Tänään Kirkon tiedotuskeskus jakaa Kirkon tiedonvälityspalkinnon. Jos ehdin, menen kokkareille mukaan jännäämään, kenelle palkinto kolahtaa. Illalla inspiroidun jälleen Iisakista ja Rebekasta Agricolan "Tämä on elämää" -luennolla. Mikä onkin oikeastaan aika hauska raamattuluentojen otsikko. Voi tuntea olevansa konsulentti, joka kaupan täysinä notkuvien hyllyjen välissä esittelee elintarvikkeita.
Luin loppiaisena Carlos Ruiz Zafónin romaanin Tuulen varjo. Aluksi tuntui siltä, että kirja kirjoista ja kirjoittajista ei jaksa enää innostaa. Luin niitä aikoinaan 90-luvulla, kun opiskelin kirjallisuustiedettä ja ne tuntuivat silloin kauhean tärkeiltä ja älykkäiltä. No, Tuulen varjo oli bibliofilien sisäpiiristä huolimatta ihan puhutteleva teos. Jäin miettimään, miksi edellisessä lukemassani romaanissa (Leskov: Tuomiokirkon alttaripalvelijat) oli samanlainen asetelma uskonnollisten ja vasemmistolaisten välillä, vaikka kirjojen välillä on tuhansia kilometrejä ja melkein sata vuotta. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata uskonnollisuuden naurettavia piirteitä (Leskov naurettavammin, Ruiz Zafón ankarammin), mutta molemmilla oli myös tilaa lempeälle ymmärrykselle (Leskovilla enemmän, Ruiz Zafónillakin yllättävän paljon). Päähenkilö Danielin ankaran uskonnollinen isä esiintyy kirjan lopussa tunteikkaana vanhuksena, joka tiukan paikan tullen ei häpeä poikaansa. Pyhimyksiä palvovat kansannaiset ovat kaiken poliittisen ja kirjallisen kompelksisuuden keskellä jalat tukevasti maan pinnalla. Kaiken lisäksi kirjalla on onnellinen loppu ("Disney", sanoisi meidän Alissa) ja rakkaus voittaa.
