Saarna Helsingin tuomiokirkossa pääsiäisaamuna 16.5.2006 klo 10
Pääsiäisaamussa on jotain raskasta ja pelottavaa. Naiset kulkivat hiljaisuuden vallitessa, sillä heidän askeleensa olivat raskaat. Jeesus oli pitänyt jättää hautaan pitkän ja surullisen sapatin ajaksi. Naiset halusivat olla haudalla heti, kun sapatti virallisesti päättyisi auringon noustessa. Jeesus oli koskettanut heidän sydämiään, he toimivat rakkaudesta.
Matteus kertoo, että he olivat tulossa ”katsomaan hautaa”. Luukas ja Markus kertovat, että heillä oli mukanaan tuoksuvia yrttejä ruumiin voitelemista varten. Opetuslapset todennäköisesti nukkuivat tai olivat muuten surun ja pettymyksen lamaannuttamia.
Minkälaista on se toiminta, joka nousee epätoivosta ja pettymyksestä? Automaattista rutiinien ja tapojen noudattamista, toimintaa toiminnan vuoksi. Ruumis oli voideltava. Oli mentävä haudalle. Ei voinut olla menemättä, koska jotain oli tehtävä.
Surija huomaa usein tekevänsä asioita, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Rakkaan poismenneen ihmisen vaatteita on järjesteltävä, tavaroista on pidettävä huolta, on hoidettava asioita, vaikka ne eivät millään tavalla auta tuomaan kuollutta takaisin. Pääsiäisen ihmeen lähtökohtana on suru ja kaipaus.
Surun keskeyttää järisyttävä ilmestys. Maa järisee, vartijat kaatuvat maahan ja enkeli vierittää kiven haudan suulta. On mahdotonta kuvitella, mitä naiset ajattelivat. Ainakin he pelkäsivät, sillä enkeli heti rauhoitteli heitä sanomalla: ”Älkää pelätkö.” Ei enkelin ilmestyminen ja maan järinä sellaisenaan suinkaan kertonut naisille, että kuolema on voitettu ja Jeesus on noussut ylös haudasta. Eikä enkelin ilmestys nostanut Jeesusta haudasta. Itse asiassa yksikään evankeliumi ei kerro meille, miten ylösnousemus tapahtui. Puhutaan vain aamusta sen jälkeen.
Suurin, järisyttäviin tapahtumiin liittyy aina kysymys Jumalan pelottavuudesta. Nykypäivän uskontoshoppailija, joka uskoo omalla tavallaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa, heristää suuronnettomuuden kohdatessa jostain syystä nyrkkiään Jumalalle. Kun pahaa tapahtuu, Jumala vaaditaan tilille. Jumala pelottaa. Pääsiäisaamun toinen tunnetila on siis pelko, lamaannuttava kauhu.
Ei ole mikään ihme, että toimittajat ja kolumnistit niin innokkaasti tarttuvat kristittyjen uskomuksiin juuri pääsiäisen alla. Yhtä varmaa kuin moottoripyörien ja amerikanrautojen ilmestyminen katukuvaan on se, että Helsingin Sanomat julkaisee pääsiäisen alla jonkin kristinuskon peruskäsityksiä ravistelevan artikkelin. Tosin tänä vuonna artikkeli Juudaksen evankeliumista oli poikkeuksellisen asiallinen. Siitähän kävi hyvin ilmi, että kyseinen 150 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen kirjoitettu gnostilainen teksti ei lisää meidän tietoamme Jeesuksen elämästä. Sen sijaan se kyllä kirkastaa kuvaa toisen vuosisadan kristillisyyden suuntauksista.
Luulen, että pääsiäisen sanomassa on edelleen jotain hyvin pelottavaa niille, jotka yrittävät vartioida tyhjää hautaa. Kristinuskon sanomasta halutaan luoda kuva suvaitsemattomuuden, vihan, taikauskon ja moraalisen rappion julistuksena. Kristinuskon on ongelma, josta sivistyneen valtion olisi päästävä eroon. Tai jos siitä ei päästä eroon, se pitäisi kesyttää sellaiseksi, että tavallisen ihmisen ei siitä tarvitse välittää. Jossain mielessä valtion kanssa liittoutunut uskonto tulee väistämättä juuri tällaiseksi mitään sanomattomuudeksi.
Mutta Jumalan pelottavan ilmestymisen viesti Jeesusta rakastaneille naisille oli aivan toinen kuin niille sanomalehtimiehille ja kulttuurimesenaateille, jotka vartioivat tyhjää hautaa. Enkeli sanoi: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.”
Ei hän ole täällä! Ei Jeesus ole tänäänkään siellä, minne hänet yritetään jälleen haudata. Jeesusta ei pidättele älyllinen sementointi, kulttuurillinen paheksunta, poliittinen pakko tai mikään muu helvetin voima. Hän on noussut kuolleista.
Naiset kuulivat tämän sanan ja näkivät tyhjän haudan. Pääsiäisaamun tunnekirjoon liittyy kolmas tunne. Matteus kertoo: ”Naiset lähtivät heti haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan.”
Tästä alkaa ylösnousemuksen todistajien ketju. He ovat niitä, jotka ovat kautta maailman historian joutuneet väärinymmärretyiksi, vainotuiksi ja ulosajetuiksi. Jopa itse Kristuksen nimeä kantava kirkko on joskus hukannut sanomansa ja kääntynyt itseään vastaan. Toisaalta kirkko, jonka olemus roikkuu kiinni ylösnousemuksen ihmeessä, on aina haudalle tulleiden naisten asemassa. ”Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös”, meille kirkkona sanotaan. Aika ajoin me kristityt yritämme haudata Jeesuksen ja pitää hänet haudattuna. Olemme tulleet niin viisaiksi tai itseriittoisiksi, että emme enää tarvitse lisää opetusta. Haluan kyllä uskoa, mutta vain sen verran, että en menetä uskottavuuttani ja mukavuuksiani.
Mutta tyhjän haudan luona on vain kahdenlaisia ihmisiä: itsessään rohkeat, mutta pelon lamaannuttamat vartijat ja itsessään pelokkaat, mutta rakkauden rohkaisemat todistajat.
Rakastukaa Jeesukseen. Kuunnelkaa hänen sanojaan. Katsokaa, miten hän kohtaa ihmisiä. Kaivatkaa häntä. Katsokaa Jeesusta ristillä. Ja odottakaa sitä päivää, jolloin saamme katsella häntä kasvoista kasvoihin.
