Poistuin tänään lähes vihaisena Agricolan Tuomasmessun saarnatuolista. Pidin puheen, jollaista en olisi halunnut pitää. Se oli mielestäni luennoiva, rönsyilevä ja innoton. Olin toivonut ja kuvitellut, että saan ihmiset innostumaan ja itsekin tunnen innostusta. Syytän liian myöhässä (su aamuna) alkanutta saarnan viimeistelyvaihetta.
No, sinänsä puhe oli varmaan ihan hyvä 8-. Sain Valtosen Ollilta ja Leilalta kivaa täsmäpalautetta ja monet tutut tulivat kiittämään. Sitä pidettiin kompaktina ja konstailettomana. Erityismaininta tuli siitä, että lopussa ei ollut mitään hypeä eikä hehkutusta, vaan samaa mitä päivän evankeliumissakin (Luuk. 24:36-49) eli kehotus ihan rauhassa odottaa Pyhän Hengen voimaa.
Blaa. Mun mielestä arvosana oli enintään 7+. Plussa, koska siinä oli kuitenkin muutama ihan innostava yksityiskohta. Seiska, koska siinä oli sisältö periaatteessa oikein. Vain seiska, koska siitä puuttui se jokin, joka tekee puheesta vaikuttavan.
Mutta, mutta. Tässä tullaan varsinaiseen asiaan. Tämän kohtuuttoman itsekriitiisen fiilistelyn takaa pilkistää inhottava havainto. Minussa on enemmän kuin ripaus huumorintajutonta perfektionistia!
Aargh! Miten voi olla? Olenko tietoisesti vai alitajuisesti kieltänyt tämän luonteenpiirteen? Miten vahva se on? Voiko perfektionismista parantua?
Hankalasta itsetuntokysymyksestä suivaantuneena päätin saman tien muuttaa tämän blogin nimen. Kuukauden kokeilukausi on osoittanut, että vaikka netti on kansainvälinen, nämä sepustukset on tarkoitettu tutuille. Enkunkielinen "A Priest's Life" muuttui siis mielikuvituksettomaksi Arto Antturiksi. Sillä mennään nyt eteenpäin. Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri askel itsetuntemukselle.
