Duhassa

Tulihan se lopulta. Räkätauti nimittäin. Siiri ja Saara oli oksensivat täällä limaa, kun me palattiin ruskettuneina Floridasta. Eikä mennyt kuin neljä päivää, niin ollaan itse samassa tilassa. Onneksi on to-pe vapaata, että saa rauhassa lepäillä. Huomenna on Tuomiokirkon iltakirkko klo 18, mihin mennessä pitää joko lisätä medikalisaatiota tai parantua. Ja sitten sunnuntaina klo 10 Tuomiokirkon saarna ja liturgia. Ja iltapäivällä kotikaste. Ainakaan siellä ei tekisi mieli enää aivastella.

Keskiviikkoilta Kryptassa herättin monenlaisia ajatuksia. Teemana oli "Haluan herättää aamuruskon - Kristittynä yhteiskunnassa" ja ohjelmassa mun johdanto, Leppilammen Jukan musisointia ja puhe, lopuksi psalmikävely. Väkeä oli paikalla erittäin ilahduttavasti, ehkä kuutisenkymmentä. Juteltiin illan annista Jukan kanssa vielä torstaina. On sellainen tunnelma, että kysymys kulttuurista, yhteiskunnasta ja rukouksesta tulee viikko viikolta tärkeämmäksi. Kryptan illoista voi tulla muutoksen kanava. Monien elämässä on vaihe, jossa seurakunnan merkitys kristillisenä yhteisönä on noussut tärkeäksi kysymykseksi. Katsotaan, mitä seuraa.

Ensi viikolla alkaa kolmen keskiviikon sarja Raamattu nyt. Olen valinnut käsiteltäväksi kolme kriittistä raamattukysymystä: 4.3. Voitaisko Vanhan testamentin verinen heimojumala jo unohtaa?, 11.3. Saako Paavalista salonkikelpoisen? ja 18.3. Helvetti, ei nyt? Mulla ei ole maaliskuussa yhtään saarnavuoroa Tuomiokirkossa, joten paikkaan tätä vajetta näillä illoilla. Onneksi Antti Mustakallio tulee avuksi Paavali-iltaan 11.3. :-)

Going Global ja takauma

Tänään oli ilo tutustua Global Christian Forumin eksekutiivikomiteaan, joka pitää parhaillaan kokousta Helsingissä. Komitean jäsenet vierailivat Helsingin ekumeenisen toimikunnan vuosikokouksessa. Vaikka Suomi kieltämättä onkin ekumenian mallimaa, eikä GCF välttämättä tuo tähän hyvään henkeen mitään radikaalia muutosta, on silti mielenkiintoista kuulla aivan uudenlaisesta avauksesta satavuotisessa ekumeenisen liikkeen historiassa. Tai ei ehkä pitäisi sanoa "ekumeenisen", koska GCF selvästi haluaa olla jotain muuta kuin virallista ekumeniaa. Metropoliitta Ambrosius taisi illallispöydässä käyttää tästä uudesta lähestymistavasta nimitystä "gospel to my ears", vaikka esittikin samalla hyvä ja tiukkoja kysymyksiä GCF:n edustajille.

Joku pyysi julkaisemaan tekstin, jonka luin RadioDein päivän blogina 13.2.2009. Tässä se. Viime viikon RadioDein päivän blogi jäi niin ikään julkaisematta, koska mulla ei ollut Flordassa läppäriä mukana ja kirjoitin sen käsin paperilapuille. Ehkä ehdin senkin kirjoittaa puhtaaksi vielä joskus.

RadioDei Päivän blogi 13.2.2009

Eilen torstaina järjestettiin Helsingissä tieteiden talolla vuosittainen eksegeettinen päivä. Sen aiheena oli tällä kertaa rituaalit. Kiinnostava aihe ihan uskonnonhistoriallisesti. Huomasin omien ajatusten kulkevan saman aiheen ääreen, joka ei jätä rauhaan ja johon viikko toisensa jälkeen palaan. Miten kristillinen seurakunta toteuttaa kutsumustaan tässä maassa ja tässä ajassa? Onko rituaaleilla joku merkitys vai onko ne pelkkää painolastia, josta on päästävä eroon?

Keskiviikkoiltana vietimme jälleen Tuomiokirkossa yhdessä Cantores minores –poikakuoron kanssa laulettua iltahartautta anglikaanisen Evensong-perinteen mukaan. Siihen kuuluu lyhyt synnintunnustus, liturgista vuorolaulua, paljon psalmilaulua, laulettua rukousta ja lyhyt iltavirsi. Siis hyvin musiikkipainotteinen ja hyvin liturginen rukoushetki. Konserttielämyksenä vaikuttava. Mutta oliko kyseessä pelkkä kaunis, mutta tyhjä rituaali?

