Luento Helsingin Diakonissalaitoksella 24.3.2006
Suomen ekumeenisen neuvoston eettisten kysymysten jaosto järjesti jo toistamiseen terveydenhuollon ja sielunhoidon tematiikkaan liittyvän seminaarin. Edellinen seminaari parantamisesta herätti laajaa mielenkiintoa tv-uutisia myöten. Tällä kertaa aiheena oli selkeämmin ammattilaisille kohdistettu Sairaus ja ahdistus - kristillisen uskon mahdollisuus ja lupaus. Oma puolen tunnin alustukseni sijoittui seminaarin keskimmäiseen istuntoon, jossa käsiteltiin sairaalaa ja seurakuntaa tervehtymisen paikkoina. Professori Inkeri Elomaa HYKSin syöpäklinikalta puhui ensin sairaalamaailmasta ja minun tehtäväksi jäi miettiä, minkälainen paikka seurakunta on tervehtymisen kannalta.
En ole sen paremmin terveydenhuollon kuin sielunhoidonkaan erityisasiantuntija. Tietysti pastorina ymmärrän jotain sielunhoidosta, kun sitä aika paljon työssäni teen. Ennen kaikkea olen kuitenkin raamatuntutkija ja psalmitutkija. Etsin siis teemaan raamatullista näkökulmaa.
Israelin kansan erämaavaellus, josta kerrotaan 2. ja 4. Mooseksen kirjoissa, tarjoaa raamatullisen liittymäkohdan pohdinnalle yhteisöelämästä ja sen haasteista. Sieltä löytyy myös lääkäreille symbolisesti tärkeä kertomus pronssikäärmeestä (4Ms 21:4-9). Aluksi ajattelin esityksen rakentamista näiden, monitahoisten ja haastavien kertomusten varaan. Lopulta kertomuksille tuli vain virikkeellinen merkitys.
Jaoin esitykseni kolmeen osaan: 1) seurakunnan ihanne, 2) seurakunnan todellisuus ja 3) seurakunnan mahdollisuudet. Ihanneseurakunta löytyy Apostolien teoista, jossa Luukas esittää idealisoidun kuvan alkuseurakunnan elämästä. "Seurakuntan kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä (koinonia), mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat." (Apt 2:42).
Seurakunnan todellisuutta kuvaa yhdeltä kannalta hyvin selvitysmies Erkki Huhdan 55-sivuinen raportti Helsingin seurakuntarakenteen kehittämisestä. Siinähän esitetään, että Helsingin 24 seurakuntaa yhdistettäisiin kymmeneksi suurseurakunnaksi. Mielenkiintoisena sivujuonteena tässä raportissa ja sen edustamassa ajattelussa on seurakunta-sanan varaaminen tarkoittamaan hallinnollista yksikköä. Sen sijaan hengellistä elämää eletään parhaiten "pienemmissä jumalanpalvelusyhteisöissä". Käytännön tasolla tilanne on skitsofreninen. Seurakunta hallinnollisena yksikkönä on se, joka toimii työyhteisönä ja jonka tasolla päätetään toiminnan linjoista, mutta samalla työntekijöiden pitäisi yhdessä seurakuntalaisten kanssa rakentaa "pienempiä yhteisöjä", joita hallinto ei kuitenkaan varsinaisesti tunnista. Ainakin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa jää vielä nähtäväksi, voiko tällainen ajatus ollenkaan toimia.
Otinkin alustukseni kolmannen kohdan, seurakunnan mahdollisuudet, pohjaksi Apt 2:42 esiintyvän kreikan sanan koinonia, keskinäinen yhteys. Latinan sanakirjat antavat sanalle kolme vastinetta, jotka hyvin avaavat tämän seurakuntayhteisön peruskäsitteen merkitystä: communicatio (osalliseksi tekeminen), participatio (osallisena oleminen) ja societas (yhteisönä oleminen).
