sunnuntaina, huhtikuuta 26, 2009

Vapautta vai leipää

Saarna Helsingin tuomiokirkossa 26.4.2009 klo 10
Hyvä Paimen (Misericordia Domini)

Jeesuksen lammasvertauksilla on minulle hyvin henkilökohtainen merkitys. Kun olin pieni, isä kysyi minulta: ”Arto, tahdothan sinäkin olla Jeesuksen lammas?” Mihin minä vastasin napakasti: ”En mä ole lammas. Mä olen pässi.”

Jeesuksen vertaus lammastarhasta on läpeensä tuttua raamatullista kuvakieltä, mutta se avautuu moniin suuntiin. Tämä saarna jakautuu kahteen osaan. Ensin sukellamme kysymykseen: Mihin Jeesus oikein vertauksillaan pyrki? Mihin hän oikeastaan ihmisiä kutsui? Pystymmekö perkaamaan kaikesta kliseisestä ja turvallisesta Jeesus-puheestamme esille sitä, mikä on todella aitoa ja alkuperäistä? Sen jälkeen palaamme uudestaan evankeliumin vertaukseen.

Jeesuksen seuraamisesta
Fedor Dostojevski kuvaa romaanissaan Karamazovin veljekset kahden veljen, Ivanin ja Aleksein, välistä keskustelua. Aleksei on viaton, hurskas ja rakastettava nuorukainen, kun taas Ivan on menettänyt lapsenuskonsa ja sen tilalle on tullut kyyninen epäily. Silti hän haluaa uskoa ja vakuuttaa uskovansa, mutta ei halua hyväksyä tätä Jumalan tekemää maailmaa. Koetellakseen veljeään ja ehkä myös vähän ärsyttääkseen tätä, Ivan kertoo sepittämänsä tarinan, joka sijoittuu Espanjan Sevillaan inkvisition aikaan.

Tässä tarinassa Kristus on ilmestynyt Sevillan kaduille: ”Hän halusi ilmestyä kansan luo edes hetkeksi, - kidutetun, kärsivän, synnin saastassa rypevän kansan luo, kansan joka rakasti Häntä lapsen tavoin. - - Kansa rientää vastustamattomalla voimalla Hänen luokseen, ympäröi Hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa Häntä. - - Hän ojentaa kätensä ihmisiä kohti, siunaa heitä, ja kun he koskettavat Häntä tai vaikka vain Hänen vaatteitaan, he saavat parantavaa voimaa.”

Lopulta Hän herättää kuolleen lapsukaisen ja juuri silloin suurinkvisiittori sattuu kulkemaan ohi. Tämä tarkkailee tilannetta hetken ja käskee sitten ottaa kiinni Hänet. Suurinkvisiittorin ja vangitun Kristuksen välinen kohtaaminen on yksi merkittävimmistä Jeesuksen tehtävää koskevista tutkielmista, joita olen koskaan lukenut. Vain suurinkvisiittori puhuu, Hän kuuntelee hiljaa (Ivan käyttää vain nimitystä ”Hän”). Suurinkvisiittori pyrkii selittämään Hänelle, miksi Häntä ei enää tarvita ja miksi Hän ei enää voi olla tervetullut maan päälle. Suurimpana syynä on se, etteivät ihmiset koskaan osanneet arvostaa sitä vapautta, jonka Kristus heille lahjoitti.

”Sinä halusit avointa ihmisen rakkautta, että ihminen seuraisi sinua vapaasti, hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun. Lujan muinaisen lain asemesta – ihmisen oli siitä lähtien itse päätettävä vapain sydämin mikä on hyvää ja mikä on pahaa, ohjeenaan vain Sinun kuvasi silmiensä edessä, - mutta etkö todellakaan ajatellut, että hän lopulta hylkää ja kieltää Sinun kuvasi ja Sinun totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alle kuin valinnan vapaus? Lopulta he huutavat, että totuus ei ole Sinussa - -. Sinä itse olet tällä tavoin pannut alulle oman valtakuntasi kukistumisen, äläkä enää syytä siitä ketään.”

Dostojevskin luoma hahmo sanoo järkyttävällä täsmällisyydellä juuri sen, mikä ihmisen ja Jumalan suhteessa on niin vaikeaa. Ihminen kyllä tuntee Mestarinsa äänen, niin kuin lammas tuntee paimenensa. Jokainen ihminen tietää sisimmässään, että Jeesus on Hyvä Paimen, että Häntä tulee seurata. Mutta jostain syystä Hänen seuraamisensa alkaa näyttää meille vastenmieliseltä. Siksi me haluamme parhaan sijasta toiseksi parasta. Me emme halua vapautta ja rakkautta, vaan leipää ja sirkushuveja.

Suurinkvisiittori jatkaa: ”On kolme voimaa, vain kolme voimaa maan päällä, jotka ikuisesti voivat voittaa ja vangita näiden heikkojen kapinoitsijoiden omantunnon heidän omaksi onnekseen, - ne voimat ovat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti.”