Vastaus riippuu siitä, miten yksilökeskeinen käsitys meillä on rukouksesta. Rukous on hyvin intiimi alue, sydämen puhetta Jumalan kanssa. Mutta onko meille käynyt vahingossa niin, että rukous on ajettu nurkkaan pelkästään yksilösuoritukseksi? Missä on tila julkiselle rukoukselle? Jeesus varoitti hurskastelevasta ja näytösluontoisesta julkisesta rukouksesta, mutta ollaanko me tehty yksilörukouksesta samanlainen hurskauden mittari? Yhteiskunnassa rintamalinja kulkee siinä, saadaanko koulussa laulaa suvivirsi, voidaanko valtiopäivät avata jumalanpalveluksella ja toivottaako presidentti Jumalan siunausta. Kuitenkin viime kädessä koko tämä maa ja jokainen sen asukas elää rukouksen varassa. Seurakunta, joka rukoilee ylläpitää yhteiskuntaa ja muuttaa sitä. Rukous on seurakunnan palvelus koko kansalle. Ja se, joka palvelee, ei voi tehdä sitä vain silloin kun huvittaa tai jaksaa. Tarvitaan sitoutumista, säännöllisyyttä, jopa rutiinia. Voidaanko hyväksyä, että liturginen rukous on juuri tätä ainutlaatuista palvelua koko maailman pelastukseksi? Kutsun sinut Helsingin tuomikirkon päivärukoukseen, joka päivä klo 12, siunaamaan tätä maata ja sen ihmisiä.

Yltäkylläinen elämä tai ei mitään

[Tässä saarna, jonka pidin tänään Agricolan kirkon Tuomasmessussa. Laskiaissunnuntain aiheena on "Jumalan rakkauden uhritie". Teksteinä 1. Kor 13 ja Mark 10:32-45.]

Pidin viime sunnuntaina hyvän saarnan. Siinä oli alku ja loppu ja niiden välissä kolme kohtaa. Tämän päivän aihetta en saanut mitenkään kolmen kohdan ohjelmaksi. Ajattelin kyllä rakennetta i) Jumala, ii) rakkaus, iii) uhritie, mutta se alkoi tuntua vähän teennäiseltä. Tässä saarnassa ei siis ole mitään muuta rakennetta kuin loppu. Aloitan parista sitaatista.

Amerikkalainen valtiotieteilijä Dinesh D’Souzan kirja What’s So Great About Christianity on herättänyt paljon huomiota vastauksena viimeaikaisiin ateistien hyökkäyksiin uskoa vastaan. Yksi D’Souzan esille nostamista kristillisen uskon hienouksista on ajatus palvelevasta johtajuudesta. Ministerium tarkoittaa palveluvirkaa. Emme aina tule ajatelleeksi, että ajatus yhteiskunnan johtamisesta palveluna on Jeesukselta peräisin. Toisena esimerkkinä D’Souza käyttää ihmisoikeuksia. Ateistitkin saattavat myöntää, että ihmisoikeuksien arvopohja löytyy Kristuksen opetuksista. Mutta nyt kun meillä on nämä yhteiset arvot, mihin enää tarvitsemme kristillisyyttä ja Jumalaa? ”Outoa kyllä, vastauksen antaa Nietzsche”, D’Souza kirjoittaa. ”Nietzschen mukaan siitä, että kristillinen jumalakäsitys on länsimaisten arvojen perusta, väistämättä seuraa, että Jumalan kuolema johtaa noiden arvojen hapertumiseen ja tuhoon. Jos siirrät perustuksen, koko rakennus luhistuu. Nietzsche myönsi, että jonkin aikaa ihmiset tavan vuoksi kunnioittaisivat elämää ja kohtelisivat toisiaan arvokkaasti, mutta ajan myötä nämä arvot joutuisivat ankaran hyökkäyksen kohteeksi ja tapahtuisi tekoja, joita aiemmin ei voitu kuvitellakaan, kuten alempiarvoisten tai ei-toivottujen ihmisten tappamista. Juuri näin meidän aikanamme on tapahtunut ja Nietzschen mukaan asiat ovat menossa vain pahempaan suuntaan.” 

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kirjoittaa kirjassaan The Audacity of Hope, miksi tiukka jako liberaaleihin ja konservatiiveihin on tullut niin ahdistavaksi: ”Demokraattisesta puolueesta on tullut pääasiassa reaktiopuolue. Reaktiona niille, joiden mielestä markkinat voivat parantaa kaikki vaivat, me vastustamme pyrkimyksiä käyttää markkinamekanismeja ajankohtaisten ongelmien ratkaisemiseen. Reaktiona yliampuvaan uskonnollisuuteen me samastamme suvaitsevaisuuden maallistumiseen ja samalla menetämme sen moraalisen kielen, joka auttaisi läpäisemään poliittiset valintamme suuremmalla merkityksellä.”