Communicatio on osalliseksi tekemistä. Seurakunnan elämässä se tarkoittaa, että ihmiset tehdään osalliseksi evankeliumista. Kristillisen uskon mahdollisuus piilee kristillisessä uskossa! Ilman selvää, sitoutunutta, jopa kiihkeaa suhdetta evankeliumiin, seurakunta menettää suuntavaistonsa ja alkaa pelkäämään (4Ms 13:30-33). Uskon vastakohta ei ole epäily vaan pelko, sillä usko on luottamusta. Kirkko, joka pelkää tulevaisuutta, tuottaa tutkimusta, joka kertoo, että kirkolla menee huonosti. Seurakunta, joka tekee ihmiset osallisiksi evankeliumista, on tervehdyttävä yhteisö.
Participatio liittyy siihen tapaan, jolla ollaan yhteisössä jäseninä. Kiinnitin huomiota Jeesuksen perhevastaisena pidettyyn sanaa Mk 3:31-35. Hän suhtautuu penseästi äitinsä ja veljiensä kutsuun ja sanoo: "Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini." Lause on säilynyt meille todennäköisesti siksi, että Markuksen evankeliumin kirjoitusaikaan oli selvää, että usko Jeesukseen saattoi merkitä perheen ulkopuolelle joutumista. (Tänään luemme lehdistä afganistanilaisesta miehestä, jota uhkaa kuolemantuomio vain siksi, että hän on kääntynyt kristityksi. Kristityt ovat olleet ja ovat edelleen kaikkein vainotuin ihmisryhmä maailmassa.) Jeesus tarjoaa rajallisen ja usein ristiriitaisen perheyhteisön tilalle toisen yhteisön: Jeesuksen veljyden, sisaruuden tai äitiyden. (Huom. Jeesuksen isäksi ei voi ilmoittautua, meillä on vain yksi Isä!) Kristillisen seurakunnan mahdollisuus tervehdyttävänä yhteisönä perustuu siihen, että se liittää ihmisen ensisijaisesti Jeesukseen Kristukseen ja vasta sitä kautta toisiinsa. Pronssikäärme (4Ms 21) pelasti kaikki ne, jotka katsoivat siihen.
Societas viittaa yhteisön muotoon. Raamattu puhuu ehkä yllättävänkin paljon siitä, mikä merkitys johtajuudella on yhteisön elämälle. Mooseksesta, joka on raamatullisen johtajan esikuva, sanotaan, että hän oli "hyvin nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä" (4Ms 12:3, Mirjam ja Aaron kyseenalaistavat Mooseksen johtajuuden). Samalla tavalla Uusi testamentti nostaa seurakunnan johtamisen esikuvaksi toisten palvelemisen. Yhteisön arvoja voi arvioida sen perusteella, minkälaisia palkitsemisjärjestelmiä se luo. Yhteisö, joka palkitsee pyrkyryyttä, sairastuu. Kristillisen uskon mahdollisuus tervehdyttävänä yhteisönä perustuu siihen, että se "palkitsee" nöyryyttä.
Esitelmäni jälkisanoina viittasin sveitsiläisen lääkärin Paul Tournierin kirjaan Ihmisen paikka (WSOY 1971). Siinä hän muistuttaa paikan merkityksestä ihmisen henkiselle ja hengelliselle hyvinvoinnille. Tarjoaako seurakunta paikan ihmiselle, jolla ei elämässään ole omaa paikkaa? Sen pitäisi tarjota. Näytin lopuksi kahden minuutin videopätkän isän pitämästä kiitospuheesta 80-vuotisjuhlan päätteeksi. Isä kertoi siinä avoimesti oppineensa vasta nyt vanhana tuntemaan, mitä on masennus. Monet juhlavieraista itkivät avoimesti, kun isä todisti, miten seurakunnan yhteinen juhla lauluineen, puheineen ja rukouksineen tekee terveeksi. Luulen, että siitä juuri tässä on kysymys.
(Muistinvaraisesti omaa esitelmääni referoiden maanantaina 27.3.2006.)