Näillä kolmella voimalla suurinkvisiittori tarkoittaa Jeesuksen kolmea kiusausta erämaassa: tehdä ihme eli muuttaa kivet leiviksi, turvautua enkelien salaisuuteen ja kumartaa paholaista saadakseen kaiken valtaansa. Ihmeen, salaisuuden tai auktoriteetin kiusaukset. Mutta Jeesus kieltäytyi, ei langennut.

Mutta onko Jeesuksen seuraaminen vapaudessa ja rakkaudessa todella niin mahdotonta, kuin Dostojevskin suurinkvisiittori väittää?

Paimen ja portti

Jeesuksen puhe lammastarhasta koostuu kahdesta peräkkäisestä vertauksesta. Kun opetuslapset eivät ymmärtäneet ensimmäistä, Jeesus selitti sitä kertomalla toisen.

Jeesuksen ajan Palestiinassa oli kahdenlaisia lammastarhoja. Kaupunkien liepeillä laumat ajettiin suuriin tarhoihin, joissa oli iso puinen portti. Portilla oli vartija, joka päästi paimenet sisään, kun nämä tulivat hakemaan laumaansa. Lauma tunnisti oman paimenensa äänestä ja lähti tämän jäljessä laiduntamaan. Jos lammas olisi joutunut väärään laumaan – tai mikä vielä pahempaa – aidan yli tulleiden rosvojen käsiin, se olisi joutunut lihoiksi.

Kauempana asutuksesta laitumien tuntumassa oli toisenlaisia tarhoja. Ne olivat usein pienempiä, vain yhtä laumaa varten tarkoitettuja suojapaikkoja. Ympyrään rakennetussa kivimuurissa oli yksi aukkokohta. Yön ajaksi paimen asettui itse muurin aukkoon portiksi, sillä mitään muuta porttia ei ollut.

Jeesus kertoi opetuslapsille ensin vertauksen lammastarhasta, jossa on useita laumoja, portti ja vartija portilla. Sisällä on ahdasta, isot puskevat pienempiään ja ne kaipaavat laitumen vapauteen. Toki ison joukon keskellä voi myös olla mukavaa, jos on kaunis ja rohkea, jos pääsee ensimmäisenä syöttökaukalolle. Mutta jokainen lammas kaipaa laitumen vapautta ja väljyyttä. Oikea paimen, oikea kansan johtaja, oikea liike-elämän johtaja, oikea nuorison kasvattaja, haluaa johtaa laumansa paikkaan, jossa sillä on väljyyttä, raikasta vettä ja puhdasta ruohoa. Juuri sitä Jeesus tuli tarjoamaan. Opetuslapset eivät kuitenkaan ymmärtäneet mitä se tarkoittaa heidän elämässään. Eikä Jeesus ryhtynyt selittelemään, vaan kertoi toisen vertauksen lammastarhasta, jonka porttina on paimen itse. Juuri sitä Jeesus halusi, että ihmisillä on vapaus käydä sisään ja käydä ulos ja että he löytävät laitumen. Että heillä on yltäkylläinen elämä.

Mutta me tämän ajan ihmiset, kuten ihmiset kaikkina aikoina, etsimme yltäkylläisyyttä aivan muualta. Sitä etsitään niistä syöttökaukaloista, joilla on isoin ruuhka, missä on komeimmat pässit ja uhkeimmat uuhet. Yltäkylläisyyttä etsitään sieltä, missä tehdään ihmeitä ja jaetaan valtaa. Niissä paikoissa heikot tallataan ja annetaan rosvojen vietäväksi. Suhde paimenen ja lauman välillä katkeaa, eivätkä ihmiset enää tunnistaa, mitä ääntä pitää kuunnella. Kunnes joku pysäyttää ja Jeesuksen ääni alkaa kuulua.

Vihreät niityt eivät ole mikään erityinen paikka, vaan elämänasenne ja elämäntapa. Tämän elämäntavan voi oppia seuraamalla Jeesuksen esimerkkiä, katsomalla hänen kasvojaan ja kuuntelemalla, mitä hän sanoo. Se on niin yksinkertainen elämäntapa, että se sopii yhtä hyvin aikuisille kuin lapsille, yhtä hyvin korkea-arvoisille kuin maan hiljaisille, yhtä hyvin yksinäiselle kuin perheelliselle.

Hilja Haahti kirjoitti runonsa ”Tule luokseni, Herra Jeesus” vuonna 1899. Virsitutkija Tauno Väinölä on sanonut sitä ahkeran ihmisen aamurukoukseksi. Laulu sanoo selvästi ja kauniisti juuri sen, mistä Jeesuksen seuraajan elämäntavassa on kyse. Se puhuu elämänasenteesta, jonka perussävelenä on kiitollisuus ja turvautuminen.

Cantores Minores koulutusryhmät: Tule kanssani, Herra Jeesus (säv. Mooses Putro)

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Saarnasi (vain luettunakin) oli jälleen ajatuksia herättävä ja koskettava. Olit löytänyt uuden, ajankohtaisen tavan selittää tuttua vertausta. Kiitos Arto!
Terhi