Vihkipuhe
Vihkiseremonian alussa luetaan usein tämä Laulujen laulun kuvaus rakkaudesta:
Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten,
pane sinetiksi ranteesi nauhaan.
Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.
Sen hehku on tulen hehkua,
sen liekki on Herran liekki.
Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa,
virran tulva ei vie sitä mukanaan.
Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi,
hän saisi vain toisten pilkan. (Laulujen laulu 8:6-7)
Juuri nyt, pitkänäperjantaina haluaisin pitää vihkipuheen. Joskus vihkipuhetta valmistellessa ja pitäessäni olen miettinyt, onko pappi vain ohjelmansuorittaja rakkauden markkinoilla. Ihmisillä on rakkauden nälkä ja jano. Kirkolta toivotaan, että se puhuu rakkauden puolesta ja siunaa rakastuneita henkilöön katsomatta. Kaikki pitää olla hempeää ja onnellista, puhe sitoutumisesta tai kärsimisestä kuolemaan saakka ei oikein sovi siihen. Silti luemme päivittäin lehdistä suhteiden kariutumisista uusista kyyneleistä.
Nuorena miehenä soitin bassoa Pekka Simojoen gospel-yhtyeessä nimeltä Exit. Yksi ohjelmistomme kestosuosikeista oli tuolloin Pekan kappale Mitä rakkaus on? Sen ensimmäisessä säkeistössä sanotaan: ”Niin monet laulut rakkaudesta ovat taivaan tuuliin haihtuneet ja tuhansista unelmista ovat jäljellä vain kyyneleet.” Mietin tätä laulun sanomaa paljon silloin, koska tajusin, että minussa oli niin vähän rakkautta. Olin kyllä ihastunut ja rakastunut niin tulenpalavasti, että sain houkuteltua itselleni upean vaimon. Mutta että olisi pitänyt oppia rakastamaan, se tuntui vaikealta. Ja rakkaudesta puhuminen tuntui vielä vaikeammalta.
Tunteita rivien välissä
Luukkaan kuvaus Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta on tunneilmaisuiltaan niukka. Niukkuudessaan se muistuttaa kertomusta Iisakin sitomisesta (1. Moos. 22). Jumala puhutteli Abrahamia ja sanoi: ”Ota mukaasi ainoa poikasi Iisak, jota rakastat, ja uhraa hänet polttouhrina vuorella, jonka sinulle osoitan.” Seuraava kertomus etenee yksinkertaisilla teonsanoilla: Abraham heräsi aikaisin, satuloi aasinsa, lähti matkaan, näki vuoren kaukaa, otti polttopuut, antoi ne Iisakin kannettavaksi, jatkoi kulkuaan. Iisak kysyi: ”Missä on karitsa polttouhriksi?” Abraham vastasi: ”Jumala kyllä katsoo itselleen karitsan polttouhriksi, poikani.” He jatkoivat kulkuaan. Tekemisen taustalla myrskyävät tunteet on luettava rivien välistä. Vain kaksi kohtaa tässä kertomuksessa paljastaa niistä jotain. Alussa Jumala sanoo: ”poikasi Iisak, jota rakastat” ja lopussa enkeli sanoo: ”Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa”.
Luukkaan evankeliumin kuvaus etenee yhtä eleettömästi. Jeesuksen kanssa vietiin teloitettavaksi kaksi rikollista. Ilmaus on passiivinen. Jeesus ei itse toimi, hän on passiossa, toiminnan kohteena. Sotilaat ristiinnaulitsevat, he tekevät työtään, tunteista ei puhuta. He jakavat Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa. Rivien välistä voi lukea raakuuksiin tottuneiden ammattisotilaiden välinpitämättömyyden. Se on selviytymiskeino kohtuuttoman kärsimyksen edessä. Jeesuksen kärsimyksen voi sulkea pois olemalla välinpitämätön.
”Kansa seisoi katselemassa.” Kansa seisoi katselemassa! ”Hänet vangittiin, tuomittiin ja vietiin pois – kuka hänen kansastaan siitä välitti?” sanoo Jesaja pitkäperjantain profetiassa (Jes 53). Kai siellä kansan seassa joku oli, joka kärsi näkemästään? Kai siellä joku oli, joka rakasti Jeesusta? Mutta nyt ei ole aika puhua sivustakatsojien tunteista. Ne eivät muuta mitään. Ne eivät ole nyt tärkeitä.
