Joulun alla silmiin pisti pikku-uutinen Englannista. Harkitsematon opettaja oli paljastanut alla 10-vuotiaille oppilailleen, että joulupukki on satuhahmo. Oppilaat olivat menneet järkyttyneinä kotiin, minkä johdosta vanhemmat valittivat opettajasta rehtorille. Opettajaa ojennettiin, laitettiin toisiin tehtäviin tai pidätettiin viranhoidosta joksikin aikaan. Uutisjutun pointtina oli kysymys: Miten on mahdollista, että opettajaa voidaan ojentaa siitä, että tämä kertoo asian, joka on kaikkien yleisessä tiedossa ja jonka todenperäisyyttä kukaan ei kiistä?
Tapaus vie pohtimaan H. C. Andersenin satua Keisarin uudet vaatteet. En tunne Andersenin omaa tulkintaa sadusta tai alkuperäisen sadun tarkkaa sanamuotoa. Oman tulkintani mukaan hoviväki ei suinkaan ollut tietämätöntä huijauksesta, jonka kohteena keisari oli, mutta heidän oli oman ja kansan yhteisen edun vuoksi ylläpidettävä väärää illuusiota. Kun huhu lapsen tokaisusta (”Mutta eihän hänellä ole vaatteita ollenkaan!”) alkoi levitä, yhteiskunnallinen järjestys joutui koetukselle. Jos keisari säilytti tapauksen jälkeen valtansa, kansa pantiin kärsimään huhun levittämisestä. Eikä huhun ilmoille möläyttänyttä lastakaan varmaan palkittu.
Sadulle on tietysti kaksi muutakin vaihtoehtoista jatkoa: vallankumous tai kaikki säilyi ennallaan keisarin kansansuosion vain kohotessa. Olisiko viimeksi mainittu vaihtoehto itse asiassa kaikkein todennäköisin? Olisiko yhteisöä yllä pitävä hulluus niin vahvaa, että edes keisarin paljastuminen narriksi ei sitä voi heiluttaa?
Missä määrin yhteiskunta siis perustuu valheelle, jonka paljastumista ei toivota ja jonka paljastamisesta ei kiitetä? Demokratia perustuu oletukseen kansalaisista ja ”kansasta”, joka käyttää valtaa kansalaisten yhteisesti sopimalla tavalla. Kuitenkin ainoa hetki, jolloin ”kansa” konkreettisesti valtaansa käyttää, on vaaleissa. Vaaleissa ”kansa” ei suinkaan toimi yhtenäisesti tai yhteisen edun mukaisesti (eikä kukaan edes oleta sellaista), vaan päinvastoin kaikki tietävät ja jopa olettavat äänestäjien toimivan henkilökohtaisen oman etunsa mukaisesti. Nämä yksittäiset, oman edun mukaiset päätökset sitten alistetaan määrälliselle laskutoimitukselle, jonka perusteella jo(i)lleku(i)lle luovutetaan valtaa päättää toistensa asioista. Jos joku ei tätä hyväksy, hänet suljetaan yhteisön ulkopuolelle (vankilaan, hullujenhuoneeseen, julkiseen häpeään). Demokratiaa onkin sanottu erityisen huonoksi yhteiskunnalliseksi järjestelmäksi, jonka ainoa etu on se, että ei ole mitään sen parempaakaan järjestelmää.
Vallan vaatteet ja niiden suhde alastomaan todellisuuteen näkyy tietysti paljon selvemmin siellä, missä yksilö ja roolit joutuvat ristiriitaan. Roolit saavat voimansa (vallan) siitä, että niihin uskotaan. Jos ja kun rooli kyseenalaistetaan, se riisutaan vallasta. Tästä seuraa yhteisöllisen järjestyksen järkkyminen, jota voidaan toivoa (vallankumous, sissit, terroristit) tai sitä vastaan voidaan taistella (valtajärjestelmän puolustus, poliisi, armeija). Anarkiassa ei ole rooleja, eikä valtaa. Periaatteessa. Siksi jotkut toivovat anarkiaa demokratian tilalle. Käytäntö tietysti osoittaa, että ihminen on itsekäs ja anarkiassa toteutuu vahvemman oikeus.
Postmodernissa yhteiskunnassa vallasta on pyritty tekemään läpinäkyvää (kuten keisarin vaatteet), jotta se voitaisiin myös kyseenalaistaa. Sen seurauksena lapset opetetaan koulussa kunnioittamaan sellaista, jolla ei ole mitään omaa kunniaa. Olemassaolomme in määritelty sopimusosakkuudeksi järjestelmässä, jota pitää koossa hauras, (itse)petokseen perustuva merkkijärjestelmä. Yhteisöllinen valta on lainannut kunniansa yksilöltä, jolla on milloin tahansa oikeus lakata kunnioittamasta.
Nykyajan kristitty huomaa tässä asetelmassa elävänsä rankasti kahden maailman kansalaisena. Raamattu on syntynyt maailmassa, jossa keisareilla oli vaatteet ja toisinajattelijat tapettiin. Ei se tietenkään tarkoita sitä, että Raamattu hyväksyy aikansa yhteiskunnallisen todellisuuden – oikeastaan päinvastoin. Mutta Raamattu on erottamattomasti ja ikuisesti kiinni tuon ajan kielipelissä ja ennakko-oletuksissa. Kun Raamattu vastustaa oman aikansa vallan väärinkäyttöä ja väärinkäyttäjiä, se tekee niin vetoamalla Jumalan valtaan, jota kuvaillaan majesteettisin, kuninkaallisin – ei, keisarillisin sanankääntein. Tästä seuraa huomaamatta ja automaattisesti, että valta, kunnia ja voima ovat niin keskeinen osa kristillistä puhetta, että sitä ei edes huomaa (”Isä meidän … sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.”). Miten meidän on ylipäänsä mahdollista keskustella tekstien kanssa, joiden käsitys vallasta on niin täydellisesti erilainen kuin omamme? Onko pakko ajatella, että Jumala on kuin keisari, jonka saa pudotettua valtaistuimeltaan yksinkertaisesti lakkaamalla uskomaan hänen hienoihin vaatteisiinsa?