(”Mainly - - the Democratic Party has become the party of reaction. - - In reaction to those who proclaim the market can cure all ills, we resist efforts to use market principles to tackle pressing problems. In reaction to religious overreach, we equate tolarance with secularism, and forfeit the moral language that would help infuse our policies with a larger meaning.”)

Suomi ei ole Amerikka, eikä saarna ole poliittinen puhe. Olen lainannut näitä kahta kirjaa koska ne panevat minut kysymään, onko Jumalan rakkauden uhritiestä tullut meille jonkinlainen pienen henkilökohtaisen henkisen harrastuksen asia? Onko oman uskonvakaumuksen julkinen ilmaiseminen niin ahdistava asia, että olemme valmiita hyväksymään minkä tahansa maallistuneisuuden, jotta välttyisimme fanaatikon leimalta? Olemmeko tyytyväisiä, että ”reaktiona yliampuvan uskonnollisuuden pelkoon olemme samastaneet suvaitsevaisuuden maallistumiseen ja samalla menettäneet sen kielen, joka antaisi kaikelle sille, mitä teemme, suuremman merkityksen”?

Ymmärrän, että nämä ovat vähän kohtuuttomia kysymyksiä. Eihän asiat nyt niin huonosti ole. Jos aihe kiinnostaa, kutsun sinut keskiviikkona klo 18 Helsingin tuomiokirkon kryptaan, missä Jukka Leppilammen kanssa pyrimme syventämään aihetta kristittynä yhteiskunnassa. Sieltä ehtii vielä hyvin täällä Agricolassa klo 20 alkavaan tuhkamessuun.

Otan nyt vähän takapakkia. Puhutaan rakkaudesta. (Ei pelkästään siitä lajista, jota ilman Timo Hännikäinen valittaa jääneensä kirjassa, jonka nimi on ”Ilman”. Mutta puhutaan siitäkin, koska tässä kirkossa istuu monta rakkaudessa pettynyttä ja rakkautta kaipaavaa.) Se, mikä tekee rakkaudesta niin vaikeaa, on iso ristiriita yhtäältä onnellisuuden, vapauden ja yltäkylläisyyden sekä toisaalta kilvoittelun, seuraamisen ja kieltäymyksen välillä. Ihminen haluaa rakastaa, tulla rakastetuksi ja rakastua, koska se saa meidät tuntemaan itsemme rikkaiksi, onnellisiksi ja vapaiksi. Rakkauden kaipaus on niin voimakas, että sitä pyritään jäljittelemään mitä erilaisimmilla keinoilla, joista suklaan syöminen on ehkä harmittomimpia. Ja nyt kun yksityistä kulutusta pitää kannustaa, shoppailukaan ei ole pahasta. Ongelma on vain se, että suklaa, shoppailu, viina ja porno eivät koskaan riitä. Nälkä vain kasvaa syödessä.

Näemme tietysti ylettömyyden huonot seuraukset terveydelle, ihmissuhteille ja luonnolle. Siksi hyväksymme kilvoittelun ja kieltäytymisen itsestään selvästi hyvinä asioina. Aineellinen kilvoittelu tarkoittaa kuntoilua ja vastuullista kuluttamista vastakohtana ylensyönnille, laiskottelulle ja tavaran hamstraamiselle. Henkinen kilvoittelu on sitoutumista ja vastuun kantamista vastakohtana elämyksien metsästämiselle. Mutta kannattaako kilvoittelu sittenkään? Mikä on sen päämäärä? Jos päämäärä katoaa, meistä tulee Nietzschen tarkoittamia tapakilvoittelijoita, jotka muistinvaraisesti toimivat ikään kuin olisi Jumala ja asioilla olisi väliä. Vähitellen into laantuu. Kukaan ei jaksa kilvoitella ilman palkintoa.

Juuri siksi on olemassa vielä syvempi ja kokonaisvaltaisempi taso ja elämän selitys, jolle meidän aineelliset ja henkiset valintamme perustuvat. Ja juuri siitä Jeesus tuli puhumaan. Hän sanoi: ”Minä olen tullut että teillä olisi elämä, yltäkylläinen elämä.” Se kuulosti hyvältä rikkautta, rakkautta ja rauhaa kaipaavien ihmisten korvissa. Yltäkylläinen elämä kuulostaa edelleen hyvältä. Sitä me halutaan. Tehdään kaikki nyt yhdessä sellainen periaatepäätös, että vähempään emme tyydy. Me haluamme elämän, yltäkylläisen elämän!

Mutta samalla tajuamme, että jaossa ei ole nyt oma kulta ja velaton talo ikuisen kesän maassa. Nyt ollaan tekemisissä elämän kovan ytimen kanssa. Niin epätieteelliseltä ja turhalta kuin se yhteiskunnan, talouden ja arkisten tarpeiden näkökulmasta saattaa tuntuakin, meidän on suurella äänellä puhuttava suhteesta Jumalaan. Meidän on tehtävä Jumala-suhteesta paljon isompi asia kuin pelkkä yksityinen harrastus.

