sunnuntaina, marraskuuta 09, 2008

Lopun ajat ja antikristus

Vain harvoina vuosina vietettävä 26. sunnuntai helluntaista vyöryttää aikamoiset tekstit sulateltaviksi. Aamos 5:16-20 on synkeä profetia Herran päivästä. 2. Tessalonikalaiskirje 2:1-12 antaa yksityiskohtaisen selostuksen antikristuksesta. Ja Jeesuksen sanat Matteus 24:1-14 varoittavat sodista ja ahdistuksesta. Kovaa tavaraa saarnattavaksi isänpäivänä. Tällainen siitä tuli.

"Uskon kestävyys ahdingoissa", 26. sunnuntai helluntaista, isänpäivä

Seurakunta on maailman toivo

Paikallinen seurakunta on maailman toivo! Mutta mitä sanottavaa sillä voi olla  finanssikriisiin, ilmastonmuutokseen, terrorismiin ja maailman kriisipesäkkeisiin? Jeesus kyllä varoittaa: ”Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista - - Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä.”  Mutta onko Raamatun puhe lopun ajoista sittenkään enää totta ja merkityksellistä? Eikö toivo ole siinä, että sivistys, lukutaito, demokratia ja  vapaa markkinatalous leviävät kaikkien ulottuville?

I Edistysoptimismi ja kristityn toivo

Rooman piispa Benedictus XVI, kirjoittaa tästä aiheesta viime vuonna ilmestyneessä kiertokirjeessään Spe salvi, Pelastuksen toivo. Hän puhuu siitä, miten kristillinen toivo koko maailmaa koskevana pelastuksena on vähittäin muuttunut yksilökohtaiseksi pelastukseksi, jolla ei enää ole yhteisöllistä ulottuvuutta.

Benedictus kirjoittaa länsimaisen ajattelun viimeisistä vuosisadoista, joiden aikana on syntynyt unelma uudesta maailmasta. "Meidän aikamme on kehittänyt toivon täydellisestä maailmasta, joka on näyttänyt mahdolliselta saavuttaa tieteellisen tiedon ja tieteeseen perustuvan politiikan avulla.” Kirkon ja sen määrittelemän uskon tilalle alettiin uumoilla yksilökeskeistä ja älyllisesti tyydyttävämpää uskoa. Kirkon määräysvalta ei enää tunkeutuisi yhteiskunnallisen ja tieteellisen elämän alueille. Vähitellen Jumalan tilalle nostettiin ihminen, hänen osaamisensa ja hänen itsemääräämisensä. Keskeisiksi arvoiksi nousivat järki ja vapaus. Tämän uskonnon keskellä me elämme tänään. Kristillinen usko nähdään vanhentuneena tai enintään jonkinlaisena yksilön sisäisen kehittymisen tekniikkana.

Benedictus jatkaa: “Ajan kuluessa on kuitenkin käynyt ilmeiseksi, että toivo paremmasta maailmasta jatkuvasti katoaa näköpiiristä. - - On myöskin käynyt ilmeiseksi, että tämä toivo on ristiriidassa vapauden kanssa, sillä ihmiskunnan asiat riippuvat kunkin sukupolven vapaasti tekemistä päätöksistä.” Benedictus tarkoittaa, että jos paremman maailman toteutumiselle pitää asettaa joitakin ehtoja, näistä ehdoista itsestään tule toivon toteutumisen este. Ne estävät vapauden. Näin kävi kommunistiselle utopialle.  Siitä piti tulla vapauden ja edistyksen yhteiskunta, mutta siitä tulikin totalitarismi, pakkovalta, joka tukahdutti vapauden.

On oikeastaan aika yllättävää, että tämän päivän maailmassa edelleen puhutaan edistyksen ja valistuksen tuomasta paremmasta maailmasta ikään kuin ei olisi mitään opittu. Ihmiskunta ei pysty itse luomaan niitä periaatteita, joiden perusteella hyvä määritellään. Itse määritelty oikeudenmukaisuus ei luo toivoa, vaan vankilan.

