Saarnasin tänään Tuomiokirkossa klo 10. Se oli ehkä hieman rönsyilevä saarna. Eräs mummo tuli kertomaan, että se kesti 20 minuttia. Siis 5-7 minuuttia luterilaista ihannesaarnaa pidempään. Messusta poislähtevien kommentit kuitenkin kertoivat, että jotain siitä oli myös koskettanut. Varmaan olen pitänyt tärkeämpiäkin saarnoja.
Päivän teksteinä on Jeesuksen vertaus pahoista viinitarhan viljelijöistä (Mark 12:1-12) ja siihen liittyvä teksti 1. Piet. 2:4-10. Molemmissa on viittaus VT:ssa mainittuun kulmakiveen (Ps 118:22 ja Jes 28:16). Tekstit ovat helppotajuisia ja inspiroivia. Ehkä se teki vaikeaksi keskittyä vain yhteen näkökulmaan. Viinitarhavertaukseen on puettu Jeesuksen (ja alkuseurakunnan) armoton kritiikki Israelin uskonnollisia johtajia kohtaan, jotka pahoinpitelivät profeetat ja tappoivat viinitarhan omistajan oman pojan. Siksi viinitarha otetaan heiltä pois ja annetaan "toisille". Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Israelin lupaukset siirtyvät seurakunnalle.
Pietarin kirjeen teksti vie kulmakiviajatusta pidemmälle. Jeesuksesta on tullut "elävä kivi", johon liittyneinä kristityt kasvavat "hengelliseksi rakennukseksi". Yhdistin tämän ajatuksen mielessäni siihen, mistä puhuin aiemmin Diakonissalaitoksella. Seurakunnan olemus poikkeaa muista yhteisöistä siinä, että se rakentuu ensisijassa Kristukseen eikä ihmisten väliseen yhteenkuuluvuuteen.
Ehkä tässä kohdassa olisi pitänyt jo jarruttaa. Viinitarhavertaus on sinänsä jo tarpeeksi vahva juttu. Sehän pätee yhtä hyvin minkä tahansa ajan tai paikan uskonnollisiin vallankäyttäjiin ja johtajiin. Jos he eivät anna Jumalalle viinitarhan tuottoa, viinitarha annetaan toisten hoidettavaksi. Luulen, että luterilainen kirkko Suomessa on vahvasti tämän kysymyksen edessä. Millä tavalla tulevina vuosina ja vuosikymmeninä osoittaudutaan uskollisiksi ja luotettaviksi viinitarhan hoitajiksi? Säilyykö asema vai annetaanko se toisille?
Mun oli kuitenkin pakko liittää saarnaan ajatus elävistä kivistä ja seurakunnasta. Siihen nimittäin liittyy Jeesuksen ajatus seurakunnasta jopa perheyhteyttä vahvempana ("Se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun äitini ja veljeni ja sisareni.") Kerroin saarnassa, että Alissa sanoi mulle lauantaiaamuna: "Isi, musta tulee isosisko." Sydän meinas pysähtyä. Sitten tajusin, että on aprillipäivä.
Minkätakia aprillipila piti saada mahtumaan saarnaan? Perustelin sitä itselleni sillä, että ihmisten täytyy saada tietää jotain henkilökohtaista pastoreistaan. Perheonnen esittely voi kuitenkin olla monelle kipeä paikka. Seurakunnan keskellä on vain yksi perhe, Jumalan perhe. Ja siitä halusin sanoa jotain.
Ehkä asia on siksi niin tärkeä minulle itselle, että vasta tätä kautta tajuan oman isän valinnat. "Se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon, on minun perhettäni." Siksi isälle oli niin tärkeää, että lapset kasvavat osana seurakuntaa.
Miten on meidän oman perheen kohdalla? Joutuuko sen ulkopuolelle, jos ei tee Jumalan tahtoa? Entä jos lapset hahmottaa koko asian jotenkin toisin? Ehkä sen arvioiminen ei kuulu minulle. Ehkä koko jutun pointti on siinä, että pysyy itse yhteydessä elävään kiveen, kulmakiveen, Jeesukseen. Näin se täytyy olla. Kyllä se saarna ihan asiaa oli, vaikka rönsyilikin.
