Joka tapauksessa henkilökohtaisuus herätti hyvää keskustelua. Asiaa varmasti edesauttoi se, että laitoimme tuolit hevosenkengän muotoisesti, niin että ihmiset näkivät toisensa. Luulen, että tästä asetelmasta tuli heti vakiojuttu. Oikeastaan ihme, että tää ei ole aikaisemmin tullut mieleen, vaan olen istuttanut ihmisiä eräänlaisessa katsomojärjestyksessä.
Keskustelussa vilahteli paljon rippiin liittyviä teemoja. Myös joitakin pinttyneitä käsityksiä ehkä oikaistiin. Toisaalta luterilaiselle kirkolle ja sitä kautta meille papeille heitettiin myös hyviä haasteita. Olisiko mahdollista selkeämmin vahvistaa ripittäytymisen merkitystä ja siihen liittyviä tapoja? Voisiko jokaisessa kirkossa olla erityinen paikka ripittäytymiselle?
Luin iltaa varten uudelleen Paavo Kettusen tutkimusta Suomalainen rippi. Yksi Kettusen pointeista on, että katolisen kirkon rippikäytännöstä meillä saattaa olla hieman ihanteellinen kuva. Toisaalta keskustelussa joku esitti sitäkin, että elokuvien kautta katolinen rippikäytäntö saattaa näyttää aika omituiselta tai jopa naurettavalta. Joka tapauksessa se on selvää, että edelleen suomalais-luterilainen rippi etsii muotojaan. Goan ajatus oli, että ripille mennessä sekä ripittäytyjä että ripin vastaanottaja kulkevat jonkin matkan. Rippiin ei siis voi tupsahtaa ihan noin vaan suoraan kadulta. Tämä vastaa hyvin vanhakirkollista ajatusta, että syntisyyden tunnustaminen yleisesti ottaen ei vielä kerro siitä, että ripittäytyjä olisi ymmärtänyt omaa syyllisyyttään. Yksityiskohtaisten syntien tunnustamisen idea ei siis ole siinä, että tulisi mekaanisesti luetella kaikki mahdollinen, vaan siinä, että ihminen on käynyt sen matkan, mikä oli käytävä.
Illan maustoivat upeasti Jaakko Löytyn veisuu Siionin virsistä ja Jukka Leppilammen johdolla toteutettu psalmikävely (Ps 51). Aika harvoin meilläkään istuu samassa seurakuntaillassa kaksi suomalaisen hengellisen musiikin kärkinimeä, vaikka toki Jukka on sitoutumisellaan ollut jo pitkään esimerkkinä monille, myös minulle.