Kristillinen toivo on jotain ihan muuta. Rakkaus luo toivoa. Meidän kyvyttömyytemme ulkopuolelta tuleva rakkaus. Jumala itse tulee ihmiseksi, koskettaa meidän toivomme kannalta keskeisintä aluetta, kuolevaisuutta, ja rakkaudella voittaa kuoleman. Tässä on toivo, joka koskettaa koko ihmiskuntaa ja koko luomakuntaa. Siksi paikallinen seurakunta, Kristuksen ruumis, on maailman toivo. Siksi tällä kirkolla on suurempi merkitys, kuin voisi kuvitella. Siksi kriisin hetkellä ihmiset tulevat kirkkoon.

II Luopumus ja seurakunnan tila

Mutta seurakunta herättää vastustusta. Se joutuu sisäisiin ristiriitoihin. Mitä on se laittomuus, josta Jeesus varoittaa seuraajiaan? Kuka on kadotuksen ihminen, Vastustaja, josta Paavali kirjoittaa? Katsomme ensin kaksi vastausta menneiltä vuosisadoilta.

Vuonna 1537 julkaistuissa Schmalkaldenin kappaleissa Luther sanoo jo selvästi: ”paavi on varsinainen Antikristus, joka on asettanut ja korottanut itsensä Kristuksen yläpuolelle ja häntä vastaan… Näin ollen, yhtä vähän kuin me pystymme palvomaan Perkelettä itseään herrana tai jumalana, yhtä vähän me siedämme päänä tai herrana hänen apostoliaan paavia eli Antikristusta, kun tämä käyttää valtaansa.” 1880-luvulla laulettiin nk. Vanhasta virsikirjasta, jossa oli ihan oma osasto antikristusta eli paavia käsitteleville virsille. 1990-luvun alussa, kun Suomi oli liittymässä EU:iin, joissain piireissä se nähtiin paavin salaliittona protestanttista pohjolaa vastaan.

Mutta me emme enää elä 1500-luvulla kaivetuissa taisteluhaudoissa. Olemme nähneet, että paavi ei ole antikristus ja laittomuuden ihminen, vaan myös meille luterilaisille arvostettu veli Kristuksessa, Rooman piispa. Jos paavi ei enää ole antikristus, kuka on?

Kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf  eli tilanteessa, jossa maallinen valta ja kirkko yhdessä yrittivät tukahduttaa kotien seuratoiminnan. Pietisminä tunnettu liikehdintä kolahti yhteen puhdasoppisen valtiokirkon ja sen kontrollihalun kanssa. Kuolinvuonnaan 1760 Zinzendorf kirjoitti kristityn suhteesta esivaltaan hyvin kauniisti ja arvostavasti, mutta tällä varauksella: ”Uskomme esivallan vallanhimon tyydyttämisen olevan epäjumalan palvomista emmekä hyväksy esivallan vaatimusta, joka on ristiriidassa Kristuksen valtakunnan evankeliumin kanssa.” Pakkovallaksi muuttuva esivalta voi olla antikristillinen. Mutta tämäkin ovat vanhaa historiaa. Esivalta ei enää ole mielivaltaa ja pakkovaltaa, vaikka purnaammekin politiikasta. Elämme demokraattisessa ja pääosin oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.  Kirkkokin sietää sisällään monenlaista.

Silti sekä Luther että Zinzendorf olivat omana aikanaan oikeassa. He molemmat tunnistivat oman aikansa ilmiöissä antikristuksen hengen. Jeesuksen ja Paavalin sanojen perusteella laittomuudella on yksi selkeästi tunnistettava piirre. Se nostaa yhden ihmisen muiden yläpuolelle. ”Monet tulevat esiintymään minun nimelläni ja sanovat: Minä olen Messias”, varoittaa Jeesus. ”Vastustaja korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle”, varoittaa Paavali. Keskiaikainen paavin valta tai yhteiskunnallinen pakkovalta, totalitarismi, ovat saman ilmiön eri muotoja. Nykyaikana tämän ilmiön voi tunnistaa yltiöyksilöllisyytenä, henkilönpalvontana, tähtikulttina, muista piittaamattomana itsensä korostamisena.

