Ihan varmasti puhuttiin tärkeistä asioista. Toisaalta mulle jäi pahasti sellainen fiilis, että olisin käynyt nämä samat keskustelut aika moneen kertaan eri yhteyksissä viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaikki ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että osallistuminen on tärkeää, mutta juuri mitään ei voida kuitenkaan tehdä. Työntekijöiden liikkumavara oman työtaakkansa alla on rajattua, vaikka halua olisi. Seurakuntaneuvoston jäsenten oma osallistuminen seurakunnan yhteiseen rukoukseen vaihtelee voimakkaasti ja se näkyy ja kuuluu. On tietysti kyse myös aikaperspektiivistä. Joidenkin asioiden luonteeseen kuuluu, että ne tapahtuvat hitaasti.
Huomasin itse miettiväni osallistumista päinvastaisesta suunnasta. Kirkon historiassa on ollut voimakkaita syitä ja vahvoja teologisia perusteita rajoittaa osallistumista. Muutamia vuosisatoja sitten Suomessa tehtiin säädös, että kristityt eivät saa kokoontua keskenään rukoilemaan kodeissa (nk. konventikkeliplakaati). Hengellisyys yritettiin monopolisoida papistolle. Siinä ei tietenkään onnistuttu, mutta se jätti jälkensä. Meidän pitäisi siis jotenkin osata nyt vastata kysymykseen: Miksi kaikesta osallistumisen yksimielisyydestä huolimatta haluamme edelleen pitää yllä kontrollia? Esitän siihen joitakin satunnaisia perusteita, joiden kanssa en välttämättä ole yhtä mieltä, mutta jotka ovat todellisia esteitä osallistumiselle.
- Ammattilaisuus. On tiettyjä tehtäviä, joiden toivotaan olevan asiansa osaavien ammattilaisten käsissä. Korkea koulutustaso tekee sen mahdolliseksi. Ketä tahansa ei voida laittaa mihin tahansa tehtävään. Normaali naapuriapu on ammattilaistettu, kun naapureihin ei luoteta.
- Vastuukysymykset. Seurakunnat ovat julkisoikeudellisina yhteisöinä tiukan lainsäädännön alaisia. Lasten kanssa toimimiseen on tiukat säädökset. Henkilötietorekisterien käyttöä säädellään ja rajoitetaan. Leirien tai retkien järjestäminen edellyttää nykyään entistä monimutkaisempaa byrokratiaa.
- Sisällön kontrollointi. Ei haluta, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa kirkon nimissä.
Kontrollia eivät harjoita ja sitä eivät kannata vain ne, jotka edustavat tai joiden väitetään edustavan seurakunnallista byrokratiaa. Viimeisin havainnollinen esimerkki tästä on Agricolan ohjausryhmän viime torstainen päätös lakkauttaa välittömästi yhteistyö vanhan virkakäsityksen omaavien järjestöjen kanssa klo 12 messussa. Päätöstä oli tekemässä tahoja, jotka mieluummin näkisivät itsensä suuren vapauden airueina, mutta jotka sopivassa tilanteessa ovatkin valmiita kiistämään toisilta saman vapauden, jota itselleen hanakasti vaativat. En tällä sen enempää ota kantaa päätöksen perusteluihin, vaan totean ainoastaan päätöksen yhteyden kontrollin perinteeseen kirkossa.
On siis vahvoja perusteita (olkoot sitten hyviä tai huonoja) rajoittaa osallistumisen mahdollisuuksia kirkon toimintaan. Luultavasti olisi huomattavasti hyödyllisempää keskustella juuri näistä perusteista, kuin toistaa yhteistä hinkua osallistumisen lisäämiseen. Miten voisi olla mahdollista lisätä seurakuntalaisten osallistumista kirkkojen kiinteistöhuoltoon, jos arvot ja strategia sanovat, että tehtävä kuuluu ammattilaisille?
En ajattele osallistumisen mahdollisuuksista ollenkaan kielteisesti. Mun nähdäkseni osallistumisen lisäämiseen on loistavia mahdollisuuksia ja perusteita. Osallistuminen lisääntyy koko ajan. Ja siellä, missä se lisääntyy, kontrolli ei voi sitä estää, enintään ohjata sen suuntaa. Mutta perusteiden pitää ulottua mahdollisimman syvälle seurakunnan olemukseen ja ytimeen. Jeesus sanoi: "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." Tämä on seurakunnan minimi, että on kaksi tai kolme koolla Jeesuksen nimessä. Osallistuminen on ensisijaisesti ja täydellisimmillään yhteyttä Jeesukseen yhdessä toisten uskovien kanssa. Osallistuminen lähtee joka päivä liikkeelle osallistumisesta yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin kuuntelemiseen.
Muuten. Sant' Egidion yhteisön jäsenet ovat ihailtavan selkeästi oppineet tämän läksyn. Heitä ei saa kiinni puhumasta vapaaehtoistoiminnasta tai edes auttamistyöstä. Heille kristittynä oleminen on ensin osallistumista yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin kuulemiseen. Siitä seuraa halu laajentaa omaa ystäväpiiriä köyhien suuntaan. Ja ystävyys ei ole vapaaehtoistyötä tai auttamista, vaan molemminpuolista antamista ja saamista. Ihanteellista? Varmasti. Mutta luultavasti tämän yksinkertaisen ihanteen vuoksi kirkko on ollut kaksi tuhatta vuotta ja tulee jatkossakin olemaan kaikkien niiden ihmeeksi, jotka ovat jääneet tuijottamaan kansankirkon jäsenkatoa. Ehkä jonkinlainen yllätys odottaa niitäkin, joiden käsityksen mukaan jumalanpalvelusten viettoa pitäisi vähentää, kun niissä ei kuulemma käy ketään.
Laitoin huomisen keskiviikon Kohtaamispaikkana Kryptan teemaksi Kuka käy kirkossa? - messu ja kristityn identiteetti. Tervetuloa jatkamaan keskustelua siellä.