Tunneilmasto välittyy myös Luukkaan kertomuksessa joidenkin vuorosanojen välityksellä. Hallitusmiehet ivailevat: ”Muita hän kyllä on auttanut - auttakoon nyt itseään.” Myös sotilaat pilkkaavat, leikkivät ristillä riippuvan kustannuksella. Mistä tunteesta ivassa ja pilkassa on kyse? Pilkallisuus on huvittuneisuutta. Vahingonilo on puhtainta iloa, sanotaan. Kaikki leikki ei siis ole viatonta. Leikkimielisyys voi peittää alleen suuren vihan.
Ristillä käydään myös keskustelu rikollisten ja Jeesuksen välillä. Ensimmäisen rikollisen puheesta paistaa läpi luovuttanut katkeruus (”Pelasta itsesi ja meidät!”), toisen puheesta tuskan sekainen kunnioitus (”Etkö pelkää Jumalaa? Tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.”). Ensimmäinen näkee vain miehen, jolla ”ei ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet”. Toinen näkee sen, minkä profeetta näki satoja vuosia aikaisemmin: ”hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme”. Kärsimykseen voi suhtautua niin eri tavoilla. Ensimmäiselle rikolliselle se oli vain merkityksetöntä tuskaa, toiselle siihen sisältyi toivon siemen: ”Muista minua, kun tulet valtakuntaasi!”
Luukkaan kertomuksessa Jeesus itse puhuu kolmesti: ensin Isälle (”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”), sitten vierellään riutuvalle rikolliselle ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa”) ja lopuksi hän huutaa kovalla äänellä Psalmin 31 sanat: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Näistä Jeesuksen sanoista loistaa hohde, joka valaisee Golgatan ristien yläpuolella olevan tumman taivaan. Näistä Jeesuksen sanoista muodostuu koko kertomuksen, koko tämän kammottavan asetelman ympärille suuri ja kaiken sisäänsä sulkeva rakkauden kehä. Rakkauden kehän sisällä vihan ja koston kierre repeää, temppelin esirippu repeää, mahdoton käy mahdolliseksi, haudat avautuvat ja kuolema menettää otteensa.
Rakkaus on tapahtuma
Rakkaus on tapahtuma. Rakkaus ei ole niinkään tunteita, se on tekoja. Siksi rakkaudesta paljaimmillaan kerrotaan teonsanoilla, verbeillä. Muu on turhaa. Siinä Exitin laulussa sanotaan: ”Mitä rakkaus on? Sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luona ristin löydät vastauksen.” Rakkaus on tapahtuma, joka tapahtuu Golgatan ristillä.
Mutta huomaatko, millä tavalla teot luovat rakkauden? Teonsanat eivät liity Jeesukseen, vaan niihin ihmisiin, joita ympärillä on: sotilaisiin, kansanjoukkoon, hallitusmiehiin, siis meihin. Rakkaus ottaa nämä teot – meidän välinpitämättömyyden, avuttomuuden, katkeruuden, pilkan – vastaan ja kääntää pahan hyväksi.
”Kuka uskoo meidän sanomamme?” kysyi profeetta Jesaja. ”Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?” Kuka ymmärtää tällaista rakkautta? Toisin sanoen: kuka haluaa kuulla vihkipuheessa Jeesuksesta ja ristinkuolemasta? Mutta juuri siellä siitä on puhuttava. Siellä missä ihminen tuntee rakastavansa, haluaa rakastaa ja on rakastettu. Rakkaudesta on puhuttava myös siellä, missä avioliitto on väljähtynyt, ystävä on pettänyt ja voimat on lopussa.
Pitkäperjantain evankeliumi on rakkauden evankeliumi. Se tekee pääsiäisen ymmärtämisen mahdolliseksi. Ylösnousemuksen ihmeen voi ymmärtää vain pitkänperjantain kautta. Enää ei ole mahdollista, että paha voittaa hyvän. Ei ole mahdollista, että kyyninen ivallisuus voittaa rakkauden. Ei ole mahdollista, että kuolema voittaa elämän. Mutta Jeesuksen piti kärsiä ja kuolla, että tämä voitto olisi meidän.
Siksi olen halunnut pitää vihkipuheen. Haluaisin vihkiä sinut Jeesukselle. Tahdotko?
Tahdon
Jumalanpalveluksessa uskontunnustuksen lausuminen on se ”tahdon”, joka annetaan vastaukseksi. Joskus tosin uskontunnustuksen teksti tuntuu kaukaiselta ja monisanaiselta. Mutta sen voi sanoa myös hyvin yksinkertaisesti, vaikkapa lastenlaululla. Tunnetko tämän laulun? Laula se häälauluna Jeesukselle.
Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa.
Vaikka olen heikkokin, hän mua hoitaa hellimmin.
Mua Jeesus rakastaa, sua Jeesus rakastaa,
Mua Jeesus rakastaa, niin Sana opettaa.
