Rakkaus vai kaste - kirkko vai Jeesus?

SAARNA 15.10.2006 klo 14 Lähetyskirkon messussa

19. sunnuntai helluntaista: Rakkauden kaksoiskäsky Joh. 13:31-35

Päivän evankeliumiteksti päättyy Jeesuksen sanoihin: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Sanat herättävät kaksi kysymystä:

1. ”Kaikki tuntevat teidät… jos te rakastatte toisianne.” Onko keskinäinen rakkaus kristittyjen tunnusmerkkinä tärkeämpi tai jopa oikeampi kuin kaste, joka virallisen kirkon mukaan määrittelee, kuka on kristitty?
2. ”Jos te rakastatte toisianne”. Miksi käsketään rakastaa vain toisiamme, eikö ketä tahansa lähimmäistä myös ja jopa vihamiestä?

Molemmat kysymykset liittyvät siihen, millä tavalla Johanneksen evankeliumi poikkeaa muista, ns. synoptisiista eli yhdessä katsovista evankeliumeista (Matteus, Markus, Luukas).

(1) Johanneksen evankeliumista näyttää kokonaan puuttuvan käsitys kirkosta ja sen organisaatiosta virkoineen, erilaisine armolahjoineen, jumalanpalvelusjärjestyksineen, sakramentteineen (edes Jeesuksen lausumia sanoja viimeisellä ehtoollisella ei toisteta, vaan ateriayhteys perustellaan ihan toisella tavalla, Jeesuksen sanalla: "minä olen elämän leipä", Joh 6). Johannes ei puhu apostoleista, vaan ystävistä ja, tässä, ”lapsukaisista”. Joh ei puhu kristityksi tulemisesta kasteen välityksellä, vaan tulemalla Jeesuksen luokse (6:44 ”Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä vedä häntä” ja 6:37 ”sitä joka luokseni tulee, minä en aja pois”.)

(2) Joh:ssa on myös synoptikkoja selkeämpi raja Jeesukseen uskovien ja maailman välillä. Kehotus ”rakastakaa toisianne” koskee uskovia. Maailman kanssa uskovilla ei sen sijaan ole yhteyttä, vaan maailmaa vihaa heitä. ”Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä” (Jh 15:19). Siinä missä Matteus ja Luukas kertovat Jeesuksen opettaneen rakastamaan jopa vihamiestä, Joh:n Jeesus todistaa juutalaisille ”minä olen tullut Isäni nimissä, ettekä te ota minua vastaan”.

Älkää käsittäkö väärin. Ei Joh:n Jeesus kehota vihaamaan vihamiehiä, eikä hän ole mikään ahdasmielinen kiihkoilija. Jos – toivottavasti – luet Joh:a itsenäisesti, huomaat, että siellä puhuu Jeesus, jolla riittää ymmärtämystä ja armoa niin aviorikoksesta tavatulle naiselle kuin samarialaiselle naisellekin. Hän on Hyvä Paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaittensa puolesta. Hän on vehnänjyvä, joka putoaa maahan ja kuolee antaakseen muille elämän. Aikansa uskonoppineiden kannalta hän on kyllä hyvin hankala vastaväittelijä, tinkimätön ja joskus ankarakin sanoissaan ulkokultaisuutta kohtaan. Joh kertoo samasta Jeesuksesta, josta synoptikot, vaikkakin eri painotuksin.

Evankeliumien eroista tekee mielenkiintoisen se, että seurakunta käy edelleen samoja keskusteluja. On paljon niitä, jotka kannattavat – ainakin intuitiivisesti – yksinkertaista Jumalan lapseutta ilman kirkon hierarkiaa, jumalanpalveluksia, riittejä, sakramentteja. Tällaista uskoa hahmottelee muiden muassa prof. emer. Antti Eskola kirjassaan Yksinkertainen usko. Tosin ihan johannekselaista hänestä ei saa, sillä Eskola antaa kirkon organisaatioineen ja menoineen olla sellainen kuin on. Ehkä hän tajuaa, mihin täysin sisäinen ja muodoista vapaa hengellisyys voi johtaa.

Eräässä mielessä Eskola näyttää jopa kuuluvan vastakkaiseen leiriin, niihin, jotka haluaisivat kirkon olevan kirkko ilman, että se yrittää sanoa liikaa uskon todellisuudesta tai olla liian hengellinen. Eskolaan on helppo viitata, koska hän on pukenut ajatuksensa kauniilla tavalla sanoiksi. Missään tapauksessa hän ei ole yksin ajatuksineen.

Kumpaan leirin sinä kuulut? Niihin, joille riittää yksinkertainen Jeesuksen luokse tuleminen ilman ulkoisia muotoja? Vai niihin, joille uskon salaisuus säilyy parempana ja tuoreempana, kun sen annetaan elää sovittujen muotojen ja menojen kautta? Tämä on hyvin omakohtainen kysymys. En edes oikein tiedä, kumpaan leiriin haluaisin kuulua tai kuulun. Jossain mielessä tunnen viehtymystä molempiin.

Olin viime viikonloppuna vetämässä ryhmämatkan Assisiin ja Roomaan. Yhtenä kohteenamme oli Sant’ Egidion yhteisö. Sen toiminta alkoi vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksien aikana, kun 18-vuotias Andrea Riccardi ystävineen etsi vaihtoehtoa radikaalin vasemmistolaisuuden ja konservatiivisen kirkon välistä. He päättivät sitoutua yhteiseen rukoukseen ja evankeliumin lukemiseen. Evankeliumista taas nousi ystävyys köyhien kanssa. Pojat alkoivat järjestää apuopetusta slummilapsille. Yhteisöstä on 38 vuodessa kehittynyt oikea ”Trasteveren YK”, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti työstään kodittomien ja maahanmuuttajien, vanhusten ja kehitysvammaisten parissa, rauhantyöstä, AIDS-projekteistä, työstä kuolemanrangaistuksen kumoamiseksi jne.

