sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Pari asiaa viikon varrelta

Olen jättänyt mainitsematta erään tärkeähkön asian. Saara täytti 18 vuotta pari päivää ennen vuodenvaihdetta. Onneaaa! Saara on hirveän fiksu ja määrätietoinen nainen. Ajokorttiharjoittelu on ollut Saaran kanssa ehkä lievästi haasteellisempaa kuin pari vuotta sitten Siirin kanssa, mutta homma alkaa nyt sujua aika hienosti. Jotenkin tulee isukille pala kurkkuun, kun saa katsoa näiden naisten etenemistä elämässä...

Saaran synttäripäivänä olin Krematorion kappelilla työasioissa. En tiedä, mikä siinä on, että paikasta jää joka kerta hieman kalsea tunnelma. Ehkä luon tunnelman omassa päässäni. Tai ehkä en. Arkku on lavetilla, jossa on kiinni vaijeri. Tapana on, että arkku vedetään motorisoidusti vaijerilla loppumusiikin soidessa seinän taakse, sinne missä on uuni. Voi olla, että tällä hienolla teknisellä ratkaisulla on tavoiteltu juhlallisuutta kappelista puuttuvien uskonnollisten symbolien korvaajaksi. Olen saanut palautetta, että arkun liikkuminen on tuntunut lesken mielestä kauhistuttavalta. No, se on vain yksi pieni yksityiskohta tilaisuudessa, jossa oikeastaan tärkeintä on aika ja oleminen.

Maanantai-iltana tuli TV1:ltä Lilli Riihirannan Mitä uskoa? Juttelimme Lillin kanssa tästä ohjelmasta muutamia vuosia sitten ja yritin osaltani antaa vinkkejä ja taustatietoja. Oli hienoa nähdä vihdoin lopputulos. Eikä se ensimmäisen osan perusteella tuntunut ollenkaan hassummalta. Tietysti asetelma on hauras ja avoin tölvimiselle. On naimaton, keski-ikäinen, hyvin koulutettu nainen, joka etsii osoitetta hengelliselle kaipaukselleen.  Toimittaja joutuu kohtuuttomaan asemaan, ikäänkuin kyseessä olisi kyseessä toimittaja oikeana ihmisenä, eikä toimituksellisena hahmona. Tämä toimituksellinen hahmo asettaa oikealle osoitteelle tiettyjä ennakkoehtoja: siellä täytyy hyväksyä naisen pappeus, fiilis täytyy olla oikeanlainen, jne. Mutta tällä tavalla etsintä juuri toteutuu, eikö? Ihminen etsii jotain, josta tunnistaa itsensä ja jonka kanssa kehtaa olla tekemisissä. Keskustelut Pekka Y. Hiltusen kanssa ovat hauskoja, vaikka Pekka ei niissä ehkä ollut ihan kaikkein herkullisimmillaan (mikä olisi voinut toki olla väärin asetelman kannalta). Jäämme siis innolla odottamaan jatkoa.

Vielä tämä, kun taas on julkistettu kirkosta eroamis- ja liittymistilastot: Keskiviikkona, vuoden viimeisenä päivänä, saimme kirkkoon uuden jäsenen melko nopealla toimituksella. Kyseessä oli aiemmin lapsena kastettu ja rippikoulun käynyt henkilö, joten takaisin liittyminen on yksinkertaista. Ensimmäistä kertaa olin itse tekemisissä netistä printattavan liittymislomakkeen kanssa, joka oli oikein täytetty ja asianmukaisesti allekirjoitettu. Sen perusteella soitto seurakunnan kansliaan, että tarvittavat tiedot ovat kohdallaan, kysymys: "Tahdotko liittyä?", yhdessä lausuttu uskontunnustus ja Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan nimeen lausuttu kirkkoon liittäminen. Toimitus tapahtui kolme minuuttia ennen kastejuhlaa, jossa uusi seurakunnan jäsen loisti kummin tehtävässä. Siunauksen toivotukset sekä kastetulle, vanhemmille että kummeille!

Uudenvuodenpäivänä vietettiin Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan 10-vuotisjuhlamessua "Kun neljästä tuli yksi". Keskustan seurakuntien yhdistyminen tapahtui siis 1.1.1999. Oikeastaan juhlan kokonaisuus toimi yllättävän hyvin. Kanttorikuoron laulanta oli mahtipontista ja sopi asetelmaan erinomaisesti. Ja samalla saimme erinomaisen kokoelman parasta urkumusiikkia. Poutiaisen Matti puhui saarnassa avatusta ovesta, jota kukaan ei voi sulkea. Messukansalle jaettiin ovella seinäkalenterit, joiden kannessa on kuva Tuomiokirkon avoimesta ovesta. Oli siis ajatusta ja konkretiaa sopivasti yhdessä. Messun jälkeen kryptassa oli juhla, jossa jaettiin ansiomerkkejä ja muisteltiin menneitä. Tai ei pelkästään muisteltu, puhuttiin myös tulevasta. Siinä yhteydessä tuli mainituksi niin Agricola-hanke kuin ajatus Tuomiokirkon turistityön ja yhteiskunnallisen roolin kehittämisestä. On haastava katsoa, mihin ja miten paljon omat rahkeet riittävät näissä molemmissa toimimiseen. Tuomiokirkko on kuitenkin pastoraalisessa mielessä nyt mun kotikirkkoni.

Agricolasta en ole paljon kirjoittanut, koska se on kokenut niin traumattisia vaiheita viime vuonna. On ollut jännä huomata, että seurakunta ja seurakuntayhtymä, joita jotkut kammoksuivat prosessin alkuvaiheessa niiden byrokraattisuuden vuoksi, ovatkin päätöksenteossa osoittautuneet jämäköiksi ja luotettaviksi, kun pieni ja vikkelä Tuomasyhteisö sutii vielä lähtökuopissa ja osittain polkee epäilysten suossa. Toisaalta alkuperäinen innostus ja visio ei ole kadonnut mihinkään, ehkä ne ovat pikemminkin vahvistuneet. Omalta osaltani toiminta lähtee käyntiin lauantaina 17.1. klo 14-17, kun alamme opiskella elinvoimaisen kirkon edellytyksiä otsikolla Matkalla - iltapäivä uskon perusteista. Suunnittelemassa on ollut hyvä tiimi ja väkeä aiotaan kutsua henkilökohtaisesti. Ota yhteyttä, jos haluat tulla mukaan tai olet kiinnostunut tietämään lisää. 

1 kommentti:

Elina Koivisto kirjoitti...

Ensimmäinen siunaus Krematorion kappelissa oli kyllä unohtumaton elämys! "Kalterin" takana istuminenkin tuntuu aika eksoottiselta siunaustilaisuudessa.