Kirjoitan tätä lauantai-iltapäivänä junassa Jyväskylästä Helsinkiin. Kirkkopäivät jäivät siis mun osalta hieman kesken, kun messuvuoro Helsingissä odottaa klo 18. Jäin miettimään erään kollegan heittämää kysymystä: ”Mitä täällä leijuu?” En osannut vastata. Mielestäni Kirkkopäivillä leijui niin monenlaista. Olihan teemaksikin valittu ”Onni täällä vaihtelee”, missä paino tulee sanalle ”vaihtelee”. Kukaan ei siis halunnut ottaa haltuunsa kirkon tilaa tai kyennyt määrittämään sen suuntaa.
Oli siellä silti monia hyviä yrityksiä. Perjantai-illan Vartija-keskustelu oli loistava ajatusten virkistäjä ja sellaista tarvitaan kipeästi lisää. Jos olisin ehtinyt, olisin mennyt kuuntelemaan myös Markku Envallin ja piispa Eero Huovisen keskustelua Raamatusta oman elämän peilinä. Molemmat osaavat pysyä asiassa ja mennä syvälle. Lauantaina aamulla oli päällekkäin kaksi mielenkiintoista tilaisuutta, joista lopulta valitsin Kotimaan Mari Teinilän ja Olli Seppälän vetämän mediakeskustelun. Tunnelma oli isossa juhlateltassa vaisumpi ja kohteliaan särmättömämpi kuin perjantai-illan mittelössä, mutta tärkeitä teemoja kosketeltiin.
Toimittajat kyselivät panelisteilta median uskonto-osaamista. Miten hyvin suomalainen toimittaja hallitsee uskonnon sisällön? Uskalletaanko ja osataanko siihen tarttua? Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervolan vastaus osoitti, että siellä eletään ihan eri maailmoissa kuin pääkaupunkiseudulla. Tämän päivän pääkirjoituskin vahvistaa näkökulman. ”Kirkko ei kompastu ajan muutokseen” se oli otsikoitu. Kirkon asema on ”vakaa ja turvallinen” suomalaisessa kulttuurissa. Suomalainen uskonnollisuus on hiljaista ja yksityistä. Uskontoa ei tuputeta. Keskisuomalainen (ja oletettavasti suuri osa maakuntalehdistöä) on täysin tyytyväinen siihen, että kirkosta uutisoidaan vain ulkokehällisiä asioita: papinvaali Jämsässä, hernekeittoa Herättäjä-juhlilla, piispa kävi pappilassa ja seurakunnat yhdistyvät.
Johanna Korhonen (joka esiintyi pirteästi ja oivaltavasti) olisi voinut esittää tähän kriittisemmän näkökulman, sillä juuri hän nosti esiin tällaisen ulkokehällisen uutisoinnin ohuuden. Ei oikein tiedetä, mitä tehdään uskon(non) sisällölle. Media voi tosin siinä osoittaa syyttävän sormen meihin kirkon ammattilaisiin. Miksi emme sitten tuota mielenkiintoisempaa sisältöä? Kyllä sille kuulemma annetaan palstasijaa, jos se on hyvin kirjoitettua.
Jäin hieman hämmentyneeksi, koska heti seuraavaksi keskustelu siirtyi valittelemaan kirkon kasvottomuutta. Miksi media sitten tyytyy kirkon byrokratian ja ulkokehän asioihin, jos se kerran kaipaa kasvoja? Miksi vain kohumedia on kiinnostunut kirkon ihmisistä – ja aina kyseenalaisissa yhteyksissä? (Homo- ja naispappeusasioiden vatvominen on vain yksi osoitus tästä avuttomuudesta. Samaa sopulilauman laiskuutta on kohukirjoittelu Arto Merisalon tapaamisista ihmisistä.) Eikö laatumedian olisi aika lähestyä kristillistä uskoa jostain muusta kuin hallinnollisesta ja tilastollisesta näkökulmasta? Toimittajien kyvyttömyys on sukua sille, miksi kristityiltä tivataan: ”Miten sä muka sitten selität sen, että - -? ”, kun vastaavasti uskonnottomalta kysytään: ”Miten sä muuten ajattelet siitä, että - -?” Kristityltä vaaditaan selitystä toimittajan omille väärinkäsitykselle, kun vierasuskoiselle tai ateistille annetaan vapaa valtakirja kertoa ja kuvailla omaa uskoaan. Osaisiko joku kouluttaa toimittajia, jotka olisivat kiinnostuneita kysymään avoimia kysymyksiä myös tavallisilta kristityiltä? Eikö siinä ole kirkon kasvot? Onneksi on Sana ja Askel. Eikä Kotimaa ole huono. Mutta ei ne tietenkään riitä.
Lähdin kesken pois mielenkiintoisesti otsikoidusta keskustelusta Luterilaisen Suomen loppu?, kun aiheeseen ei päästy heti kiinni. Kyseessä oli samannimisen kirjan (Luterilaisen Suomen loppu? Kirkko ja monet uskonnot, toim. Jyri Komulainen ja Mika Vähäkangas. Edita) julkistamistilaisuus, joten keskusteluun voi onneksi osallistua kotona nojatuolissa. Tilaisuuden alun sinänsä mielenkiintoinen suomalais-senegalilaisen, luterilais-islamilaisen avioparin jutustelu oli ihan väärässä paikassa. Ehkä kyseessä oli naisnäkökulma muuten liian maskuliiniseen pamflettiin. Antti Vuoren ja Mikko Heleniuksen tangomusisointi tilaisuuden alussa oli herkkua!
