Tässä on syyskauden ensimmänen ja samalla toisiksi viimeinen saarna Tuomiokirkossa 3.9.2006 klo 10. Päivän teksteinä luettiin kolme parantamiskertomusta Raamatusta: profeetta Elisa ja syyrilainen sotapäällikkö Naaman (2. Kun. 5:1-15), Pietari ja Johannes sekä rampa Kauniillaportilla (Apt. 3:1-10) ja Jeesus ja sokeana syntynyt (Joh. 9:1-7, 39-41).
On helppo ajatella, että Raamatussa kerrotaan parantumisihmeistä siksi, että silloin ihmisten maailmankuva ja käsitys sairauksista oli erilainen. Jeesuksen aikaan sairaus oli jollain ihmeellisellä tavalla sidottu syyllisyyteen. Sokeana syntyneen vanhempiakin epäiltiin jostain synnistä. Nykyään taas sanotaan, että terve on vain sellainen, jota ei vielä ole tutkittu tarpeeksi. Kun tarpeeksi tutkitaan, jotain vikaa varmasti löytyy.
Mutta tämä evankeliumin kohta vie toiselle tasolle. Sillä tasolla asiat on säilyneet ihan samana Jeesuksen ajasta meidän aikaan. Sokeus, näkeminen, sairaus, parantuminen on hengellisiä asioita. Ihmiset ajattelevat parantumisesta, että se on jonkinlainen temppu. Mutta Jeesus sanoo, että on kyse jostain ihan muusta, hän on tullut pannakseen toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.
Fariseukset eivät ole tyhmiä. Mutta he ihmettelevät Jeesuksen röyhkeyttä ja kysyvät: ”Et kai sentään väitä, että me olisimme sokeita?” Jeesus vastaa: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.” Sokeus ja syntisyys, sairaus ja syyllisyys siis todellakin liittyvät toisiinsa.
Saarnasin näistä samoista teksteistä tässä samassa paikassa tasan kolme vuotta sitten. Silloin saarna päättyi Jeesuksen ja fariseustan väliseen keskusteluun. Päätin siis, että tänään teen täsmälleen päinvastoin. Jeesuksen ja fariseusten kohtaaminen on heti alussa. Sen jälkeen tulee vain kysymys: Mitä se meille merkitsee? Mitä meille merkitsee se, että Jeesus syyttää fariseuksia harhautuneesta todellisuudentajusta? ”Te väitätte näkevänne”, mutta ette ymmärrä, mitä sen pitäisi vaikuttaa, mitä johtopäätöksiä teidän pitäisi tehdä. ”Siksi synti pysyy teissä.”
Kymmentä käskyä toimii erinomaisena hengellisenä näkötestinä. Käskyillä on toisaalta hyvin ilmeinen, konkreettinen merkitys, mutta samalla myös paljon syvempi, hengellinen merkitys.
Ensimmäinen käsky: ”Minä olen Herra sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Jumala on. Mikä merkitys sillä on minulle ja sinulle, että Jumala on? Jaakobin kirjeessa sanotaan: ”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat.” Se tarkoittaa: Jumalaan uskominen voi olla aika pinnallinen juttu. Ihminen voi väittää näkevänsä, mutta silti olla sokea. Ihminen voi täysin omahyväisesti tunnustaa uskovansa, että Jumalalla on kaikki valta, mutta silti toimia itsevaltiaasti. Tai sitten ihminen voi heikkoutensa tunnustaen ripustautua Jumalaan, joka on siellä, minne hänet päästetään. Koska siellä, missä Jumala on, Hän muuttaa kaiken. Jokainen päivä ja hetki kerrallansa tulee Jumalan kädestä. Mutta me annamme niin usein päivämme ja hetkemme toisiin käsiin, toisten jumalien ja toisten tarkoitusperien palvelukseen. Ja sitten syytämme Jumalaa, kun meillä on paha olla.