Muistatko, miten äsken luettu evankeliumin kohta alkoi? Mark. 10: 32: ”Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. ” Monissa ihmisissä Jeesuksen seuraajaksi ryhtyminen aiheuttaa pelkoa; pelkoa hylätyksi tulemisesta, pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta, itsemääräämisen menettämisen pelkoa, pelkoa elämän menettämisestä, kuolemanpelkoa. Opetuslapsissa – siis meissä, joiden pitäisi osata kaikille muille kertoa, kuka Jeesus on ja mihin hän on matkalla – seuraaminen aiheuttaa yhä uudelleen hämmennystä.

Jos kuulut hämmentyneisiin, siteeraan sinulle 100 vuotta sitten elänyt intialainen runoilija  Rabindranath Tagore ajatusta, jonka näin sisareni keittiön pöydällä: ”Nukuin ja näin unta, että elämä oli iloa. Heräsin ja näin, että elämä oli palvelua. Toimin ja katso, palvelu oli iloa.”(I slept and I dreamt that life was joy. I awoke and saw that life was service. I acted and behold, life was joy.") Tarvitaan siis jotain enemmän kuin unelmoiminen, enemmän kuin pelkkä herääminen todellisuuteen. Jos haluat yltäkylläisen elämän, lähde seuraamaan, toimi. Tee jotain. On parempi tehdä edes jotain, kuin vain jäädä istumaan ja seuraamaan sivusta. Tartu vaikka vieressäsi istuvaa kädestä ja sano: ”Hei, mun nimi on --. Miten voin palvella sinua tänään?” Kaikki eivät sinua varmasti ymmärrä, kun tänä iltana teet sen raitiovaunussa. Voit ehkä löytää itsellesi vaimon tai miehen. Mutta ei se ole niin tärkeää. Mikä parasta, löydät elämän.

Kotona

Talvinen sunnuntaiaamu alkaa kirkastua ja Katajanokan suunnassa pilvipeitteen takaa näkyy kultainen hohde. Eilen, kun saavuttiin Helsinki-Vantaalle, vastassa oli upea, kirkas talvipäivä. Valo on taas viikossa lisääntynyt näillä raukoilla rajoilla. Olen kuitenkin ehdottomasti kesäihminen, joten se lohduttaa vain rajallisesti, kun on viikon katsellut shortseissa tallustavia, päivettyneitä floridalaisia. Se ei jostain syystä lohduta yhtään, että siellä on tietysti kesällä sietämättömän kuuma.

Illalla saarnaan Agricolan tuomasmessussa klo 18 ja maanantaista alkaa taas täysi työviikko. Tuhkakeskiviikkona 25.2. keskustelemme Kohtaamispaikkana kryptassa Jukka Leppilammen kanssa siitä, mitä on olla kristittynä yhteiskunnassa. Jukan valitsema otsikko "Haluan herättää aamuruskon" on metafora yhteskunnalliselle vaikuttamiselle. Eihän laulaja vastaa maapallon liikkeistä, mutta antaa laulullaan aamulle merkityksen.

Lueskelin matkalla paitsi Rodney Starkia (The Rise of Christianity), myös Barack Obamaa (The Audacity of Hope) ja Eric Abrahamsonin ja David Freedmanin hauskaa sotkuisuuden puolustuspuhetta A Perfect Mess. En vielä osaa sanoa, millainen sotku näiden teosten yhteentörmäyksestä aiheutuu, mutta joitakin kiinnostavia virikkeitä sieltä tuntuu tarttuneen. Nyt yritän siis keskittyä illan saarnan kirjoittamiseen. En olisi yllättynyt, jos joku sitaatti mainituista teoksista päätyy sinne. 

Sunshine State

Pakko kirjoittaa nain aamutuimaan pari rivia, etta ei talvilomareissuun tule totaalista bloggaustaukoa. Juoksin juuri 40 minuutin lenkin Lake Clarken ympari ja kohta pulahdan altaaseen. Eilen illalla ryopsahti pieni sadekuuro, jonka myota ilmarintama ehka hieman viileni, mika ei tee ollenkaan pahaa.

Eilen sunnuntaina olimme tietysti kirkossa (St Andrew's Lutheran Church). Lupasin Sepolle tuurata hanta liturgiassa ja saarnassa, kun han sattuu olemaan samaan aikaan Kuopiossa synodaalikokouksessa kaymassa. Vakea oli suomalaisessa klo 9 messussa ehka noin 80 ja klo 11 englanninkielisessa noin viitisenkymmenta. Puhuin spitaalisesta, parantajasta ja juoksijasta, ja mita me heilta voimme oppia. Lyhyesti sanottuna pointit olivat nama: 1) Spitaaliselta opimme, etta meidan tulee sanoa Jumalalle se, mita tarvitsemme. 2) Parantajalta eli Jeesuksesta opimme, etta meista tulee tulla parantajia hanen esimerkkinsa mukaisesti. 3) Juoksijalta opimme, etta tulee pitaa mielessa paamaara.

