiminnan ensisijainen kohde tulevaisuudessakaan. Se kutsuu elämässä konkurssiin joutuneita, hajalla olevia, yksinäisiä, huonosti koulutettuja ja toisia tarvitsevia ihmisiä kohtaamaan Jeesuksen. Jeesuksesta ei tarvitse sanoa muuta kuin mitä kirkko on kaikkialla ja kaikkina aikoina sanonut, että Jeesus on Herra. Kutsu Jeesuksen seuraamiseen on yllätyksellinen, haastaa ottamaan kantaa siihen, kuka Jeesus on. Ilman tätä kutsua puhe kirkosta on turhaa hienostelua ja ajan hukkaa.
Itselleni jäi paneelista sellainen vaikutelma, että saatoin saada pari uutta vihamiestä - siis akateemisessa mielessä. No, ainakin itselleni päivän puheenvuorot olivat mielenkiintoisia ja laittoivat ajattelemaan.