Tietysti kristillisen puheen valtapainotteisuus on jo moneen kertaan huomattu erilaisissa dekonstruktiivisen teologian muodoissa (feminismi, ideologiakritiikki, sosiaaliantropologinen kritiikki jne.). Nämäkin tosin toistavat satoja vuosi aikaisemmin lausuttuja kysymyksiä. Ranskalainen Etienne de la Boétie kirjoitti 18-vuotiaana vuonna 1549 tutkielman Discours de la servitude volontaire (”Tutkielma vapaaehtoisesta orjuudesta”), joka käsitteli kaikenlaisen vallankäytön oikeutusta ja syitä vallalle alistumiseen. Erik Wahlströmin romaani Jumala vie tämän kritiikin erääseen päätepisteeseen: Jumala riisutaan vallasta ja paljastetaan narriksi. Jäljelle jää … Niin, mitä jää jäljelle? Hämmennys? Vai vapausko?
Unelma vapaudesta, absoluuttisesta vapaudesta lyö poskelle kaikkea kristillistä puhetta Jumalan vallasta ja rangaistuksesta. Jos annamme (meillä on valta!) Jumalalle oikeuden käyttää valtaansa meihin, tuomitsemme itsemme vapaaehtoiseen orjuuteen. Onko alaston totuus se, että absoluuttista valtaa ei ole ja että jokainen alamaisuuden osoitus on joko tietämättömyyteen (rahvas) tai sopimukseen (valistuneet) perustuvaa typeryyttä?
Jos Sinua, arvoisa lukija, alkaa tässä vaiheessa häiritä se, että annan näin suuren tilan jutustelulle aiheesta, josta on viimeisen sadan vuoden aikana kirjoitettu paljon fiksummin kaikkialla muualla, ymmärrän harmistumisen hyvin. Olisi sanottava jotain uutta. Mutta pelkään, että mitään uutta sanottavaa ei ole. Joko hyväksymme rousseaulaisen ajatuksen vallasta pelkkänä yhteiskunnallisena sopimuksena tai sitten väitämme uskovamme johonkin vallan ulkopuolella olevaan perusteluun. (Hyväksyn tosin senkin, että joko-tain lisäksi voi olla hyödyllistä pohtia vaihtoehtoa sekä-että.)
Koska tiedän, että ideologinen valinta aina edeltää sen perustelua (joka on yhteisen typeryyden hyväksymä keino oman auktoriteetin – eli valtapyrkimysten – pönkittämiseksi), ymmärrän jo etukäteen valinneeni jälkimmäisen vaihtoehdon. Valta ei perustu ihmisten väliseen sopimukseen, vaan luomisjärjestykseen, jota pitää yllä Luoja. Jokaisen ihmisen riippumatta jalkojen välistä, korvien välistä tai ihon väristä on alistuttava tähän järjestykseen – iloiten tai itkien, viimeistään kuolemassa. Luomakunnan järjestys ei ole yksiselitteistä eikä varsinkaan selvää. Se, mikä näyttää selvältä (että vahvempi syö heikomman), ei olekaan totta. Hyönteiset syövät kaikkein isoimmat pedot ja pehmeä vesi menee kiven läpi. Heikkous voittaa ja kaikki valta on annettu sille, jolla ei näytä olevan mitään valtaa.
Ymmärrän hyvin, että moni muu on valinnut oppi-isäkseen Rousseaun tai Nietzschen. Pidän tosin heidän valintaansa huonompana ja – tietyissä olosuhteissa – vaarallisempana samalla tavalla, kuin he pitävät minun valintaani vaarallisempana ja huonompana. Olen pienestä pitäen mieltänyt olevani tässä ideologisessa taistelussa vähemmistön edustaja. Mielikuvaa varmasti vahvisti osaltaan oppikoulun alussa luokanvalvojan sijaisuutta vuoden ajan tehnyt punapartaradikaali (hänellä oli punainen parta) matematiikan opettaja, joka katsoi asiakseen valistaa luokkaa uskonnollisten kotien kasvatuksen vaarallisuudesta.
Nykyään vähemmistössä oleminen on vaikeampaa, kun on liian monta kertaa nähnyt, minkälaisia ääliöitä siellä sikiää. Vähemmistö on täynnä höyrypäisiä idiootteja ja köyhää ajattelua. Enemmistö sen sijaan näyttää suosivan rauhaa ja rakkautta pitäessään yllä illuusiota yhteiskunnallisesta sopimuksesta. Mutta nauraessaan köyhälle idiootille enemmistö pettää itseään. Se väittää uskovansa oikeesti joulupukkiin, ei vain leikkinä lapsien. Olen pahoillani, että joskus luterilaisen kirkon papit, naispapit erityisesti, kuulostavat samanlaisilta isojen ihmisten sadunkertojilta. (Miespappien perisynti on yrittää kuulostaa auktoriteeteilta. Kaikkein pahinta on sadunkertojalta kuulostava miespappi tai auktoriteettia jäljittelevä naispappi.) Satujen kertominen on sopuisaa touhua ja sille on oma aikansa. Joskus on silti kirkossakin löydyttävä rohkeus astua satumaailmasta todellisuuteen.
Tämän pohdinnan inspiraationa toimi mainio kirja Matthijs van Boxsel: Tyhmyyden ensyklopedia (Atena 2005).