Keskimmaisesta kohdasta puhuin ehka eniten, koska siihen liittyy mielenkiintoinen kirjatuttavuusa Rodney Stark: The Rise of Christianity. Voi olla, etta palaan tahan kirjaan jossain yhteydessa uudestaan. Stark on sosiologi ja perustaa nakemyksensa osittain yksinkertaisiin matemaattisiin malleihin. Yksinkertainen laskenta antaa kasityksen, etta kolmessasadassa vuodessa, vuodesta 50 jKr. vuoteen 350 jKr., kristinuskon tuli kasvaa 40% vuosikymmenessa saavuttaakseen puolet Rooman valtakunnan noin 60 miljoonaisesta vaestosta. Kohta, johon viittasin saarnassa, liittyy kulkutauteihin, joiden tiedetaan tappaneen jopa neljasosan valtakunnan vaestosta vuosien 160 jKr. ja 250 jKr. vaiheilla. Kun yleinen reaktio oli paeta maaseudulle ja jattaa kuolevat kuolemaan, kristityt jaivatkin hoitamaan sairaitaan. Eika vain omia sairaitaan, vaan myos naapureitaan ja ystaviaan. On selvaa, etta epidemian jalkeen a) kristittyjen selviamisprosentti oli huomattavasti suurempi kuin valtavaeston ja b) kristinuskon vetovoima oli erityisen suuri taudista selvinneiden joukossa.

Kristinuskon leviaminen oli siis ihme, joka tapahtui taysin tavallisten ihmisten tavallisen toiminnan kautta tilanteessa, jossa ymparoivan yhteiskunnan valinpitamattomyys ja Kristuksen seuraamiseen liittyva lahimmaisenrakkaus joutuivat testiin.

Hikeä ja kyyneleitä

Erikoinen juttu tapahtui äsken punttisalilla. En ole vuosiin, oikeastaan vuoden 1991 jälkeen, kun lopetin aktiivisen basistin uran, juurikaan aktiivisesti harrastanut musiikin kuuntelua. Jotenkin tuli mitta täyteen. Varsinkaan en ole harrastanut nappikuulokemusiikkia. Tänä aamuna Tiina kuitenkin pyysi mua lataamaan Alissan iPodille Carmina Burnanan. Soitin jäi mun työpöydälle ja hetken mielijohteesta otin sen mukaan punttisalille. Ajattelin, että olis kiva kuunnella, miten Berliinin filharmonikkojen ja Sir Simon Rattlen tulkinta toimii.

Soittimella oli ennestään jotain sekalaista musiikkia, muun muassa High School Musical, Andrea Boccelli ja Andrae Crouchin vanhoja gospelhittejä. Poljin puoli tuntia kuntopyörää sekalaisen popin soidessa korvissa. Kun siirryin selkälihasliikkeisiin, soittimessa alkoi soida Andraen kappale We Are Not Ashamed (Of the Gospel of Jesus Christ). Jostain syystä kappaleen sanoma meni suoraan sydämeen, lihaksiin ja selkäytimeen. 

Musiikkiin liittyvän tunnetilan kuvaaminen tuntuu suoraan sanottuna vähän hävettävältä. Itse asiassa mun suhde musiikkiin on ollut melko kyyninen. Osaan mielestäni kyllä arvostaa hyvää musiikkia, mutta sentimentaalisuus ei pure. En tiedä, mikä kappaleessa osui, mutta se sai aikaan käsittämättömän ilon ja kyyntelten purkauksen. Samalla se tuntui lataavan energiaa lihaksiin, niin että rasitus tuntui suorastaan ihanalta.

Sanat ovat lähes suoraa lainausta Paavalin kirjeestä roomalaisille (alkutekstin minä-muoto on vaihdettu me-muotoon):

We are not ashamed

of the gospel of Jesus Christ,

for it is God's power of salvation;

to everyone that believes it,

to everyone that receives it

we shall have everlasting life.

"Minä en häpeä Jeesuksen Kristuksen evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat." (Room. 1:16)

On vaikea sanoa, mikä tämän reaktion aiheutti, sanat vai sävel vai tilanne, jossa niitä kuuntelin. Enkä oikeastaan edes halua tietää. Sen tiedän, että kokemus pysäytti ja laittoi miettimään. Olenko hävennyt Kristuksen evankeliumia? Yhtäkkiä tämä tuntuu kaikkein tärkeimmältä kysymykseltä. Jouduin käymään läpi joitakin ihan lähimenneisyyden tilanteita, omaa suhdettani siihen uskoon, jota tunnustan, ja niihin muihin, jotka sanovat tunnustavansa samaa uskoa. Kristityt ovat nimittäin erittäin erikoista joukkoa, usein hävettävän erikoista. 

