Niine hyvineni lähdin ajamaan kotiinpäin puoli viiden aikaan. Lännen taivaalla oli muutama synkkä pilvi, vaikka muuten päivä oli mitä kaunein. Suurin piirtein kauppakeskus Skanssin kohdalla, heti moottoritien alussa tuli roima sadekuuro, joka kuitenkin loppui nopeasti. Taisi tulla vähän rakeitakin. Siitä ehkä pari kilometriä eteenpäin sade alkoi uudestaan. Nopeusrajoitus oli 120 km/t ja olin asettanut vakionopeuden siihen. Ohi meni tumma Saab ja sen perässä suurin piirtein samaa vauhtia musta Audi, jonka olin hieman aiemmin ohittanut. Oikealla kaistalla oli hitaampaa liikennettä, joten vaihdoin ohituskaistalle Audin mentyä ohi.
Sade tihentyi nopeasti, pyyhkijät oli nopeimmalla ja Audin perässä nousi paksu vesiverho. Vauhti alkoi tuntua liian kovalta, mutta en vielä hidastanut, koska etäisyyttä oli riittävästi. Sitten näin että parinsadan metrin päässä edessä edellä ajanut Saab jarrutti voimakkaasti ja siirtyi oikealle kaistalle. Audi jatkoi vasemmalla kaistalla. Ehkä pari sekuntia sen jälkeen näin jarruvaloista, että myös Audi ja sen edessä ollut auto jarruttivat.
On vaikea sanoa, missä järjestyksessä seuraavien sekuntien asiat tapahtuivat, mutta joka tapauksessa Saabin jarruttaessa kiinnitin huomiota tien pintaan muodostuneeseen sohjoon. Rakeita oli tullut oikein kunnolla. Tie ei ollut enää kesärenkaille turvallinen. Jarrutin kevyesti ja pyörät irtosivat välittömästi tien pinnasta. Nostin jarrun, vaihdoin pienemmälle ja sain onneksi auton takaisin hallintaan.
Samaan aikaan huomasin siis edessä tapahtuvat jarrutukset. Audin edessä ollut pienempi auto lähti pyörimään ympäri kaistojen keskellä. Audi oli jarruttanut väistääkseen törmäyksen, mutta pyörivä auto tuli nyt sitä kohti. Vähän aikaa näytti siltä, että minä ja nämä kaksi olisimme törmäämässä toisiimme täysin holtittomasti. Audin kuljettaja teki nopeasti todennäköisesti ainoan järkevän ratkaisun ja ohjasi vasemmalle moottoritien keskialueelle, joka oli sillä kohtaa aika leveä. Samanaikaisesti sen edellä ollut toinen auto ajautui oikealle penkalle. Oma vauhti oli siinä vaiheessa vielä ehkä 90-100 km/t. Näin kuinka Audi kynsi sohjoista nurmikkoa vasemmalla ja sen konepelti nousi pystyyn. Se näytti kuitenkin pysähtyvän turvallisesti. En tiedä, mitä tapahtui ympäri pyörineelle pikkuautolle. Hidastin oman vauhdin noin 70 km/t ja soitin heti 112:een. Siinä vaiheessa olin tietysti ajautunut jo pitkälle tapahtumapaikasta. Sade oli jäänyt taakse ja tie oli kuiva.
Vasta kun ajatus alkoi selkiytyä, aloin miettiä, olisiko pitänyt jäädä katsomaan, mitä tapahtui ja tarvitaanko apua. No, varmaankaan ei olisi pitänyt. Tien penkkaan pysähtyminen olisi vain aiheuttanut uusia vaaratilanteita. Olin kuitenkin soittanut hätänumeroon ja kertonut nimeni, jos siitä nyt jotain apua on. Kotiin tultua näin netistä, että Audi oli pysähtynyt siihen, missä sen viimeksi näin. Osa takana ajaneista oli kolaroinut ja joku oli joutunut hoitoon. Ilmeisesti vakavilta seurauksilta vältyttiin. Jostain syystä kenenkään meidän vuoro ei ollut lähteä tänään. Suojelusenkeleillä tosin oli kiirettä.
Parin kilometrin päässä onnettomuuspaikasta painoin auton cd-soittimen päälle. Sieltä alkoi soida Joose Keskitalon laulamana vanha herätyskokouslaulu Täällä kuljen niin kuin vieras (Pitkä kirja II, AikaMedia ACD1320).
Täällä kuljen niin kuin vieras muukalainen päällä maan /
Tuolla puolen tumman virran on mun kotimaani vaan /
Taivaan kirkkauden ja loiston kerran hengessä mä näin /
Häipyi maa sen kauneuskin mielestäin.
Taivaan matkalainen tuntea niin monta kertaa saa /
Kuinka muukalaisuus maailmasta kauas erottaa /
Vain ken hengessä on nähnyt Herran Jerusalemin /
Ymmärtää voi kaipuun taivaan kotihin.
Herran halvat matkamiehet ystäviksi valitsin /
Maksakoon se mitä vain mä tahdon taivaan kotihin /
Maahan vieraaseen en jäädä voi, on kaipuu rinnassain /
Olen maailmassa muukalainen vain.
(Säv. ja san. Lydia Lithell, suom. Vali Kunnas)
Tuli mieleen, että minähän olen nähnyt hengessäni Herran Jerusalemin. En nyt kerro uudestaan samaa tarinaa, mutta tiedän, että se isolla miekalla varustettu kolmemetrinen adjutantti-enkeli, jonka näin kolmevuotiaana, tulee hakemaan minua, kun aika on. Oikeastaan olen siihen ihan valmis. Ei haittaa, jos Hitler-tiiliskivi jää kesken. Mutta on täällä maailmassa myös paljon rakasta, josta on vaikea luopua. Olen kahden vaiheilla. Haluaisin jo päästä perille Kristuksen luokse, missä on lopullinen kotini. Läheisten ihmisten ja Jumalalta saamani tehtävän vuoksi on kuitenkin parempi, että jään eloon. Olen siitä varma. Niinpä tiedänkin, että jään tänne ja pysyn vielä toistaiseksi teidän luonanne, jotta edistyisitte uskossa ja saisitte siitä iloita. Silloin te Kristuksen Jeesuksen omina saatte yhä enemmän aihetta riemuita minusta, kun jälleen tapaamme.
