"Kuolemasta elämään"
Saarnaaja 3:1-11 ja Matteus 9:18-26
Kuolemasta elämään on päivän aihe. Melkoisen positiivista
ajattelua. Yleensä elämässä ollaan menossa kohti kuolemaa. Se on ainakin
huomattavasti todennäköisempää, ehkä jopa varmaa.
Varmuus sopii meille
suomalaisille. Pessimisti ei pety. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan
kapsahtaa. Itku pitkästä ilosta. Eräs ystäväni kertoi lapsenlapsensa kysyneen
äskettäin: Mummi, milloin sä kuolet? Pientä ihmistä huolettaa, kun kuoleman
todellisuus iskee tajuntaan. Paljonko on aikaa vielä jäljellä mummin kanssa
leikkimiseen? Kaikella nimittäin on aikansa. Aika on syntyä ja aika kuolla.
Siinä välissä on elämä, joka on kuulemma ihmisen parasta aikaa.
Donald J. Trump, on kertonut, että nuorena häneen vaikutti voimakkaasti
eräs Norman Vincent Peale, newyorkilaisen presbyteerikirkon pastori ja kuuluisan
kirjan The Power of Positive Thinking kirjoittaja. Pastori sai nuorukaisen niin
innostumaan myönteisen ajattelun voimasta, että Trump omien sanojensa mukaan
inhosi lähteä kirkosta.
Jotta en antaisi väärää käsitystä, on hyvä mainita muitakin
esimerkkejä myönteisen ajatteluun voimaan uskovista. Yhdysvaltain presidentti
Barack Obama käytti viime vaaleissa tunnuslausetta Yes we can, Kyllä me voimme.
Samaa koulukuntaa. Muutamia vuosia sitten olin ajamassa Ugandan maaseudulla kohti
pääkaupunki Kampalaa. Tien varressa oli lautahökkeli, jonka peltiseen oveen oli
maalattu isoin kirjaimin: No pain, No gain, suomeksi: Ei voittoja ilman kärsimystä. Nyt
kyllä sattuu, mutta parempaa on tulossa. Myönteistä ajattelua toisenlaisessa
ympäristössä.
Ehkä sinä ajattelet samalla tavalla kuunnellessasi tätä
saarnaa (”Nyt kyllä sattuu, mutta parempaa on tulossa”). Voin vakuuttaa, että
olet oikeassa. Parempaa on tulossa. Viimeistään silloin, kun pääsemme
ehtoollispöytään. Tämä saarna ei nimittäin käsittele Norman Vincent Pealia eikä
edes myönteisen ajattelun voimaa. Sen sijaan olen luvannut kehua Jeesusta.
Hänet me kohtaamme ehtoollisessa.
Ennen kuin alan kehumisen, minun on kuitenkin sanottava
vielä jotain. Meillä suomalaisilla on taipumusta pessimistisväritteiseen
realismiin. Ei meidän silti pidä vähätellä ihmistä, joka haluaa uskoa
parempaan, olkoon hän Yhdysvaltain presidentti tai ugandalainen köyhä. On heitä
meidänkin keskellämme. Kipunsa ja menetysten keskellä päänsä nostavia ihmisiä,
jotka sanovat: Kyllä tämä vielä tästä. On niitä, jotka hellittämättä toimivat hyväksi
kokemansa asian puolesta silloin, kun kaikki ympärillä sanovat: Ei siitä mitään
tule. Tänään on kulunut tasan 30 vuotta siitä, kun kirkolliskokous päätti avata
pappisviran naisille. Onnittelut piispa Irja Askolalle, Pirkko Lehtiölle ja
kaikille, niille jotka olivat tehneet työtä asian hyväksi vuosia ja jotka
vihittiin pappisvirkaan ensimmäisten joukossa!
Myönteinen ajattelu ja tahto sen toteuttamiseen ei
tietenkään vielä riitä hyvään lopputulokseen. Myös itse tavoitteen pitää olla
oikea. Tämän yritän pitää mielessä, kun huomenna ajan Turkuun osallistuakseni
kirkolliskokoukseen: toiveet ja tahto eivät riitä, myös tavoitteen pitää olla
oikea. Esimerkki: Harva uskoi Britannian EU-eroon vuosi sitten. Oli kuitenkin
niitä, jotka puskivat asian läpi vastustuksesta ja epäilyistä huolimatta. Myönteistä
ajattelua, sinnikkyyttä, uskoa muutokseen. Monien mielestä väärän asian
puolesta. Ja nyt siellä kiistellään siitä, oliko kansanäänestys sittenkään
sitova. Mutta sellaista on politiikka, sellaista on elämä. Jatkuvaa kamppailua
toiveiden ja tosiasioiden välillä.
Onko ”kuolemasta elämään” siis myönteisen ajattelun iskulause?
Onko evankeliumi myönteistä ajattelua? Siinä on paljon samaa. Raamattu on
täynnä rohkaisuja: Älä lannistu. Ole rohkea. Sielunvihollinen haluaa, että
epäonnistut; Jumala haluaa, että sinulla on elämä, yltäkylläinen elämä. Mutta
on myös ratkaiseva ero, ja tämä on sanottava selkeästi. Ei Jeesus parantanut
synagogan esimiehen tytärtä ja pitkään sairastanutta naista myönteisen
ajattelun voimalla. Ei niin voi tehdä. Voit itse kokeilla. Se ei toimi. Ei usko
ole maaginen temppu.
Jos ”kuolemasta elämään” ei ole myönteisen ajattelun
iskulause, mikä se sitten on? Pelkkää toiveajattelua, haaveita, unelmahöttöä?
Vai suoranaista huijausta? Ei sinne päinkään. Vastaus on aivan toisella
suunnalla. Jeesus oli kivun ja kuoleman tuttava. Hän tuli tänne kärsiäkseen
meidän puolestamme. Kuolema voitetaan kuolemalla, astumalla alas, luovuttamalla
hallinta, kestämällä kivut. Siksi Jeesuksella oli tämä voima. No pain, No gain.
Jeesus sanoo: ”Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun
tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Se, joka on valmis kärsimään ja kuolemaan,
on arvollinen kulkemaan kaikkien edellä. Ja vielä enemmän: Jumala, joka
rakastaa luomaansa maailmaa, oli valmis kokemaan ihmisen kärsimyksen kuolemaan
saakka noustakseen ylös esikoisena kaikista kuolemaan nukkuneista. ”Jumala
rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka
häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”
Synagogan esimies on meille esimerkki kumartuessaan
Jeesuksen eteen: ”Tyttäreni kuoli juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen
päälleen, niin hän virkoaa.” Pitkään sairastanut nainen on meille esimerkki,
kun hän väkijoukon keskellä tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa
tupsua. Molemmat epätoivon partaalla, enää hiipuva toivon kipinä jäljellä
tulivat Jeesuksen luokse, kivun ja kärsimyksen tuntijan luokse.