Dinesh D'Souza kirjoittaa kirjassa What's So Great About Christianity: "the second major feature of Western civilization that derives from Christianity - - is the simple idea that ordinary people are fallible, and yet these fallible people matter." Elitistinen kristinusko ei ole mahdollista. Teen siitä joitakin johtopäätöksiä, joiden käytännöllisiä seurauksia aion tarkkailla omassa elämässäni.

Hopeansulattaja ja orjalaivan kapteeni

[Saarna Helsingin tuomiokirkon messussa kynttilänpäivänä 8.2.2009 klo 10]

[Mal. 3:1-2; 1. Joh. 1:5-7; Luuk. 2:22-33]

Joskus on aika moittia, joskus aika lohduttaa. On aika huutaa ja on aika kuiskata. Aika on sanoa selvästi ja aika varovaisella kyselyllä. Minkä aika on nyt kynttilänpäivänä? Messussa yhdistyy toisiinsa kaksi aikaa: Jumalan aika ja ihmisen aika. Jumalan aikataulussa on vain nyt-hetki. Ihmiselläkin on nyt-hetki, mutta sen lisäksi meitä ohjaavat muistot ja odotukset, menneen muistelu ja tulevaisuuden pohdinta. Raamatun mukaan Jumalalle kaikki on nyt. Samalla tavalla Hän on täysin valoa. Jumalassa ei ole mitään pimeää, ei mitään hämärää, epämääräistä eikä keskeneräistä.

Ihmiselle valo on sekä iloinen, että vaativa asia. Pimeän talven jälkeen on ihanaa imeä itseensä auringon heijastuksia lumesta. Valon lisääntyminen antaa uutta energiaa, synnyttää uutta elämää, lupaa kevättä. Toisaalta valo paljastaa. Asiat paljastuvat, Tietosuoja katoaa. Tulee mieleen sähköpostiurkinta, oma sisäinen epäjärjestys. Ihminen haluaa kipeästi paikkansa valokeilassa, mutta samalla hän hampaat irvessä taistelee oman yksityisyytensä puolesta. Valoon joutumista kaivataan ja sitä vihataan. Ei ole mikään ihme, että lohduttomuus, synkkämielisyys ja kaikenlainen epämääräinen häilyvyys suistavat ihmisiä raiteiltaan tässä aineellisesti hyvinvoivien ihmisten paratiisiyhteiskunnassa.

Onko tänään aika puhua kuluttavasta vai uutta luovasta valosta? Koska meistä jokainen elää erilaisessa tilanteessa, en osaa valita näiden kahden välillä, vaan kerron kaksi tarinaa. Ensimmäinen niistä puhuu valosta tulena, joka polttaa.

Eräässä afrikkalaisessa seurakunnassa kokoontui raamattupiiri, joka luki Malakian kirjaa: ”- - Hän on kuin ahjon hehku”. Teksti jatkuu: ”Silloin Herra toimii kuin metallinsulattaja ja hopeankiillottaja. Hän puhdistaa leeviläiset, ja he tulevat puhtaiksi kuin kulta ja hopea, josta kuona on poltettu pois.”

Jae mietitytti joitakin raamattupiirin naisia ja he ihmettelivät, mitä sen esittämä ajatus kertoo Jumalan luonteesta ja olemuksesta. Yksi naisista lupasi selvittää, miten hopean kiillottaminen tapahtuu, ja kertoa siitä seuraavassa tapaamisessa. Hän otti yhteyttä hopeaseppään ja sopi ajan, jolloin hän voisi mennä seuraamaan tämän työskentelyä. Kun hän katseli hopeaseppää, tämä piteli pientä hopeakappaletta liekin yllä ja antoi sen kuumentua. Hopeaseppä selitti, että metallia on pidettävä aivan liekin keskellä, missä kuumuus on kovinta, että se polttaa pois epäpuhtaudet. Nainen ajatteli Jumalaa, kuinka hän pitää meitä tuollaisessa polttopisteessä. Sitten hän ajatteli uudestaan raamatunjaetta: ”Herra toimii kuin metallinsulattaja ja hopeankiillottaja”. Hän kysyi hopeasepältä, onko totta, että tämän pitää istua tulen ääressä koko sen ajan, kun hopea on tulessa. Mies vastasi myöntävästi. Hän ei pelkästään pidellyt hopeaa tulessa, vaan hänen piti jatkuvasti tarkkailla sitä. Jos hopea jätettäisiin hetkeäkään liian pitkäksi ajaksi tuleen, se tuhoutuisi. Nainen oli hetken hiljaa. Sitten hän kysyi hopeasepältä: ”Mistä tiedät, että hopea on täysin puhdistunut?” Mies hymyili ja vastasi: ”Kuule, se on helppoa. Hopea on valmista, kun näen siitä oman kuvani.” Kun olet polttopisteessä ja tulen hehkussa, muista, että Jumala näkee sinut ja tarkkailee sinua jatkuvasti, kunnes näkee oman kuvansa sinussa. Mitä tahansa vaikeuksia koetkaan, lopputulos on Jumalan kädessä. Jos tänään koet olevasi keskellä tulta, muista, että Jumala pitää sinua silmällä ja vartioi sinua kunnes hän näkee kuvansa sinussa.

