Aloitin perjantaina kirjan The Shack. Se kertoo Mack nimisestä miehestä, jonka kouluikäinen tytär siepataan perheen telttaretkellä ja poliisi löytää todisteet siitä, että tyttö on raa'asti murhattu. Ruumista tai sieppaajaa ei löydetä. Mack vajoaa syvään suruun vuos
iksi, kunnes saa postilaatikkoonsa oudon viestin "Papalta". Papa on Mackin vaimon puhuttelunimi Jumalalle. Epäilyistään huolimatta hän päättää lähteä majalle (the shack), josta tyttären revitty kesämekko oli löydetty, tapaamaan Papaa. Majalla hän tapaa Papan, Jeesuksen ja Sarayun, siis Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja joutuu käymään läpi surunsa, pelkonsa ja vihansa.
Loppuratkaisu jättää auki, oliko kyseessä todellinen kohtaaminen Kolminaisuuden kanssa vai pelkkä sisäinen kokemus. Tai oikeastaan se ei jää auki, koska kyseessä oli molemmat, Jumalan kohtaaminen ja sisäinen kokemus ovat sama asia. Kirja on hyvin koskettava ja melko naiivi. Osa Mackin ja Jumalan eri persoonien välisistä keskusteluista antaa vaikutelman pinnallisesta teologiasta, mutta paikoin oma akateeminen, arvosteleva asenne tuntuu täysin kohtuuttomalta ja pinnalliselta.
Kirja käsittelee tietysti pahuuden ongelmaa, koska juuri sen kanssa Mackillä on isoin kamppailu. The Shack löytää vastauksen Jumalan rakkaudesta, joka ei koskaan pakota ihmistä mihinkään, silloinkaan, kun ihmisen itsenäisyys ja kääntyminen pois Jumalasta aiheuttaa toisille suunnatonta kärsimystä. Myös murhaaja on siis viime kädessä Jumalan rakas lapsi, vaikka kirjassa ei sitä missään kohtaa sanotakaan suoraan. Toisen tuomitsemisen vaikeus - oikastaan mahdottomuus - käydään kuitenkin konkreettisesti läpi.
Joissain kohdissa Mackin jumalakuvan stereotypiat ja niihin esitetyt vastaukset vaikuttavat liian amerikkalaisilta osuakseen kohdalle. Länsi-eurooppalaista käytännöllis-ateistista angstia kirjassa ei ole eikä sitä tunneta. Voi hyvinkin olla, että siksi The Shack ei toimisi suomennoksena suurelle yleisölle. Mutta kyllä se kannattaa lukea, jos uskoo Jumalaan, mutta omassa jumala- (tai isä)suhteessa on paikattavaa. Hankin itse kirjan muutamalla eurolla Amazonista, joten ei siinä kauheasti joudu törsäämään.
Mietin tietysti lukiessani sekä itseäni isänä että omaa isää. Ostin The Shackin alunperin Siirille pelkän kansitekstin perusteella ja juuri Siiri suositteli sen lukemista. Luulen, että monessa kohdassa kirja osoitti, miten pinnallisesti ja ulkokohtaisesti olen osannut välittää lapsille omasta jumalasuhteestani. Toisaalta olen iloinen siitä, että he kaikki ovat tässä lähellä ja saan edelleen jatkaa vuorovaikutusta.
Ja olen hirveän kiitollinen omasta isästä. Hän on aina ollut enemmän kiinnostunut asioista kuin ihmisistä. Siksi nimien muistaminen on isälle ollut vaikeaa. Tuntuu erikoiselta, hämmentävältä ja rohkaisevalta, että tästä huolimatta hänet muistetaan lämpimänä ja ihmisläheisenä seurakunnan paimenena. Ja niin itsekin muistan hänet. Isä osasi olla läsnä, vaikka se tapahtuikin asioiden välityksellä. Meille sisaruksille on jäänyt siitä päälle vimmattu puhumisen ja analysoinnin tarve. Se tuli taas kerran huomattua, kun olemme nyt siis melkein pari viikkoa viettäneen intensiivistä aikaa yhdessä. (Ja on ollut vilpittömästi kivaa!) Toivottavasti meille on sen myötä periytynyt myös jotain isän kyvystä kuunnella lähimmäisen sydäntä ja olla läsnä. Tällä hetkellä me kuuntelemme isän sydäntä ja hengitystä ja yritämme olla sairasvuoteen vierellä läsnä sen verran kuin on mahdollista. Kiitos kaikista esirukouksistanne ja muistamisesta.
