Puheenvuoro: Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö

KIRKKOHALLITUKSEN ESITYS 2/2016 KIRKON TULEVAISUUSKOMITEAN MIETINTÖ

Arvoisa puheenjohtaja,

Liityn kehujien kuoroon. Iso kiitos tulevaisuuskomitealle, sen puheenjohtajalle ja sihteerille erityisesti. Sujuvasti kirjoitettu, oivalluksia herättävä mietintö. Kannanotot ovat selkeitä ja monia niistä on helppo kannattaa. Luottamusta herättää erityisesti kirkko-opillinen lähtökohta, että seurakunta on kirkon toiminnan perusyksikkö. Siitä seuraa hiippakunnan ja piispan roolin vahvistaminen ja selkiyttäminen, paikallisesti erilaisten mallien osittainen salliminen, seurakunnan ja yhtymän hallintoportaiden kevennys. On myös kiitettävä rohkeita avauksia, joista varmasti keskustelu vielä jatkuu: pysyvien virkasuhteiden muuttaminen määräaikaisiksi työsopimussuhteiksi, hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen, yhtymän sisällä rajattu mahdollisuus valita seurakuntansa muutenkin kuin suomen- ja ruotsinkielisen seurakunnan välillä.

Muutos yleensä tapahtuu joko innostavan vision kautta tai pakon edessä. Suomen ev-lut kirkon kaltainen instituutio muuttuu hitaasti, yleensä välttämättö­myyden pakosta. Kuten Sami Ojala totesi, tulevaisuus­komitean perustamiseen johtaneessa aloitteessa kuitenkin toivottiin rohkeaa visiota, jonka pohjalta tulevaisuuden kirkkoa olisi mahdollisuus ryhtyä rakentamaan. Tätä visiota mietinnöstä ei voi löytää. Visioinnin sijaan komitean tehtäväksi annettiin ”laatia konkreettinen esitys, jonka pohjalta kirkon organisaatiosta voitaisiin rakentaa kevyempi, reagointikykyisempi ja joustavampi”. Toivottiin rohkeaa visiota, päädyttiin ehdottamaan organisaatiouudistusta. Ehkä ajateltiin, että yhteistä, innostavaa visiota ei ole mahdollista luoda.

Vision sijaan mietinnössä viitataan tulevaisuudentutkimukseen. Sitä kuvaillaan seuraavasti: ”ensin mietitään, mitä pohjimmiltaan halutaan, sen jälkeen arvioidaan, millaisia mahdollisia kehityskulkuja tulevaisuus voi tuoda tullessaan, ja lopuksi etsitään ratkaisuja, joilla haluttu asia voisi toteutua erilaisissa skenaarioissa”. Mietinnön sivulla 24 esitellään uudistuksen lähtökohdat ja päälinjat. Siellä sanotaan, että ”on lähdettävä perustehtävästä: mitä halutaan tehdä ja miksi? Organisaatiosta on rakennettava sellainen, että se tukee parhaalla mahdollisella tavalla tuota perustehtävää.” Tämän jälkeen mietintö lähtee esittelemään luterilaisuudelle tyypillistä kirkkonäkemystä. Välistä puuttuu kokonaan vastaus itse esitettyyn kysymykseen: Mitä halutaan tehdä ja miksi? Mihin pyritään? Mitä tavoitellaan? Tavoittelemmeko kansallista heräämistä vai status quon säilyttämistä? Tavoittelemmeko jäsenmäärän uutta nousua vai jäsenmäärän laskusta johtuvien vahinkojen minimointia? Tavoittelemmeko asettumista sote-järjestelmään hengellisten palveluiden tarjoajaksi vai

On selvää, että kirkollisesta keskustelusta ei puutu visionäärejä. Mutta he eivät yhdistä. Kenelläkään ei näytä olevan sitä jumalallista karismaa, joka saisi meidät toimimaan yhteisen päämäärän hyväksi. Osallistuin reilu viikko sitten Helsingissä Global Leadership Summitiin, joka tuo vuosittain yhteen jo noin 300.000 kristillisten kirkkojen pastoria ja johtajaa yli 120 maassa videokonferenssin muodossa. Yksi puhujista oli entinen Boeingin pääjohtaja, nykyinen Fordin pääjohtaja Alan Mullally. Boeingilla hän oli vastuussa uusien suihkukonemallien suunnittelusta ja toteutuksesta. Mieleeni jäi hänen yksinkertaisista periaatteistaan nämä kaksi: organisaatiolla, joka toimii samanaikaisesti kaikilla mantereilla ja tuo yhteen ihmisiä kaikenlaisista kulttuureista, pitää olla vain yksi suunnitelma ja kaikkien pitää tietää, mikä tuo suunnitelma on.

Suihkukoneen rakentaminen tietysti yksinkertaisempaa kuin kirkon johtaminen. Meidät erottaa Boengista myös se, että suihkukoneen tulee valmistuttuaan pysyä ilmassa. Kirkkolaivan pitäisi vain pysyä pinnalla.

Jos haluamme onnistua, meillä pitäisi olla vain yksi suunnitelma ja kaikkien pitäisi tietää, mikä se on. Jos emme kykene kokonaiskirkkona luomaan tällaista suunnitelmaa, meidän tulisi pitää huoli siitä, että ainakin siellä, missä kirkko eletään todeksi, eli hiippakunnissa ja ennen kaikkea paikallisissa seurakunnissa, on valtuudet ja mahdollisuudet elää visiosta käsin. Luen tulevaisuuskomitean mietintöä tällaisena ehdotuksena.

Yksi sen keskeisimmistä onnistumisen edellytyksistä on hyvän johtamisen vahvistaminen. ”Sitoutuminen yhteisiin arvoihin ja tavoitteisiin tulisi olla organisaation ensimmäisten prioriteettien joukossa”, sanotaan sivulla 47. Tiedämme, että tämä ei ole mahdollista, ellei viestintä tue johtajuutta. Viestintää ei tulekaan jatkossa nähdä erillisenä osaamisalueena, vaan kiinteänä osana johtajuuden toteutumista.

Kaksi pientä toivomusta tulevaisuusvaliokunnalle liittyen johtajuuteen. Yhtenä johtajuuden kehittämisen keinona esitetään työkiertoa (s. 46). Johtamisnäkemystä voidaan avartaa ”yhteistyökokemuksilla järjestökentällä, yliopistoissa, viranomaistahoilla ja yrityksissä”. Tähän luetteloon tulee lisätä kansainväliset ja ekumeeniset yhteydet. Tulevaisuudessa meidän tulee entistä määrätietoisemmin ja nöyremmin oppia globaalilta kirkolta. On silmiinpistävää, jos ekumeeninen ja globaali näkökulma jää yhteiskunnallisten suhteiden varjoon.

Toiseksi, johtamiseen liittyvä kannanotto nro 3 (s. 48) toteaa, että johtajien rekrytointiin ja koulutukseen on panostettava. ”Rekrytoinnin keskeisten kriteerien joukkoon tulee nostaa johtamisosaaminen ja –kokemus.” Kun asiaa viedään eteenpäin, toivon, että asiassa kiinnitetään huomiota johtajuuden kahteen ulottuvuuteen, joista usein käytetään englanninkielisiä nimityksiä management ja leadership, hallinnointi ja eteenpäin vievä johtajuus. Olemme hyviä hallinnossa, johtamiseen meidän tulisi panostaa.

Toivotan tämän mietinnön jatkokäsittelylle menestystä ja uskon, että parhaimmillaan Jumala voi käyttää sitä pakottamalla meidät nykyistä yhteisempään tulevaisuuden visioon.