Hikeä ja kyyneleitä

Erikoinen juttu tapahtui äsken punttisalilla. En ole vuosiin, oikeastaan vuoden 1991 jälkeen, kun lopetin aktiivisen basistin uran, juurikaan aktiivisesti harrastanut musiikin kuuntelua. Jotenkin tuli mitta täyteen. Varsinkaan en ole harrastanut nappikuulokemusiikkia. Tänä aamuna Tiina kuitenkin pyysi mua lataamaan Alissan iPodille Carmina Burnanan. Soitin jäi mun työpöydälle ja hetken mielijohteesta otin sen mukaan punttisalille. Ajattelin, että olis kiva kuunnella, miten Berliinin filharmonikkojen ja Sir Simon Rattlen tulkinta toimii.

Soittimella oli ennestään jotain sekalaista musiikkia, muun muassa High School Musical, Andrea Boccelli ja Andrae Crouchin vanhoja gospelhittejä. Poljin puoli tuntia kuntopyörää sekalaisen popin soidessa korvissa. Kun siirryin selkälihasliikkeisiin, soittimessa alkoi soida Andraen kappale We Are Not Ashamed (Of the Gospel of Jesus Christ). Jostain syystä kappaleen sanoma meni suoraan sydämeen, lihaksiin ja selkäytimeen. 

Musiikkiin liittyvän tunnetilan kuvaaminen tuntuu suoraan sanottuna vähän hävettävältä. Itse asiassa mun suhde musiikkiin on ollut melko kyyninen. Osaan mielestäni kyllä arvostaa hyvää musiikkia, mutta sentimentaalisuus ei pure. En tiedä, mikä kappaleessa osui, mutta se sai aikaan käsittämättömän ilon ja kyyntelten purkauksen. Samalla se tuntui lataavan energiaa lihaksiin, niin että rasitus tuntui suorastaan ihanalta.

Sanat ovat lähes suoraa lainausta Paavalin kirjeestä roomalaisille (alkutekstin minä-muoto on vaihdettu me-muotoon):

We are not ashamed

of the gospel of Jesus Christ,

for it is God's power of salvation;

to everyone that believes it,

to everyone that receives it

we shall have everlasting life.

"Minä en häpeä Jeesuksen Kristuksen evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat." (Room. 1:16)

On vaikea sanoa, mikä tämän reaktion aiheutti, sanat vai sävel vai tilanne, jossa niitä kuuntelin. Enkä oikeastaan edes halua tietää. Sen tiedän, että kokemus pysäytti ja laittoi miettimään. Olenko hävennyt Kristuksen evankeliumia? Yhtäkkiä tämä tuntuu kaikkein tärkeimmältä kysymykseltä. Jouduin käymään läpi joitakin ihan lähimenneisyyden tilanteita, omaa suhdettani siihen uskoon, jota tunnustan, ja niihin muihin, jotka sanovat tunnustavansa samaa uskoa. Kristityt ovat nimittäin erittäin erikoista joukkoa, usein hävettävän erikoista. 

Dinesh D'Souza kirjoittaa kirjassa What's So Great About Christianity: "the second major feature of Western civilization that derives from Christianity - - is the simple idea that ordinary people are fallible, and yet these fallible people matter." Elitistinen kristinusko ei ole mahdollista. Teen siitä joitakin johtopäätöksiä, joiden käytännöllisiä seurauksia aion tarkkailla omassa elämässäni.