Kotimaa-lehti raportoi Hallikaisen Ollin linjanvedosta, kun tämä kehotti ei-luterilaisia jättämään ehtoollisen nauttimatta Nokia Mission tilaisuudessa. Tai ei rajaus tietysti Ollin ole, vaan hän katsoo noudattavansa Kirkkojärjestyksen kirjainta.
Tällä kohtaa Kirkkojärjestys ei valitettavasti vastaa kirkossa noudatettavaa ja hyväksi havaittua käytäntöä. Kaikkien kastettujen kristittyjen avoin vastaanottaminen ehtoolliselle on Suomen ev-lut kirkossa arkipäivää. Esimerkiksi Tuomasmessussa ehtoollispöytä on aina ollut täysin avoin. Kävijätutkimusten mukaan kymmenisen prosenttia Tuomasmessun kävijöistä on muita kuin luterilaisen kirkon jäseniä. Heissä on paljon helluntailaisia, mutta on myös ortodokseja, vapaakirkollisia, katolilaisia. Osa katolilaisista ja ortodokseista ei tule ehtoolliselle, koska he tällä tavalla haluavat noudattaa omien kirkkojensa ohjeita. Ja se on tietysti aivan oikein. Mutta emme katso vinoon niitä, jotka tulevat.
Luterilaisten kirkkojen käytännöt vaihtelevat myös kansainvälisesti. Saksalainen ja amerikkalainen luterilaisuus on selkeästi "reformoidumpaa" tai "protestanttisempaa" kuin suomalainen korkeakirkollisuus. Osallistuin Dublinissa saksalaisen luterilaisen kirkon ehtoolliselle jo ennen liittymistäni luterilaisen kirkon jäseneksi nimenomaan siksi, että kirkkoherra Fritz-Gert Meyer sanoi aina ehtoolliskutsun yhteydessä: "The Lutheran Church worldwide offers eucharistic communion." Siihen liittyi vielä selvennys, että pöytään ovat tervetulleita kaikki kristityt, jotka osallistuvat ehtoolliselle omissa kirkoissaan.
Minulle oli mieleenpainuvaa, että piispa Wille Riekkinen jakoi pappisvihkimykseni yhteydessä ehtoollisen isälleni, jonka hän hyvin tunsi helluntalaiseksi. Vähintään yhtä merkittävä yhteyden askel se oli tietysti isän puolelta. En tiedä, miten Wille asian itselleen perusteli. Onhan mahdollista, että hän käytti siinä pastoraalista harkintaa, eikä aiheuttaa pahaa mieltä. Samanlaisiin tilanteisiin voidaan joutua sairaaloissa, jossa kirkkoon kuulumaton huonetoveri pyytää ehtoollista. Tarkoitan siis sitä, että poikkeukset eivät muuta itse sääntöä. Mutta en osaa sanoa, miksi Olli katsoo, että Nokia Mission tapauksessa kannattaa tehdä ehtoollisen vietosta tällainen kiistakapula.
Olen kyllä huomannut, että vain harvoilla kristityillä on edes hämärä aavistus siitä, mitä periaatteita ehtoollisyhteydessä noudatetaan. Useimmille ei myöskään ole selvää, miksi pitää olla eri kirkkoja ja lahkoja, jos kerran samaan Jumalaan uskotaan. Mutta on aivan selvää, että kasteella ja ehtoollisella on yhteys, jos ne ovat saman kirkon tunnusmerkkejä. Ehtoollinen on vain kastetuille kristityille. Leipä, jonka murramme, on osallisuus Kristuksen ruumiiseen eli kirkkoon. Helluntailaisilla on ollut tästä johdettu looginen tapa ajatella, että ehtoollinen on tarkoitettu vain niille, jotka on uskoontulonsa jälkeen aikuisena kastettu ja jotka tämän opetuksen mukaan ovat oikeita kristittyjä. Lapselle suoritettua kastetta ei hyväksytä, joten heitä ei voida hyväksyä ehtoollisellekaan. Tästä ajatuksesta on joissain helluntaiseurakunnissa luovuttu, koska se on tuntunut pahalta. Pelkään pahoin, että sen taustalla olevasta ajatuksesta ei kuitenkaan pystytä luopumaan.
Ja juuri tässä tullaan Tampereen ongelmaan. Jos ehtoollisvieraiden joukossa on niitä, joiden mukaan ehtoollinen kuuluu vain uskoontulon jälkeen aikuisena kastetuille, miten he voivat osallistua pöytään, jossa on myös lapsena kastettuja? Osallistuuko silloin samaan pöytään ihmisiä, jotka eivät tunnusta toisiaan kristityiksi? Voidaanko tällainen ehtoollisyhteyden näytteleminen hyväksyä? Toisin sanoen, pitääkö näytellä, että olemme kaikki yhtä suurta perhettä, kun samaan aikaan osa väestä sanoo, että nuo toiset eivät kuulu tähän perheeseen?
Juuri näiden kysymysten vuoksi käydään ekumeenisia keskusteluja. Olisi opittava ymmärtämään, millä tavalla toinen seurakunta tai kirkkokunta perustelee kantansa ja voidaanko sopia siitä, että ollaan eroistamme huolimatta kaikki kristittyjä. Ja jos päädytään siihen, että emme ole vielä riittävän lähellä yhteisymmärrystä, niin siitä olisi hyvä rohkeasti kantaa vastuu.
Mutta ekumeeninen neuvottelujen tie on raskas ja korkealentoinen. Ja sen tien rakentaminen voi pysähtyä pelokkaiden byrokraattien turvamääräyksiin. Siksi meidän tulee yhdessä polkea polku, joka menee tiettömään maastoon, uusille urille. Yhteys ei ole vain päämäärä, sen harjoittaminen on myös väline, jolla Pyhä Henki pehmittää sydämiä ja raivaa tilaa. "Tehkää Herralle tie!"
