Meitä oli satakunta tuomasmessun aktiivia eilen kokoontuneena Agricolan kirkon kryptaan "sisäpiirin juttuun". Valtosen Ollin ideoima, tuomaspapiston yhdessä suunnittelema ja talkoohengellä toteutettu tapahtuma onnistui käsittääkseni aika hyvin. Ehkä osasyynä oli se, että sokerina pohjalla oli luvattu päivän päätteeksi puhua Tuomasmessun historian uuden aikakauden alusta.
Koska juttu kerrottiin vain sisäpiirille, pysyköön se edelleen sisäpiirin juttuna. Julkisuus tulee, kun sen aika on. Yksi juttu mulle kuitenkin tuli itselleni entistä selvemmäksi eilen ja ajattelin jakaa sen tässä. Se liittyy kristittyjen väliseen riitelyyn ja kyykytysmentaliteettiin, josta oli hieman keskustelua keskiviikkona kirjoittamani viestin kommenteissa.
Nythän on siis menossa sellainen taistelu, jossa on vain vanhurskaita joukko-osastoja. Yhdellä puolella taistelevat ne, joiden vanhurskaus perustuu suoraan Raamattuun, toisella puolella taas ne, joiden vanhurskaus perustuu Raamatun oikeaan tulkintaan. Ensin mainitut eivät tarvitse tulkintaa, toisella puolella olevat taas tulevat hätätapauksessa toimeen jopa ilman Raamattua. Yhdellä puolella olevien mielestä heitä savustetaan ulos kirkosta, toisella puolella olevien mielestä heille ei ole tilaa kirkossa. Osapuolet ovat yhtä mieltä vain siitä, että heillä on oikeus ryhtyä asian vaatimiin vastatoimiin toisen osapuolen nujertamiseksi.
Todellisuudessa asia on niin, että tarvittaisiin vain hieman malttia ja tilan antamista. Nykypäivänä entiset arkkiviholliset katolinen ja luterilainen kirkko elävät sulassa sovussa ja kiistelevat Pyhän Henrikin kyynärluun sijoituspaikastakin herrasmiesmäisen sopuisasti. Tähän on johtanut sen tosiasian havaitseminen, että toinen osapuoli on olemassa ihan riippumatta siitä, mitä itse ajattelemme. On siis joko näyteltävä välinpitämätötä tai opittava elämään samassa maailmassa. Kristitylle ensimmäinen vaihtoehto ei pidemmän päälle sovi.
Ekumeenisen liikkeen opetuksia pitää nyt soveltaa kirkon sisällä. Savustamisen ja kyykyttämisen sijaan on löydettävä kyky käyttää yhteistä tilaa ja antaa toiselle tilaa. Kiusaus päinvastaiseen on kova, koska asioita tuntematon ja tunteen palolla operoiva media heittää bensaa liekkeihin. Se kääntää asetelman kristittyjen keskinäisestä yhteyden etsimisestä maalliseksi kiistelyksi oikeuksista ja vaatimuksista. Kristityille luovuttamattomista asioista tehdään toissijaisia ja toissijaisista asioista tehdään luovuttamattomia. Käsitteitä sotketaan ja naurettavuuksia metsästetään.
Varsinainen sisäpiirin juttu siis on se, että tämä vastakkainasettelu pitää voittaa. Ja se voidaan voittaa. Siihen pitää panostaa ja siitä pitää tehdä kirkon prioriteetti. Seurakunnalliset, hallinnolliset ja muut rakenteet tulee rakentaa sellaisiksi, että ne kestävät eri lailla ajattelevien rinnakkainelon. Eikä kenenkään tarvitse edes pitää erilaisuutta hyveenä. Riittää, että se hyväksytään tosiasiana.
Mikä tahansa strategia, olipa se kuinka hyvä tahansa, on täysin hyödytön, jos puuttuu päämäärä, näky, visio. Sen sijaan kova hinku päästä tiettyyn päämäärään synnyttää aina ajatuksen keinoista, joilla sinne päästään, eli strategian. Kirkon ajankohtaisia haasteita ei siis ratkaista pelkällä strategialla. Ilman päämäärää strategia on vain sattumanvaraisen vallankäytön väline. "Ellei näkyä ole, kansa villintyy" (Sananl. 29:18 sananmukaisesti käännettynä).
Kirkon päämääränä on voittaa kaikki Kristukselle. Se tarkoittaa kaikkia. Vähempi ei riitä. Siitä seuraa, että jokaisen paikallisen seurakunnan päämääränä on voittaa kaikki lähipiirissä olevat Kristukselle. Ja siitä seuraa, että kirkollisen hallinnon, virkojen ja seurakuntien ainoa tehtävä on luoda edellytykset sille, että kaikki voitetaan Kristukselle. Kaikki kutsutaan sisäpiiriin.