Toinen esimerkki puhuu valosta aivan toisenlaisesta näkökulmasta, sisäisenä valaistumisena. Sain eräiltä ystäviltä lainaksi dvd-elokuvan Amazing Grace. Se kertoo englantilaisesta parlamentaarikosta nimeltään William Wilberforce, joka 26-vuotiaana koki merkittävän hengellisen kääntymyksen ja taisteli 1700-luvun lopulla vuosikymmeniä saadakseen läpi lain orjakaupan lakkauttamiseksi. Elokuvan sivuosassa on entinen orjalaivan kapteeni John Newton. Hän eli erakoitunutta elämää kantaen sielussaan laivoillaan kuolleiden 20.000 orjan kohtaloa. Juuri John Newton kirjoitti laulun Amazing Grace. En tiedä, kuinka todenperäinen tämä filmatisointi on, mutta siinä oli kaunis ja puhutteleva kohta, joka epäilemättä sopii kyseisen laulun sanoihin. 

Wilberforce tulee vanhan kapteenin luokse pyytämään neuvoa ja etsimään rohkaisua, kun yritykset parlamentissa ovat epäonnistuneet. Kapteeni on sanelemassa kirjurille muistelmiaan, sillä hän on itse lähes sokeutunut. ”Jumala päätti, että olen nähnyt jo tarpeeksi”, hän sanoo. Sitten hän viittaa muistelmiinsa ja sanoo: ”Käytä näitä. Upota orjakauppiaiden laivat näillä tiedoilla. Tässä on kaikki mitä muistan: päivämäärät, satamat, orjien kohtelun yksityiskohdat. Toivon vain, että muistaisin heidän nimensä. Heillä jokaisella oli nimi, kaunis afrikkalainen nimi. Me pidimme niitä vain käsittämättöminä murahduksina.” Kapteenin silmät alkavat täyttyä kyynelistä ja hän sanoo: ”Vasta nyt, kun olen kirjoittanut heidän tarinansa, osaan taas itkeä. Me olimme apinoina, he olivat ihmisiä. I once was blind but now I see. [Mä kuuro, sokea sain ihmeen kokea, nyt kuulla nähdä voin.] Kirjoitinko minä todella niin? Nyt se on vihdoinkin totta.”

Ei ole helppoa katsoa valoon, kun itse on täynnä pimeyttä. Joskus on odotettava kauan, kuten vanha Simeon odotti lupauksen täyttymistä. Joskus on tultava sokeaksi nähdäkseen kunnolla. Mutta se valo, joka loistaa Jeesuksen kasvoista, on kaikkea maailman pimeyttä, sokeutta, epäoikeudenmukaisuutta, pahuutta, katkeruutta ja epätoivoa voimakkaampi. Se paljastaa sinun ja minun sisäisen mädännäisyyden syvimpiä sopukoita myöten. Se tuomitsee meidät ankarasti ja samalla tarjoaa meille aivan toisenlaisen elämäntavan. Elämän valossa ja Jumalan yhteydessä. Ja me voimme sanoa yhdessä Simeonin kanssa: ”Nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi.”

Kaksi seminaaria

Maanantaina Diakonissalaitoksella uuden Vaeltaja-lehden kirjoittajaseminaari, tänään kirkkohallituksessa Katekumenaatti-neuvottelupäivä. Muutama meistä oli molemmissa. Mitä päivistä jäi käteen? Ehkä en osaa sitä tähän riittävästi kuvata, mutta laitan joitain hajahuomioita.