Toinen käsky: ”Älä käytä väärin Herran, sinun Jumalasi nimeä.” Puhu Jumalalle, niin hän puhuu sinulle. Olin eräissä häissä pyytänyt tapani mukaan hääparin vanhempia osallistumaan esirukoukseen. Sanoin, että jos ei halua käyttää valmiiksi kirjoitettua rukousta, voi myös rukoilla omin sanoin tai käyttää jotain omaa tuttua rukousta. En yhtään tajunnut, että kaikilla ei ehkä ole tajua siitä, mitä rukouksella tarkoitetaan. Kun esirukouksen vuoro tuli, morsiamen äiti nimittäin luki tekstin, joka sisälsi kauniita lauseita ja toivomuksia: olkaa rohkeat, pitäkää toisistanne huolta, rakkaus on kaunis asia jne. Se oli kaunis teksti, mutta se ei ollut rukous. Rukousta varten tarvitaan vain kaksi asiaa: pitää olla jotain sanottavaa ja se pitää kohdistaa sille, jota rukoillaan. Jos ei ole ketään, jota rukoilla, ei voi rukoilla. Voi kyllä toivoa kaikenlaista. Rukouksen voi tietysti kirjoittaa ei-kenellekään, ja toivoa, että joku kuulee sen. Mutta silloinkin rukouksella on vastaanottaja. Siis: Miten rukoilet? Miten käytät Jumalasi nimeä? Onko sillä sinulle väliä?
Kolmas käsky: ”Pyhitä lepopäiväsi.” Älä juokse rahan perässä. Tämä käsky koskee niin rikasta kuin köyhää, orjaa ja isäntää, yhtä hyvin eläkeläistä, opiskelijaa kuin palkkatyöläistäkin. Älä juokse rahan perässä. Rahaa on joskus pakko ajatella. Joskus olosuhteet voivat olla sellaiset, että ei ehdi ajatella paljon muuta. Kun ihmiseltä riistetään perustarpeet, toimeentulon asioista voi tulla elämän ja kuoleman asioita. Lepääminen olisi kohtalokasta. Ja silti levolle pitää löytyä aikaa. Ei nälkäinenkään pysty etsimään ruokaa, jos ei välillä nuku. Sitä jäin miettimään, koskeeko tämä käsky myös laiskuria. Sellaista, joka ei suostu tekemään työtä. Koskee se. Lepopäivän pyhittäminen on nimittäin enemmän kuin pelkkä lepopäivän pitäminen. Lepopäivän pyhittäminen on sitä, että ”emme väheksy Jumalan sanaa ja saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme”, sanoo Luther. Missä on aarteesi, siellä on sydämesi. Missä on aarteesi?
Neljäs käsky: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi.” Vanhemmuus kunniaan. On oikeastaan aika erikoista, että tällainen käsky kuuluu joukkoon. Onko vanhemmuus tosiaan niin tärkeä asia, että se pitää kirjata 10 käskyn lakiin? Voitaisiinko vanhemmuus korvata jollain paremmin kestävällä yhteiskunnallisella instituutiolla, kuten vaikkapa koululaitoksella? Sitäkin on yritetty, mutta: ei voi. Sen huomaa heti, kun asiaa vaivautuu ajattelemaan. Vanhemmuus koskettaa kaikkia kaikkialla, ei vain meitä hyvinvointiyhteiskunnan hemmoteltuja kakaroita – tarkoitan itseäni. Jos yhteiskuntaan halutaan kunnioitusta, ”respektiä”, sen pitää alkaa vanhemmuudesta. Isä ja äiti eivät muuten VT:n kielessä rajoitu tarkoittamaan vain sukulaisuussuhteita. Eikä niiden tarvitse rajoittua tänäänkään. Olin eilen siunaamassa haudan lepoon isäni serkun. Hän oli syntynyt vuonna 1922 ja oli siis neljä vuotta isääni vanhempi. Isä kertoi muistotilaisuudessa liikuttuneena, että Tuomo-serkku oli ollut hänelle paras ystävä. Neljän vuoden pienestä ikäerosta huolimatta Tuomo oli ollut hänelle eräänlainen opastaja, neuvonantaja, vanhempi. Juuri sitä tarkoitetaan vanhemmuudella. Se koskee kaikkia. Kunnioitatko? Osaatko antaa kunnioitusta toisille?
