Eilen sunnuntaina olimme tietysti kirkossa (St Andrew's Lutheran Church). Lupasin Sepolle tuurata hanta liturgiassa ja saarnassa, kun han sattuu olemaan samaan aikaan Kuopiossa synodaalikokouksessa kaymassa. Vakea oli suomalaisessa klo 9 messussa ehka noin 80 ja klo 11 englanninkielisessa noin viitisenkymmenta. Puhuin spitaalisesta, parantajasta ja juoksijasta, ja mita me heilta voimme oppia. Lyhyesti sanottuna pointit olivat nama: 1) Spitaaliselta opimme, etta meidan tulee sanoa Jumalalle se, mita tarvitsemme. 2) Parantajalta eli Jeesuksesta opimme, etta meista tulee tulla parantajia hanen esimerkkinsa mukaisesti. 3) Juoksijalta opimme, etta tulee pitaa mielessa paamaara.
Keskimmaisesta kohdasta puhuin ehka eniten, koska siihen liittyy mielenkiintoinen kirjatuttavuusa Rodney Stark: The Rise of Christianity. Voi olla, etta palaan tahan kirjaan jossain yhteydessa uudestaan. Stark on sosiologi ja perustaa nakemyksensa osittain yksinkertaisiin matemaattisiin malleihin. Yksinkertainen laskenta antaa kasityksen, etta kolmessasadassa vuodessa, vuodesta 50 jKr. vuoteen 350 jKr., kristinuskon tuli kasvaa 40% vuosikymmenessa saavuttaakseen puolet Rooman valtakunnan noin 60 miljoonaisesta vaestosta. Kohta, johon viittasin saarnassa, liittyy kulkutauteihin, joiden tiedetaan tappaneen jopa neljasosan valtakunnan vaestosta vuosien 160 jKr. ja 250 jKr. vaiheilla. Kun yleinen reaktio oli paeta maaseudulle ja jattaa kuolevat kuolemaan, kristityt jaivatkin hoitamaan sairaitaan. Eika vain omia sairaitaan, vaan myos naapureitaan ja ystaviaan. On selvaa, etta epidemian jalkeen a) kristittyjen selviamisprosentti oli huomattavasti suurempi kuin valtavaeston ja b) kristinuskon vetovoima oli erityisen suuri taudista selvinneiden joukossa.
Kristinuskon leviaminen oli siis ihme, joka tapahtui taysin tavallisten ihmisten tavallisen toiminnan kautta tilanteessa, jossa ymparoivan yhteiskunnan valinpitamattomyys ja Kristuksen seuraamiseen liittyva lahimmaisenrakkaus joutuivat testiin.