Yhteisön hengellisyydessä viehättää sen fransiskaanisuus: se on ”evankelista” eli pelkistettyyn evankeliumiin perustuvaa, täysin lojaalia kirkolle samalla kuin se on täysin riippumatonta kirkossa mahdollisesti olevasta rappiosta, perustuu henkilökohtaiseen kutsumukseen, mutta on täysin yhteisöllistä (kukaan ei tee työtä yksin, tekeminen opitaan työn kautta). Kaikkein puhuttelevinta S. Egidion yhteisössä on kuitenkin heidän vakaumuksellinen ja käytännöllinen sitoutumisensa evankeliumin toteuttamiseen köyhien ystävyytenä. Siltojen alle mennään tapaamaan ystäviä, ei niinkään ratkaisemaan narkomaanien tai alkoholistien ongelmia. Kyseessä ei ole sosiaalinen projekti eikä edes ensisijaisesti ”diakoninen vastuu” kuten Suomessa sanottaisiin, vaan yksinkertainen tapa olla kristitty. Evankeliumi, rukous ja käytännön auttaminen kuuluvat yhteen.

Evankeliumin (tarkoitan nyt evankeliumilla ilosanomaa Jeesuksesta, en yksittäisiä UT:n evankeliumeja) mukaisessa elämässä yhdistyy – ja siinä pitää yhdistyä – yhtäältä sisäinen kutsu, läheisyys Jumalaan Jeesuksessa ja toisaalta ulkoinen kutsu toteuttaa käytännöllistä jumalanpalvelusta omassa elämässä ja lähimpien parissa.

Tähän yhteyteen sopii hyvin 1900-luvun ehkä merkittävimmän saksalaisen kirjailijan, Thomas Mannin ajatus, jonka hän esitti joskus 30-luvun alussa. Häneltä kysyttiin syitä siihen, miksi lyypekkiläinen sukukronikka Buddenbrookit oli voinut saavuttaa niin suuren kansainvälisen menestyksen. Elettiin siis kansainvälisen sosialismin ja kansallissosialismin nousun ja taistelun aikoja. ”Kun antaa henkilökohtaisintaan, saavuttaa sen, mikä on kansallista. Ja kun on saavuttanut sen, mikä on olennaista kansallisessa, saavuttaa sen, mikä on yleisinhimillistä. Sen saavuttaa tällä tavalla jopa paremmin kuin jos olisi ottanut kansainvälisyyden ohjelmakseen.” Tie kansalliseen ja kansainväliseen muutokseen kulkee yksilön sydämen kautta.

Meidän ajassa elää yhteiskunnallisia virtauksia, jotka haluavat osoittaa olevansa eettisesti kestävämpiä ja merkittävämpiä kuin ahdasmielinen ja vanhanaikainen kristinusko. Kristilliset arvot halutaan yhdistää suvaitsemattomuuteen ja sotimiseen, kun taas yleishumaani eurooppalainen uskoo rakkauteen ja rauhaan. Tällainen vastakkainasettelu on harhaanjohtavaa ja vahingollista molemmille. Eikä se tietenkään edes ole totta. Kristillinen kirkko on edelleen maailman merkittävin rauhanliike ja rakkauden yhteisö. Mikään aate tai yhteiskunnallinen liike ei kestä, ellei se ota vakavasti ihmisen sydämessä asuvaa pahuutta. Kauniista ajatuksista tulee helposti sumuverho, joka peittää itsekkyyden ja ihmisen pimeyden. Siksi tämä aika tarvitsee evankeliumia.

Evankeliumi on sanoma Jeesuksesta. Evankeliumin tarkoituksena on tuoda ihminen Jeesuksen luokse, saada aikaan muutos hänen sisimmässään ja liittää hänet Jeesuksen ystäväpiiriin. Se, joka on liittynyt Jeesuksen ystäväpiiriin, elää toisenlaisilla arvoilla kuin ympäröivä maailma. Hän elää maailmassa, mutta ei ole maailmasta.

Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä.” (Joh. 13:31). Ihmisen Poika kirkastuu siinä kärsimyksessä, jonka hän ottaa joka päivä kantaakseen maailman puolesta. Jeesuksen seuraaminen ei ole eristäytymistä maailmasta, maailman halveksimista tai ruumiillisuuden kieltämistä, kuten usein uskotellaan, vaan radikaalia osallistumista maailman kärsimykseen, koska siinä osallistumisessa Jumala kirkastuu. Johanneksen evankeliumi muistuttaa meitä – oikeastaan vaatii jokaista kristittyä muistamaan – että Jumalan todellisuus on tuonpuoleista todellisuutta, jota näillä silmillä ei näe.

Siihen kirkkauteen liitettyinä meitä kutsutaan ensin (1) ottamaan vastaan Kristuksen rakkaus, sitten (2) rakastamaan toinen toistamme ja sen jälkeen (3) olemaan todistuksena maailmalla. ”Niin kuin (1) minä olen rakastanut teitä, rakastakaa (2) tekin toinen toisianne. Kaikki (3) tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Ei se ole puhetta tunteellisesta kimppakivasta, vaan radikaali kutsu elämänmuutokseen, elämän kestävän sitoutumiseen ja Kristuksen seuraamiseen. Kuka meistä on siihen valmis? On Jumalan armoa ja kärsivällisyyttä, että hän on antanut meille yhteisön, kirkon, ja sen toimitukset, virat ja sakramentit tämän kutsun vastaanottamisen välineiksi.