Myllykosken Matti alusti maanantaina aiheesta ykseys, jonka olemme alustavasti valinneet Vaeltajan seuraavan numeron teemaksi. (Numero "Nolla - ei mitään" ilmestynee pääsiäiseksi. Numero "Yksi - ykseys" tulee ehkä pyhäinpäivän tienoilla, jos kaikki menee hyvin.) Ykseys tuntui keskustelun perusteella yllättävän monitahoiselta ja ongelmalliseltakin aiheelta. On mielenkiintoista nähdä, mitä saamme siitä esiin artikkelien muodossa. Matti lähti oivaltavasti liikkeelle ykseydestä ateistien ja fundamentalistien projektina. Ateistit lähestyvät kaikkeutta luonnon ykseyden näkökulmasta; kaikki liittyy kaikkeen, eikä mitään muuta ole. Fundamentalistin ykseys perustuu vastaavasti ilmoitukseen. Tietysti ajatus jatkuu tästä luontevasti kysymykseen kirkon ykseydestä, vallan ykseysvaatimuksesta ja totuuden omistamisesta. Ykseys saa tätä kautta yksilöllisyyden arvomaailmasta katsottuna vähän ahdistavan sävyn. Ajatuksenkulku ei nähdäkseni johtunut Matin alustuksesta, vaan sitä seuranneesta keskustelusta, tai osasta sitä. Oikeastaan koko seminaaripäivää sävytti hieman epämääräinen - ja vähän yllättävä - tunnelma: "minä haluan tulla kuulluksi". Sanoja täynnä olevassa maailmassa on tärkeää päästä sanomaan sanansa. (Siksi kai minäkin jaksan kirjoittaa tätä blogia.) Ruotsalaisen Pilgrim-lehden synnyn taustalla on ollut käsitykseni mukaan hyvin erilainen kaipaus. On mielenkiintoista nähdä, pystymmekö tekemään julkaisusta samanaikaisesti raikkaan ja aidosti suomalaishenkisen.

Matti viittasi keskustelun kuluessa ranskalaiseen kirjailijaan François-René de Chateaubriandiin (1768-1848). Sattumoisin löysin Akateemisen kirja-alesta seuraavana päivänä Chateaubriandin suomennetun kertomuksen René (selityksin suom. Antti Nylén, Faros 2006). Kyseessä on oikeastaan vain luku laajemmasta teoksesta La Génie du Christianisme (Kristinuskon henki). Kertomuksessa René on elämään pettynyt nuorukainen, joka pakenee sisäisisä ristiriitojaan Louisianan metsiin ja siellä kertoo tarinansa intiaanivanhukselle ja jesuiittapapille. Lyhyt tarina viitoittaa eurooppalaisen romantiikan henkeä: tunteiden häilyvyyttä sekä kaipausta menetetyn ja häväistyn pyhyyden ilmapiiriin. Chateaubriand "halusi paljastaa tämän uuden paheen lajin [tunteiden häilyvyyden] ja kuvata niitä surullisia seurauksia, joita ylettömällä yksinäisyyteen kiintymisellä on". Kun ihminen ei enää kiinny mihinkään ulkoiseen, vaan etsii vastauksia vain itsestään ja sisältään, hän ajautuu lohduttomuuteen. Nylén kirjoittaa: "Chateaubriandin viesti on siis sama, jota modernilla ajalla on sukupolvi sukupolvelta toisteltu; nuoriso on ollut levotonta, tyytymätöntä ja onnetonta nyt jo ainakin kahden vuosisadan ajan." Ehkä kuitenkin sillä varauksella, että tällainen sisäänpäinkääntynyt levottomuus on tullut vasta viime aikoina laajojen kansankerrosten saavutettavaksi. Sehän edellyttää tiettyä varallisuutta. Elämänahdistus on ylellisyystuote. Ja hengellinen etsintä on samanlaista turhaa häilymistä niin kauan, kuin etsijä haluaa pitää kiinni riippumattomuudestaan. Ehkä tässä on jokin selitys myös ykseys-ahdistukselle.

Jotain piti sanoa katekumenaatistakin, mutta se unohtui jo. Ainakin se on pitkä sana. Meillä otettiin Agricola-akatemiassa "katekumenaatin" tai "aikuisrippikoulun" sijaan käyttöön nimitys MATKALLA -  iltapäivä uskon perusteista. Seuraava tapaaminen on tämän viikon lauantaina eli 7.2. klo 14-17, paikkana Agricolan krypta. Tervetuloa sinne. Saa tulla ilmoittamatta. Aloitamme nyyttäriellä, joten tuo mukanasi joku herkku.

Lauantaina illalla Agricolassa starttaa Pyhä olohuone, joka on muutamien nuorten aikuisten viime keväänä esittämä idea tai haave. Hienoa nähdä, että haave on muuttumassa todellisuudeksi. Itse en pääse mukaan, koska olen vuorossa Tuomiokirkon iltakirkossa klo 18. Samoin sunnuntaina aamulla klo 10 Tuomiokirkossa on mulla saarna- ja liturgiavuoro. Silloin vietetään kynttilänpäivää (joka oikeasti oli jo maanantaina, mutta meidän kirkkokalenterissa on siirretty vietettäväksi seuraavana sunnuntaina). Yritän keksiä jotain valoisaa sanottavaa!

Sunnuntaihin kuuluu myös Karmel-yhdistyksen 60-vuotisjuhla Tuomiokirkossa klo 14. Luvassa on paljon puheita, israelilaistyyppistä musiikkia ja juhlakahvit Kryptassa. Näitä puheita ja alustuksia suunnitellessa on hyvä pitää mielessä, että töitä tekemällä pysyy ainakin pois pahanteosta.