sunnuntaina, helmikuuta 17, 2008

Älä rukoile, jos et usko


Saarna Mikael Agricolan kirkon messussa 17.2.2008 klo 12

Saarna on puhuttu teksti, joten kirjoitettuna se ei varmaankaan kaikilta osin vastaa sitä, miten sen esitin. Jos mahdollista, lue ensin evankeliumi Markus 9:17-29, johon saarna perustuu. Siinä kerrotaan epilepsiaa sairastavasta pojasta, jonka isä tuo tämän Jeesuksen parannettavaksi.

Epilepsia tarkoittaa kohtauksittaista tajunnan, aisti- ja liiketoimintojen, autonomisen hermoston tai käyttäytymisen häiriötä, joihin liittyy aivosähkötoiminnan purkauksia. Nimitys epilepsia tulee kreikan kielestä ja se tarkoittaa ”päälle tarttuvaa”, ”yliotteen ottavaa”, siis ”kohtausta”. Epilepsiapotilas voi tuntea jo etukäteen kohtauksen tulevan, se ottaa valtaansa, vie tajunnan ja pakottaa ruumiin erilaisiin pakkoliikkeisiin ja kouristuksiin. Aikuisen epilepsian syy löytyy yleensä aivojen kasvaimesta, vammasta tai verenkiertohäiriöstä. Sen sijaan lapsena puhjennut epilepsia voi liittyä synnynnäiseen aivovaurioon, perinnölliseen aineenvaihduntahäiriöön tai jopa keskushermoston tartuntatautiin, kuten esimerkiksi aivokalvontulehdukseen.


Evankeliumin kertomus vaikuttaa lääketieteellisen nykytietämyksen valossa uskomattomalta. Se on klassinen parantamiskertomus ja ihmekertomus. Siksi on syytä aluksi pysähtyä kysymään, mitä ihmeellä oikein tarkoitetaan.

Arkimääritelmän mukaan ihme on luonnonlakien vastainen tapahtuma. Mikään, mille löytyy luonnonlakien mukainen selitys, ei siis voi olla ihme. Tähän käsitykseen liittyy kaksi ongelmaa. Ensinnäkään emme oikeasti tiedä tai pysty havaitsemaan, minkälaiset lainalaisuudet luonnossa vallitsevat. Sähkövirta, joka vaikuttaa hermosoluissa ja aivoissa, on atomitason ilmiö. Mitä syvemmälle aineen olemukseen tiede pystyy sukeltamaan, sitä selvemmäksi käy, että luonnonlait ovat arkikokemuksen kannalta huimaavan yllättäviä. Hiukkasfysiikan mukaan hiukkanen voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan. Informaatio kahden hiukkasen välillä voi siirtyä välittömästi, ilman minkäänlaista viivettä, vaikka ne olisivat äärettömän pitkän matkan päässä toisistaan. Hiukkaset ovat samanaikaisesti luonteeltaan sekä ainetta että aaltoliikettä. Nykyaikainen hiukkasfysiikka siis asettaa kyseenalaiseksi arkisen todellisuudentajun. Fysiikan lakien mukaan monet ihmeenomaiset asiat ovat paitsi täysin mahdollisia, myös jokapäiviäisiä, kun tapahtumien määrä kasvaa suunnattoman suureksi. Hyvin epätodennäköinenkin tapahtuma tapahtuu joskus, kun sama hiukkanen törmää samaan seinään miljoonia kertoja sekunnissa. Meidän käsityksemme maailmasta perustuu siihen, että omat aistimme pystyvät käsittelemään vain hyvin keskimääräistä tietoa ja suuri osa aineen todellisesta olemuksesta jää meiltä piiloon. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että fysiikan mukaan mitä tahansa voi tapahtua. Päinvastoin, luonnolla on selvät lait. Me emme vain pysty niitä kovin hyvin havaitsemaan.

Toiseksi edellä mainittu käsitys ihmeistä on vastoin Raamatun opetusta. Vanha ja uusi testamentti todistavat yhtäpitävästi, että Jumala on luonut maailman ja sen lait. Psalmien kirja päättyy moninkertaiseen Jumalan hyvyyden ylistykseen. Yksi ylistyksen aihe on luomakunnan monimuotoisuus. Psalmissa 148 mainitaan taivaat, aurinko ja kuu: ”Hän pani ne paikoilleen ainiaaksi, hän sääti niille järkkymättömät lait”. Vastaava, yksinkertainen usko luomakunnan lakeihin löytyy kaikkialta Raamatusta. Jumala on jokaisen luonnonlain luoja ja alkuunpanija. Islam opettaa, että Jumala ei piittaa luonnonlaeista, vaan toimii miten sattuu. Vanha ja uusi testamentti sen sijaan todistavat, että Jumalan laki pysyy.