Viides käsky: ”Älä tapa”. Fyysinen ja henkinen väkivalta kielletty. Tämä on myös hankala. Jokainen ymmärtää, että ihmishenki on koskematon. Mutta sitten eteemme vyörytetään joukko poikkeustapauksia. Entä jos kimppuumme hyökätään? Saa kai itsepuolustukseksi tappaa. Entä jos joku on tapettava siksi, että on tappanut ja tulee tappamaan? Eli voiko kuolemanrangaistuksen perustella? Entä missä vaiheessa sikiöstä tulee ihminen, jota ei saa tappaa? Tai saako kohtuuttomasti kärsivän ihmisen elämän lopettaa? Nämä ovat tärkeitä, mutta loppujen lopuksi pinnallisia kysymyksiä. Juuri sellaisia, joiden kanssa fariseuksen on kiva puuhastella, jotta ei joutuisi näkemään omaa sokeuttaan. Todellinen kysymys tulee lähemmäksi. Se on melkein yhtä hankala kuin: Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi? Jeesus kysyy, oletko sokea vai näkevä. Ymmärrätkö, mistä elämässä on kyse? Voitko lakata vahingoittamasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi? Voitko lopettaa kuoleman työt, kiusanteon, nujertamisen, pahantahtoiset puheet, kaiken sen, mikä sinun elämässäsi pönkittää omaa persoonaasi ja samalla lannistaa lähimmäistä?
Lain lukeminen on aika raskasta. Säästän itseäni jätän käskyluettelon puoleen väliin. Siellä olisi vielä käskyt älä tee aviorikosta, älä varasta, älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi, älä tavoittele lähimmäisesi puolisoa tai omaisuutta. Mutta ajatus on tullut jo monta kertaa selväksi. Minä olen ja sinä olet syyllinen. Läheskään aina emme tajua syyllisyyttämme, vaan syytämme muita. Siksi olen syyllisyydestäni sairas. Väitän näkeväni, ja siksi synti pysyy minussa.
Lopuksi viittaus päivän Vanhan testamentin tekstiin. Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman oli sairas. Nuori palvelustyttö ohjasi hänet profeetta Elisan luokse. Kun on riittävän sairas, suuri päällikkökin oppii kuuntelemaan pikku palvelijatarta. Mutta profeetta ei noudattanut protokollaa. Hän vain käski sotapäällikön mennä peseytymään Jordanissa, ei edes vaivautunut ulos tervehtimään tärkeää vierasta. Sotapäällikön ylpeys lähes riisti häneltä parantumisen mahdollisuuden. Kun Naaman oli lähdössä vihastuneena takaisin kotimaahansa, hänen palvelijansa sanoi: ”Herrani! Jos profeetta olisi määrännyt sinulle jonkin vaikean tehtävän, etkö olisi täyttänyt sitä? Saati sitten, kun hän sanoo, että sinun on puhdistuaksesi vain peseydyttävä!”
Puhdistuaksesi sinun on vain peseydyttävä! Se joka luulee näkevänsä, pitää sitä taikatemppuna ja marssii sairaana takaisin kotiin. Mutta se, jonka silmät Pyhä Henki avaa, nöyrtyy, astuu virtaan, kastautuu seitsemän kertaa ja puhdistuu. Näetkö nyt, mikä ero on fariseuksella ja syntymästään saakka sokealla? Toinen tarvitsee Jeesusta. Se joka tarvitsee, tekee niin kuin Jeesus sanoo. Sillä tavalla tullaan kristityksi. Se on melkein liian yksinkertaista. Tarvitsemalla.