Jeesus lähti ulos temppelistä ja vei opetuslapsensa Öljymäelle. Vanhan liiton temppeli oli tulossa tiensä päähän (”ei kiveä kiven päälle”). Jeesus oli muodostamassa aivan uutta temppeliä ja uutta liittoa. Uuden temppelin peruskivenä on itse Jeesus ja hänen seuraajansa ovat siinä elävinä kivinä. Tämä uusi temppeli tuo pelastuksen toivon koko maailmalle, koska se on rakennettu Jumalan ainutlaatuisen rakkauden uhrille. Laittomuus, josta Jeesus puhuu, on Kristuksen uhrin korvaamista jollain muulla, kiinnittymistä johonkin muuhun peruskiveen kuin Jeesukseen. Mikä tahansa, vaikka itsessään kuinka hyvä ja kaunis periaate tai tavoite, joka korotetaan Kristuksen yläpuolelle, sotii toivoa vastaan. Siksi jokainen yhden ihmisen vallanhalusta syntynyt tai sitä pönkittävä liike kirkon sisällä on antikristillinen. Varokaa siis niitä, jotka sanovat, että kirkko ei anna tarpeeksi tilaa yksilölle. Kuunnelkaa ainakin tarkkaan, tarkoittavatko he yksilöllä itseään.

Lopuksi

Kun keskustelimme Harri Viitasen kanssa tästä messusta, Harri muisti sävellyksensä vuodelta 1981 Kyrie, passacaglia & fuga. Kuulemme tämän messun päätössoittona kolmannen osan eli Fugan, esitetään nyt ensimmäistä kertaa jumalanpalveluksen yhteydessä. Se on vahva teos, jossa voi kuulla uuden ajan teknisen optimismin, ihmisen hämmennyksen ja toivottomuuden ja aivan lopuksi Pyhän Jumalan ja hänen seurakuntansa yhteydessä löytyvän todellisen, iankaikkisen toivon.

Harrin sävellyksen taustalla on äsken mainitsemani Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin kirjoitus. Sen keskeinen sanoma on sama, jonka Jeesus esitti Öljymäellä opetuslapsilleen, jonka puolesta Paavali taisteli, jonka Luther halusi puhdistaa ja jota meidän aikamme tarvitsee: Kristuksen ruumis, paikallinen seurakunta, on maailman toivo.

”Me muistutamme seurakuntaa, että Kristuksen valtakunta menestyy vain halveksittuna ristin valtakuntana. - - Hänet piestiin, piikkikruunuin kruunattiin, ristiinnaulittiin ja tapettiin, mutta hänen tehtävänsä täyttyi. Näin myös kristityn alhaisuudessa toimii väkevä Jumala, joka on Rauhanruhtinas. Kristuksen omat palvelevat vasaran eli maailman iskujen alaisena. Alasimen tehtävänä on olla hiljaa – rauhassa – alallaan. Vasarat murtuvat, mutta alasin – seurakunta – kestää.”

Sinä olet osa tätä seurakuntaa. Nouse kanssani sen merkiksi yhteiseen uskontunnustukseen.

 

2 kommenttia:

Aukku kirjoitti...

>Paikallinen seurakunta on maailman toivo! Mutta mitä sanottavaa sillä voi olla finanssikriisiin, ilmastonmuutokseen, terrorismiin ja maailman kriisipesäkkeisiin?

Tiede.fi artikkeli ilastin muutoksen vaikututuksesa Kiinan dysnastioiden tuhoon ei ihan liity saarnaasi mutta oheistan linkin --> http://www.tiede.fi/uutiset/uutinen.php?id=3574

Aukku kirjoitti...

>>"Uskon kestävyys ahdingoissa", 26. sunnuntai helluntaista, isänpäivä

Uskoa koettaa keskustelu mm. leboistam homoista tai sukupuolen vaihtamisesta. Tuntuu että olisi muutakin hätää mihin pitäisi vastata - nuorten hätä, perheiden ongelmat.

Viimeksi olin vastaavanlaisessa ilmapiirissä 70 luvulla kun ryhmätyö sai tunteenomaista keskustelua Lahdessa jolloin syyllisteettiin doakonissalaitoksen koulutusta.