Siksi meidän tulisi kristittyinä oppia ymmärtämään, että ihme – raamatullisessa merkityksessä – on äärimmäisen epätodennäköinen, mutta luonnonlakien mukainen tapahtuma, jolla on lisäksi hengellinen merkitys. Epileptinen poika parani, koska se oli mahdollista. Emme tiedä, miten, mutta jotain hänen aivojensa sähkötoiminnassa muuttui Jeesuksen kohtaamisessa. Ihmeitä tapahtuu. Jumala tekee ihmeitä. Tämän arkiselle järkeilylle vieraan ajatuksen hyväksyminen on ensimmäinen edellytys evankeliumin vastaanottamiselle.

Mutta parantamiskertomuksella on tietysti syvempi merkitys, johon pääsemme käsiksi vasta, kun alkuesteet on raivattu. Kertomuksessa mainitaan kolme ihmisryhmää: kansanjoukko eli katsojat, opetuslapset ja kolmantena isä, joka on tuonut poikansa parannettavaksi.

Kenelle Jeesuksen tuskastunut huudahdus: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?” on osoitettu? Evankelista ei sano tarkkaa osoitetta, mutta kohteena täytyy olla joko kansanjoukko tai opetuslapset tai ehkä kaikkein todennäköisimmin nämä molemmat.

Uskon, että tässä on opetus, joka voidaan soveltaa omaan aikaamme. Kristillinen kirkko liian helposti samastuu ympäröivään yhteiskuntaan ja sen arvoihin, niin että se kuin huomaamatta myös alkaa jakaa ympäröivän yhteiskunnan epäuskon. Opetuslapset väittivät tai luulivat edustavansa uskoa - ehkä he olivat mainostaneet uskoaan kylillä isolla mainoskampanjalla - mutta heidän uskonsa osoittautui epäuskoksi. Mitään ei tapahtunut. Poika ei parane.

Huudettuaan julki ympäröivän epäuskon Jeesus keskittyy isään ja hänen sairaaseen poikaansa. Hän tekee diagnoosia, kyselee onko kyseessä aikuisiällä puhjennut tauti vai lapsuuden vaiva. Samalla hän etsii isän asennetta. Huomaatko, että sairaalta itseltään ei kysytä mitään? Hänen uskollaan ei ole paranemiselle merkitystä. Mutta isä ilmaisee oman horjuvan ja epätäydellisen uskonsa vetoamalla Jeesuksen: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” Ja juuri tässä kohdassa Jeesus osoittaa uskon ja rukouksen yhteyden. On rukoiltava uskoen. Kaikki on mahdollista sille joka uskoo. Isä lausuu uskontunnustuksensa: ”Minä uskon, auta minua epäuskossani!”

Uskontunnustuksen ydin on ripustautuminen Jeesukseen, oman tarvitsevuuden ymmärtäminen, avuttomana oleminen.

Meidän tulee rukoilla uskossa. Ilman uskoa rukous on turhaa. Mutta uskoa ei voi teeskennellä. Usko ei ole otsan rypistämistä eikä johonkin tunnetilaan virittymistä. Uskoa ei voi näytellä omistavansa. Uskon tarkoitus ei ole tehdä meistä itsestämme vahvoja ja pystyviä. Päinvastoin, usko syntyy siellä, missä ymmärretään, kuinka paljon tarvitsemme Jeesusta. Siksi uskon rukous voi olla yhtä hyvin ahdistunut parahdus kuin rauhassa vuoteessa lausuttu tuttu iltarukous, johon ei liity mitään erityistä tunnetilaa. Vain ajatus: Jeesus, sinua minä tarvitsen. Ilman sinua en halua mennä nukkumaan. Ilman sinua en halua herätä. Ilman sinua en halua astua yhtäkään askelta.

Usko ja rukous eivät ole vain yksilölajeja. Ne ovat myös kirkon ja seurakunnan koossa pitäviä voimia. Siksi on kysyttävä, mitä evankeliumin kertomus tarkoittaa elinvoimaiselle kirkolle tänään? Juuri siitä kertomuksessa on nimittäin kysymys.

  1. Elinvoimainen kirkko ymmärtää ihmisten hätää. Sillä on aikaa kuunnella ja ottaa vastaan.
  2. Elinvoimainen kirkko on mahdollinen vain siellä, missä Jeesus on keskellä. Jos Jeesus puuttuu, saadaan ehkä aikaan suuri hälinä, mutta mitään todellista ei tapahdu.
  3. Elinvoimainen kirkko elää rukouksesta, koska rukouksen kautta se tajuaa olevansa heikko ja tarvitseva.

Siksi kirkko rukoilee tänään yhteen ääneen: ”Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.” (Ps. 25:1)

Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

2 kommenttia:

emmi kirjoitti...

tällä sivulla pitäisi lukea: "miksi ei pitäisi liittyä kirkkoon?" olen etsinyt tätä tietoa kolmekuukautta olen itse kastamaton. olen jopa miettinyt pitäisikö hankkia kaste muttta haluan vastauksen! miksi ei pitäis liittyä kirkkoon?

Arto kirjoitti...

Moi, Emmi!
En ole ihan varma, ymmärränkö kysymyksesi oikein. Mutta mielelläni yrittäisin vastata. Jos satut lukemaan tämän kommentin, lähetä mulle suoraan sähköpostia, niin jatketaan siitä.