Ihmiselle valo on sekä iloinen, että vaativa asia. Pimeän talven jälkeen on ihanaa imeä itseensä auringon heijastuksia lumesta. Valon lisääntyminen antaa uutta energiaa, synnyttää uutta elämää, lupaa kevättä. Toisaalta valo paljastaa. Asiat paljastuvat, Tietosuoja katoaa. Tulee mieleen sähköpostiurkinta, oma sisäinen epäjärjestys. Ihminen haluaa kipeästi paikkansa valokeilassa, mutta samalla hän hampaat irvessä taistelee oman yksityisyytensä puolesta. Valoon joutumista kaivataan ja sitä vihataan. Ei ole mikään ihme, että lohduttomuus, synkkämielisyys ja kaikenlainen epämääräinen häilyvyys suistavat ihmisiä raiteiltaan tässä aineellisesti hyvinvoivien ihmisten paratiisiyhteiskunnassa.
Onko tänään aika puhua kuluttavasta vai uutta luovasta valosta? Koska meistä jokainen elää erilaisessa tilanteessa, en osaa valita näiden kahden välillä, vaan kerron kaksi tarinaa. Ensimmäinen niistä puhuu valosta tulena, joka polttaa.
Eräässä afrikkalaisessa seurakunnassa kokoontui raamattupiiri, joka luki Malakian kirjaa: ”- - Hän on kuin ahjon hehku”. Teksti jatkuu: ”Silloin Herra toimii kuin metallinsulattaja ja hopeankiillottaja. Hän puhdistaa leeviläiset, ja he tulevat puhtaiksi kuin kulta ja hopea, josta kuona on poltettu pois.”
Jae mietitytti joitakin raamattupiirin naisia ja he ihmettelivät, mitä sen esittämä ajatus kertoo Jumalan luonteesta ja olemuksesta. Yksi naisista lupasi selvittää, miten hopean kiillottaminen tapahtuu, ja kertoa siitä seuraavassa tapaamisessa. Hän otti yhteyttä hopeaseppään ja sopi ajan, jolloin hän voisi mennä seuraamaan tämän työskentelyä. Kun hän katseli hopeaseppää, tämä piteli pientä hopeakappaletta liekin yllä ja antoi sen kuumentua. Hopeaseppä selitti, että metallia on pidettävä aivan liekin keskellä, missä kuumuus on kovinta, että se polttaa pois epäpuhtaudet. Nainen ajatteli Jumalaa, kuinka hän pitää meitä tuollaisessa polttopisteessä. Sitten hän ajatteli uudestaan raamatunjaetta: ”Herra toimii kuin metallinsulattaja ja hopeankiillottaja”. Hän kysyi hopeasepältä, onko totta, että tämän pitää istua tulen ääressä koko sen ajan, kun hopea on tulessa. Mies vastasi myöntävästi. Hän ei pelkästään pidellyt hopeaa tulessa, vaan hänen piti jatkuvasti tarkkailla sitä. Jos hopea jätettäisiin hetkeäkään liian pitkäksi ajaksi tuleen, se tuhoutuisi. Nainen oli hetken hiljaa. Sitten hän kysyi hopeasepältä: ”Mistä tiedät, että hopea on täysin puhdistunut?” Mies hymyili ja vastasi: ”Kuule, se on helppoa. Hopea on valmista, kun näen siitä oman kuvani.” Kun olet polttopisteessä ja tulen hehkussa, muista, että Jumala näkee sinut ja tarkkailee sinua jatkuvasti, kunnes näkee oman kuvansa sinussa. Mitä tahansa vaikeuksia koetkaan, lopputulos on Jumalan kädessä. Jos tänään koet olevasi keskellä tulta, muista, että Jumala pitää sinua silmällä ja vartioi sinua kunnes hän näkee kuvansa sinussa.
Toinen esimerkki puhuu valosta aivan toisenlaisesta näkökulmasta, sisäisenä valaistumisena. Sain eräiltä ystäviltä lainaksi dvd-elokuvan Amazing Grace. Se kertoo englantilaisesta parlamentaarikosta nimeltään William Wilberforce, joka 26-vuotiaana koki merkittävän hengellisen kääntymyksen ja taisteli 1700-luvun lopulla vuosikymmeniä saadakseen läpi lain orjakaupan lakkauttamiseksi. Elokuvan sivuosassa on entinen orjalaivan kapteeni John Newton. Hän eli erakoitunutta elämää kantaen sielussaan laivoillaan kuolleiden 20.000 orjan kohtaloa. Juuri John Newton kirjoitti laulun Amazing Grace. En tiedä, kuinka todenperäinen tämä filmatisointi on, mutta siinä oli kaunis ja puhutteleva kohta, joka epäilemättä sopii kyseisen laulun sanoihin.
Wilberforce tulee vanhan kapteenin luokse pyytämään neuvoa ja etsimään rohkaisua, kun yritykset parlamentissa ovat epäonnistuneet. Kapteeni on sanelemassa kirjurille muistelmiaan, sillä hän on itse lähes sokeutunut. ”Jumala päätti, että olen nähnyt jo tarpeeksi”, hän sanoo. Sitten hän viittaa muistelmiinsa ja sanoo: ”Käytä näitä. Upota orjakauppiaiden laivat näillä tiedoilla. Tässä on kaikki mitä muistan: päivämäärät, satamat, orjien kohtelun yksityiskohdat. Toivon vain, että muistaisin heidän nimensä. Heillä jokaisella oli nimi, kaunis afrikkalainen nimi. Me pidimme niitä vain käsittämättöminä murahduksina.” Kapteenin silmät alkavat täyttyä kyynelistä ja hän sanoo: ”Vasta nyt, kun olen kirjoittanut heidän tarinansa, osaan taas itkeä. Me olimme apinoina, he olivat ihmisiä. I once was blind but now I see. [Mä kuuro, sokea sain ihmeen kokea, nyt kuulla nähdä voin.] Kirjoitinko minä todella niin? Nyt se on vihdoinkin totta.”
Ei ole helppoa katsoa valoon, kun itse on täynnä pimeyttä. Joskus on odotettava kauan, kuten vanha Simeon odotti lupauksen täyttymistä. Joskus on tultava sokeaksi nähdäkseen kunnolla. Mutta se valo, joka loistaa Jeesuksen kasvoista, on kaikkea maailman pimeyttä, sokeutta, epäoikeudenmukaisuutta, pahuutta, katkeruutta ja epätoivoa voimakkaampi. Se paljastaa sinun ja minun sisäisen mädännäisyyden syvimpiä sopukoita myöten. Se tuomitsee meidät ankarasti ja samalla tarjoaa meille aivan toisenlaisen elämäntavan. Elämän valossa ja Jumalan yhteydessä. Ja me voimme sanoa yhdessä Simeonin kanssa: ”Nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi.”
